Kaikkihan tietävät Odysseuksen tarinan. Näin ainakin Christopher Nolan olettaa, sillä hän ei pahemmin pohjusta elokuvansa nimihahmon harhailua kotimatkalla Troijan sodasta sekä tämän kohtaamisia myyttisten ja tappavien olentojen kanssa.
Kymmenvuotinen Troijan sota on ohi, ja maailmalla lauletaan jo sen sankareiden, etenkin kreikkalaiset hyökkääjät kaupunkivaltion läpitunkemattomien muurien toiselle puolelle juonineen Odysseuksen teoista. Mutta missä viipyy itse sankari, pohditaan Ithakan saarella, jonka kuningas Odysseus on. Kilpakosijat kansoittavat palatsia ja vaativat kuningatar Penelopea valitsemaan keskuudestaan uuden hallitsijan. Penelope ja kruununprinssi eivät voi kuin tarjota vieraanvaraisuuttaan Zeus-jumalan nimeä kantavan lain vuoksi.
Omien valintojensa seurauksena Odysseus miehistöineen on eksynyt merimatkalla, ja yhteenotot hirviöiden, velhojen ja muiden maagisten olentojen kanssa syövät niin miesvahvuutta kuin selviytyjien uskoa komentajaansa. Viimeisin sankarin pauloihinsa saanut viettelijätär Calypso perustelee toimintaansa sillä, että tuntuu kuin juhlittu soturi ei oikeasti haluaisikaan palata kotiin.
Nolan tietää, miten mielikuvituksellisista aiheista saa aikaan omassa maailmassaan uskottavia ja samalla fantastisen näyttäviä elokuvia. The Odyssey sen sijaan tuntuu mytologioistaan huolimatta suorastaan arkiselta. Homeroksen sankaritarinaa ei turhaan kutsuta eeppiseksi. Nolanin versiossa eeppistä on lähinnä pituus ja tähtikaarti.
The Odyssey on pakattu täyteen tavaraa niin tarinallisesti kuin henkilöhahmojen määrällä mitattuna. Odysseus kohtaa kaikki tarinansa tärkeimmät hirviöt ja uhat, mutta monia niistä näytetään vain ohimennen tai pitkän etäisyyden päästä. Toisiin maailmoihin vetävän sense of wonderin, elokuvan taian sijaan Nolan tuntuu olevan sitä mieltä, että katsojalle ei näytetä mitään, mitä hänen hahmonsakaan eivät näe.
Katsoja alkaakin odottaa, että harhailijan matka vihdoin johtaisi määränpäähänsä ja merellä haahuilu yhdistyisi kotisatamassa odottavaan ihmissuhdedraamaan. Sekin kun on jo saippuaoopperamaisesti pitkään lähinnä toistanut itseään kuningattaren tuskaillessa yhä röyhkeämmiksi käyvien kilpakosijoiden ja toimeen ryhtymistä janoavan poikansa välillä. Koska palkitaan rakkaus, joka on motivoinut päähenkilöitä?
Juonipaljastus: kaiken turhauttavan odottamisen jälkeen niin käy. Hieman yllättäen Troijan hevosen legenda, johon aikaisemmin on ohimennen viitattu, muuttuu koko elokuvan kantavaksi teemaksi. The Odyssey nimittäin paljastuu metaforaksi meidän ajoistamme, jotka pyyhkivät jalkansa yhteisesti sovittuihin pelisääntöihin. Kun pahikset käyttävät hyväkseen luottamusta, on hyvisten rikottava sitä selviytyäkseen. Eikä sitä korjata ihan noin vain.
Jotenkin tuntuu, että olisi ollut hedelmällisempää, jos Nolan olisi tehnyt elokuvan Troijan sodasta, jonka oleellinen juonne hevospatsas on. Valitettavasti Wolfgang Petersen oli jo tehnyt sellaisen vuonna 2004, joten on ymmärrettävää, että Nolan päätyi sen ”jatko-osaan”. Se myös antaa mahdollisuuden tutkailla hyvää tarkoittavan, keski-ikäisen miehen maailmantuskaa.
Matt Damon istuu tuohon rooliin vallan mainiosti. Hän on uskottava niin toimintasankarina kuin itseään ja muita epäilevänä periaatteen miehenä. Elokuvassa on muitakin hyviä suorituksia, erityisesti John Leguizamo uskollisena palvelijana ja Tom Holland prinssinä, jonka halu tehdä oikein ei sovi siihen, mikä pitemmän päälle on järkevää. Tähtikaarti on valtava, mutta kun taidokkaille näyttelijöille antaa pieniä rooleja, uhkaa koko elokuvasta tulla sarja cameo-esiintymisiä.
The Odyssey onkin yhdistelmä näpertelyä ja taivaanrannan maalailua. Sen kesto tuntuu liian pitkältä ottaen huomioon, että kantava teema nousee pintaan vasta lopussa – ja sitten se hukkuu saman tien henkilökohtaiselle tasolle menevään pitkään ja näyttävään lopputaisteluun.
Silti karvan verran alle kolme tuntia tuntuu sujuvan ongelmitta. Ilmeisesti Nolan on kuin pizza: heikoimmillaankin ihan tyydyttävää.
Jouni Vikman
The Odyssey -elokuvan traileri
