Julius Avery teki viitisen vuotta sitten aivan överin natsimättöleffan Overlord. Hän ohjasi myös Sylvester Stallonen mielipiteet jakaneen Samaritan-supersankariangstailun. Tällä kertaa Avery on tehnyt supersankaritarinan oikean elämän paavin manaajasta, isä Gabriele Amorthista. Nyt ei nimittäin Jeesuskaan auta, sillä The Pope’s Exorcist on kuin kahden edellä mainitun saatanallinen äpärälapsi.
Epäilen, että Avery tykkää juustosta, niin kliseinen Russell Crowen tähdittämä elokuva on – tai oikeastaan kaikki hänen rainansa ovat. Crowen esittämä Amorth on kunnon läppäsetä papiksi. Ilmeisesti Saatana ei tykkää vitsailusta, joten elokuva etenee vakavan ja humoristisen väännön hupsussa välimaastossa.
Paavin manaaja alkaa ihan kunnon menolla, kun isä Amorth käy tsekkaamassa potentiaalisen riivaustapauksen. Veri lentää ja kohtauksesta käy selväksi, mikä Amorth on miehiään. Pappi ei juuri ihmis- tai demoniperkeleitä kumartele.
Samalla yksinhuoltajaäiti Julia (Alex Essoe) muuttaa tyttärensä Amyn (Laurel Marsden) ja poikansa Henryn (Peter DeSouza-Feighoney) kanssa vanhaan espanjalaiseen luostariin, joka on kuulunut vuosi sitten kuolleen aviomiehen suvulle. Yllättäen luostarin kellarissa odottaa pirullinen vitsaus, joka purkautuu maalliseen maailmaan pappilan korjauksen yhteydessä. Perheen esiteini-ikäinen poika päätyy riivatuksi ja paikallinen pappi Esquibel (Daniel Zovatto) pyytää apua Vatikaanista.
Amorth saapuu paikalle ja alkaa kunnon kliseemaratoni eri kauhu- ja manaajaleffoista lainatuilla kohtauksilla. Finaali huipentuu kunnon supersankarimättökohtaukseen käppäisine cgi-efekteineen, paljaine naisineen ja muine hillittömine twisteineen. Palavat pentagrammit ovat parhaita!
Leffan suurin synti on valkopestä Vatikaanin omia pahuuksia. Elokuva selittää Vatikaanin siunaaman inkvisition aiheuttamat tuhot Perkeleen salajuonena. Tuntuukin siltä, että Avery on saanut hieman paavillista kultaa elokuvaansa varten, niin poskettomia tarinalliset sössötykset kirkon mahdista ja sen sankareista ovat. Kunnon propagandatykitystä. Kirkosta pitää näköjään tehdä taas seksikäs kaikkien skandaalien jälkeen.
No joo, on elokuva myös ihan viihdyttävä. Crowe on oikeasti hauska vekkulina kekkulipappina, eikä ota itseään liian vakavasti. Leffa onnistuu huvittamaan kaikessa typeryydessään. Pelottava se ei tosin ole, niin ennalta-arvattavia tapahtumat ovat, mutta ainakin itse Franco Nero näyttelee paavia. Kova!
Elokuvan tarina on sitten tosi, jos uskomme Amorthin elämäkertakirjoja, joista tämäkin riivaustarina on lainattu. Amorthin seikkailuista on tietenkin syntymässä 200-osainen leffafranchise – näin ainakin elokuvassa vihjaillaan.
Niko Ikonen