Rakkaus, ystävyys ja tuleva Kreikan matka mietityttävät tukholmalaista Tsatsiki-poikaa. Elokuvan ykkösosa Tsatsiki, mutsi ja poliisi (1999) otettiin aikoinaan lämpimästi vastaan länsinaapurissamme, sillä se voitti kokonaista neljä Guldbagge -palkintoa. Jatko-osalle on vaikea povata samanlaista menestystä. Ainakaan mikäli ruotsalaisten arvostelukykyyn on luottaminen.
Ikuisesti ystäviä jatkaa siitä, mihin ensimmäinen elokuva jäi. Nyt Göran -poliisi (Eric Ericson) on muuttanut asumaan Tsatsikin ja tämän äidin luo. Tsatsikin nuori äiti (Sara Sommerfeld) soittaa bändissä ja on vähän boheemi. Siitähän kertoo jo sekin, ettei hän osaa tehdä marmeladia, toisin kuin kaikki normaalit äidit. Onneksi isoisä tuo Tsatsikille turvaa, jota kaikki lapset tarvitsevat, huolimatta hippivanhempien näennäisestä mukavuudesta.
Miehenalun elämässä on paljon ratkaisua odottavia ongelmia: kuinka saada ex-tyttöystävä Maria takaisin, kuinka oppia suutelemaan vakuuttavasti, kuinka lepyttää paras ystävä, jonka on onnistunut suututtamaan hirvittävällä tavalla. Tsatsiki valmistelee tohkeissaan odotettua Kreikan matkaa, sillä Kreikassa asuu hänen oikea isänsä ja Zorbaksen näköinen pappansa.
Tsatsiki -elokuvat perustuvat Moni Nilsson Brännströmin lastenkirjoihin, ja sen kyllä huomaa. Paperilla toimivat stereotypiat eivät välttämättä toimi laajakankaalla. Elokuvan aikuiset jäävät hassuiksi, kliseisiksi hahmoiksi. Onko todella mahdottomuus, että kitaraa soittava äiti osaisi myös kokata? Vaikka niinikään Nopolan sisarusten Heinähattu ja Vilttitossu -kirjojen aikuiset ovat hassuja ja kliseisiä, on esimerkiksi hassut ja kliseiset Alibullenin neidit tuotu Kaisa Rastimon elokuvaversiossa hienosti ja persoonallisesti valkokankaalle. Vai johtuuko tämä ongelma, lastenkirjojen ja -elokuvien aikuishahmojen hassuus ja kliseisyys vain siitä, että aikuiset kirjailijat ja elokuvaohjaajat luulevat aikuisten olevan yksinomaan hassuja ja kliseisiä lasten näkökulmasta?
Elokuvan juoni on varsin mitäänsanomaton. Varhaisteinin elämä Tukholmassa on mukava aihe kirjassa, sillä kirjoittamalla tuohon elämään saadaan syvempikin ulottuvuus, ja kliseet voidaan jossain määrin armahtaa. Elokuva varhaisteinin elämästä Tukholmassa on pulmallisempi juttu. Kuinka kuvata, ilman syventäviä sanoja ja pitkiä sisäisiä monologeja aihetta, joka on ollut miljoonien nuortenkirjailijoiden suosikki jo ammoisista ajoista? Siis varhaisteinin elämää.
Ja niinpä niin, ohjaajaparkamme Eddie Thomas Petersen ei ole tätä jaloa taitoa osannut. Hänen ohjauksessaan elokuva hukkuu mitäänsanomattomien lastenelokuvien puuduttavaan suohon heti alkumetreillään. Elokuva olisi ehkä toiminut 70-luvulla. Enää se ei toimi. Me kaipaamme jotakin uutta. Hyvätkään näyttelijät, kuten itse Tsatsiki (Samuel Haus) eivät pelasta latteaa kerrontaa.
Elokuvan puolivälissä ajatukset harhautuvat väkisinkin sivuraiteille: kuinka Lukas Moodysson, tuo tuoreen kerronnan kiistaton guru, jolle erilaisten ajatusmaailmojen omaksuminen on lastenleikkiä, olisi tämänkin tehnyt.