The Event

GENRE ENSI-ILTA TÄHDET

Hillittömien bileiden jälkeinen aamu New Yorkissa valkenee lohduttomuuteen, sillä eräs osallistujista, nuori miesmuusikko Matt Shapiro (Don McKellar) on tehnyt illan päätteeksi itsemurhan. Tähän ratkaisuun miehen on suistanut hänen sairastamansa AIDS. Yleisen syyttäjän apulainen Nicole Devivo ei vakuutu Shapiron kuoleman syistä, vaan vainuaa jotain valonarkaa. Virkaintoinen nainen alkaa tutkia tapausta tarkemmin. Lähiomaisten haastattelujen ja takaumien myötä mystinen kuolema valottuu ja kutoutuu lämpimän inhimilliseksi kertomukseksi.

Perspektiivi, josta aihetta tarkastellaan, vaihtuu huomattavan taidokkaasti elokuvan edetessä. Kuvaus alkaa jännityskertomuksena, selvittämättömänä murhamysteerinä ja kulkee pysähdyttävän draaman ja hilpeän tragikoomisuuden kautta pakahduttavaan surumielisyyteen ja kuoleman tuomaan eleettömään hiljaisuuteen ja lopullisuuteen, tämä kaikki mustan huumorin häivähdyksellä sävytettynä. Kirsikkana kakun päällä elokuva löytää vielä yhteiskunnallisen ulottuvuuden näyttäessään kuolevien toivotonta saattohoitoa ja pistää katsojan punnitsemaan uudelleen eettistä arvomaailmaansa ottamalla kantaa ihmisen oikeuteen kuolla arvokkaasti.

Roolihenkilöiden asema ei sekään säily samana läpi elokuvan, vaan esimerkiksi Parker Poseyn näyttelemästä alkuun neuvokkaasta ja pätevästä Nick Devivosta paljastuu lain pykäliä epäinhimillisen ja ymmärtämättömän ryppyotsaisesti tulkitseva virkanainen, josta osa kuitenkin ymmärtää kuulustelemiensa henkilöiden valintoja. Epäilyttävistä sivuhenkilöistä taasen kuoriutuu inhimillisen neuvottomia, silti omaa oikeudentajuaan noudattavia, rakkaansa puolesta uhrautuvia ihmisiä. Kaiken kaikkiaan näyttelijät tekevät mestarillista työtä, sillä heistä jokainen elää roolihenkilönsä kehityksen aidosti ja paneutuen. Tämän lisäksi henkilöt ovat kaikkea muuta kuin muovisia, yksiulotteisia tuotteita; he ovat yksilöllisiä, ristiriitaisia ja monisärmäisiä.

Jos elokuva ansaitsee kiitosta kekseliäästä, tyylikkäästi painopistettä muuttavasta juonestaan, aidoista ihmisistään ja eettisestä kysymyksenasettelustaan sekä myöskin mahtavasta käsikirjoituksestaan, ei sen musiikkikaan ole hassumpaa. Musiikkivalinnat osuvat täysin nappiin. Ne eivät ole lainkaan itsetarkoituksellisen osoittelevia, vaan tukevat täydellisesti elokuvan tarjoamaa kuvastoa. Hellävaraisesti musiikki samaistaa katsojan elokuvan tunnelmaan.

Thom Fitzgerald on ohjannut ja käsikirjoittanut monikerroksisen tarinansa rakkaudella, ymmärtämyksellä ja kirkkaalla näkemyksellä.