Transformers: Viimeinen ritari

GENRE , , ENSI-ILTA 25.06.2017 TÄHDET

Samaa kuin sarjan neljä edellistäkin elokuvaa: huumoripitoista scifi-viihdettä, joka ei vaadi katsojaltaan yhtikäs mitään. Aivottomien sunnuntaielokuvien eliittiä.

 

Älä missään nimessä pidä Transformers: The Last Knightia hyvänä elokuvana. Tai jos jostain syystä haluat sen sellaiseksi luokitella, niin pidä ehdottomasti huoli siitä, että olet etukäteen miettinyt jonkinlaisen pätevän selityksen väärästä mielipiteestäsi. Viides Transformers ei nyt vain ole hyvä elokuva minkäänlaisella mittarilla.

Mutta (aina pitää olla se mutta) Viimeinen ritari on ääliömäisen upean näköinen ja kuuloinen elokuva. Viimeinen ritari antaa katsojalle mahdollisuuden hypätä suoraan keskelle mitä mielenvikaisinta tietokonepeliä. Suoraan keskelle tätä mahtavaa scifi-visiota, jossa seikkaillaan välillä pyöreän pöydän ritarien kanssa keskiajalla, toisinaan tapellaan natseja vastaan 1940-luvulla ja lopulta loikitaan nykyajassa tekemässä typeryyksiä. Tämä visio on täynnä mitä upeampia robottiluomuksia ja taisteluita sekä suorastaan idioottimaista läppää heittävä sir Anthony Hopkins. Kelatkaa sitä!

Viimeinen ritari on kuin psykoottinen ja kuumeinen sienitrippi, joka potkaisee uskaliaan psykonautin kohti Cybertronia, Transformersien kotiplaneettaa. Elokuvassa ei ole minkään sortin järkeä, siinä ei ole koherenttia juonta, mutta miksipä edes olisi? Se on ohjaajansa Michael Bayn näkemys viihteestä. Se on Bayn henkilökohtainen matka Liisan Ihmemaahan, missä kaikki on mahdollista.

Viimeinen ritari on sekava, hyppivä, adhd-pitoinen, räjähtävä, äänekäs sekä hieman omituiselta haiseva. Eli aivan kuten se naapurin 14-vuotias finninaamainen jonne, joka tykittää Stam1naa tai jotain muuta suomirockia keskellä yötä videopeli- ja ES-päissään. Syvällä sisimmässäsi vihaat tyyppiä, mutta kyllä sen kanssa voi morjestaa pihalla. Ei se mitään pahaa kuitenkaan tahdo, se on vain keskenkasvuinen teini. Lopulta huomaat, että se naapurisi jonne taitaakin olla Michael Bay. Kaoottinen trippi jatkuu.

Leffasta saattaa tulla myös eräänlainen kellopeliappelsiinimainen olo: joku tai jokin tykittää aivokuortasi nopeilla sarjoilla väkivaltaisia ja seksistisiä kuvia. Kuvia, jotka sulattavat aivojesi harmaata massaa nopeammin kuin xenomorphin happo styroksilattioita. Tapat ehkä elokuvan aikana muutaman aivosolun, mutta tiedostat kokeneesi jotain megalomaanisen upeaa, joten et edes välitä siitä, että teatterista poistuessasi suupielistäsi valuu paksua, veren sekaista kuolaa. Katseesi on tyhjä ja harhaileva. Virne ei poistu naamaltasi enää koskaan.

Elokuvissa on lopulta kyse viihteestä. Ei sitä aina tarvitse katsoa itäeurooppalaisia taide-elokuvia pelkästään siksi, että voi keulia kavereille besserwisserismillään. Transformers on rehellistä viihdettä. Se ei yritäkään olla mitään muuta. Michael Bay haluaa viihdyttää katsojia, ja siinä hän on mestari. Transformers on SUURINTA ja ÄÄNEKKÄINTÄ aivot narikkaan -viihdettä mitä löytyy. Ja hyvä niin.