The International

GENRE ENSI-ILTA TÄHDET

Mainiot näyttelijät, median hallitseva ohjaaja ja hyvät tuotantoarvot eivät korvaa kaiken kattavaa tuttuuden tunnetta. Elokuvaa katsoo kämmenet hioten, mutta se unohtuu teatterista poistuttaessa.

Yhdysvaltalainen syyttäjä Eleanor Whitman (Naomi Watts) ja brittiläinen Interpolin agentti Louis Salinger (Clive Owen) yrittävät kerätä todisteita suurta ja mahtavaa pankkia vastaan. He epäilevät The International Bank of Business and Credit -laitosta rahanpesusta, laittomasta asekaupasta ja terrorismin rahoittamisesta. Muiden maiden munattomuudesta johtuen tutkimukset ovat hankalia, sillä pankin tallelokeroista löytyy myös monen maan hallituksen ja tiedusteluorganisaation valtakirjoja. Pankkia arvostelevat tahot myös usein katoavat tai kuolevat. Salingerkin joutui jättämään työnsä Scotland Yardissa, kun hänen tutkimuksensa pankin toimia vastaan yllättäen hajosivat käsiin.

The Internationalissa on kaikki erinomaisen toimintaelokuvan edellytykset. Siinä on sopivan kimurantti mutta ymmärrettävä juoni, ja maailman eri kolkkia hyödynnetään kuten kansainvälisessä trillerissä kuuluukin. Erinomaiset näyttelijät imevät mukaan kerrontaan epäuskottavuuksista huolimatta kuten Liam Neeson teattereissa pyörivässä Taken-elokuvassa. Ohjaksissa on median hallitseva ammattilainen, joka luo Paul Greengrassin Medusan sinetti -elokuvaan verrattavissa olevaa dynaamista jännitystä kohtauksiin – varsinkin yksi loppupuolen huima taistelukohtaus on tästä loistava esimerkki. Ohjaaja Tom Tykwer vastaa myös elokuvan musiikista, joka pitää pahaenteistä tunnelmaa yllä toiminnan suvantokohdissakin. Mutta…

Myös toimintaelokuvien huonot puolet ovat vahvasti läsnä. Tehtävälleen omistautuneet etsivät ovat sitä mitä tekevät; katsoja ei pääse sisälle heidän elämäänsä yli sen mitä kankaalla näkyy. Elokuvan teemat huitelevat laidasta toiseen: välillä tehdään vakavaa ja realistista maailmanpolitiikkaa, välillä mennään henkilökohtaiselle tasolle metsästämään maailman herruudesta haaveilevia rikollisia. Etsivätyö on Mikki Hiiri -sarjakuvista tuttua noloa yhteensattumiin törmäämistä.

Elokuvan pahin ongelma onkin, että vaikka sitä ulkoisten arvojen vuoksi katsoo sydän syrjällään, ei se lopulta tuo aiheeseen tai lajityyppiin mitään uutta tai mielenkiintoista.