Taas on suomalaisilla aihetta ylpeyteen edes välillisesti, sillä täkäläisissäkin teattereissa nähdään amerikkalaisen, isänsä puolelta suomalaisen Emma Tammen esikoiselokuva The Wind. Elokuva nähtiin vuoden 2018 lopulla täkäläisellä Night Visions -festivaalilla.
Elokuva sijoittuu 1800-luvun lopun villiin länteen. Ei kuitenkaan klassisten länkkäreiden saluunoista, sekatavarakaupasta ja sheriffin toimistosta koostuvaan yhden kadun kaupunkiin, vaan keskelle erämaata. Yksinäiset uudisraivaajat kaivavat juuriaan sivistyksen äärirajoilla vastassaan niin luonto kuin kaikki uhat, joita vielä tutkimattomat seudut saattavat kätkeä sisälleen.
Pääosassa on Caitlin Gerardin (Insidious: The Last Key, Magic Mike) esittämä Elizabeth ”Lizzy” Macklin, joka miehensä Isaacin kanssa asuttaa pientä maatilaa New Mexicon aavoilla preerioilla. Pientä vaihtelua yksinäiseen arkeen tuo jonkin matkan päähän asettuvat naapurit, vaikka kummallakin pariskunnalla on taipumusta erakoitua omiin oloihinsa.
Pariskuntien naisia yhdistää paitsi toiveet jälkikasvusta myös koko ajan kasvava pelko. Ilman todisteitakin heillä on tunne hataria asumuksia kiertelevästä vihamielisestä, jopa demonisesta vainoajasta. Asiaa ei auta, että miesten toimitellessa asioita naiset joutuvat viettämään pitkiäkin aikoja yksin.
Onko se totta vai kuviteltua -pähkäily on usein käytetty juoni kauhuelokuvissa. The Wind kertoo sen rikkomalla aikajatkumoa niin, että keskittynyt ja tarkkaavainenkin katsoja on koko ajan varpaillaan. Mitä on jo tapahtunut, mitkä asiat ennakoivat tulevaa? Eri aikatasojen avautuessa paljastuu uusia johtolankoja, jotka voivat vaikuttaa mielipiteeseen siitä, onko kyseessä yksinäisyyden ja liian vilkkaan mielikuvituksen tuotos, astetta vakavampi mielenterveyden ongelma – vai vaeltaako preerialla todellakin murhanhimoinen demoni? Oli miten oli, murhenäytelmiltä ei voi välttyä.
The Wind -pelottelussa on puutteensa. Sen aikarakenne voi sekoittaa katsojaa, joka erehtyy räpyttelemään väärällä hetkellä, ja usein se jää polkemaan paikoilleen päähenkilön yksinäisyyteen. Roiskuvaa splatteria ja jatkuvaa pelottelua kaipaavalle se onkin todennäköisesti aivan liian hidas ja tylsä. Lopetuskin on ehkä kaiken rakentelun jälkeen vähän turhan kaavamainen.
Kauhu ja lännenelokuva ei ole kovin usein nähty yhdistelmä, mutta jotenkin se tuntuu toimivan. Rajaseuduille sijoittuvassa elämässä on selvästikin mainioita elementtejä tuntemattoman pelolle rakentavaan kauhuun. The Wind panostaa ennen kaikkea hiljalleen kasvavaan pahaenteisyyteen, jota yksittäiset pelottavat hetket rytmittävät. Se toimii ja palkitsee niin, että seisahtaneissakin hetkissä jatkoa jaksaa odottaa sydän sykkyrällä.
Lisäksi on piristävää, että vaikka aktiivista toimintaa edustavissa rooleissa on miehiä, kuten yhä pelokkaammiksi käyvien naisten aviopuolisot sekä kiertävä saarnaaja, näkökulma pysyy tiiviisti naisten silmin nähtynä ja koettuna. Siitä pitää huolen naisen ote ohjaksista ja käsikirjoittaja Teresa Sutherland, joka työstää parhaillaan myös esituotannossa olevaa tv:n kauhusarjaa Midnight Mass.