Uglyvillen kylässä elää joukko yksilöllisiä huopaleluja, joiden ulkoasu on kullakin jollain tavalla erikoinen: kenellä on nappisilmiä väärä määrä tai niiden sijoittelu mättää, kenellä puolestaan on omituisia lisäkkeitä. Aina silloin tällöin kallioseinämän luukusta lennähtää uusi asukki värikkääseen ja iloiseen väkijoukkoon. Iloisin kaikista on optimistinen, pinkki Moxy-nukke, joka on joka aamu herätessään vakuuttunut, että juuri kyseisenä päivänä hänet valitaan ilahduttamaan jotain ihmislasta.
Kun Moxy ylipuhuu joukon ystäviään mukaansa tutkimaan uusia asukkeja syytävän putken toista päätä, he löytävät itsensä samasta muotista tulleiden tahrattomien ja ”täydellisten” muovinukkejen koulun, joka valmistelee leluja ihmismaailmaan. Samalla selviää kamala totuus: uglydollsit ovat tuotantolinjastolta hylättyjä virhekappaleita, joilla ei ole käyttöä.
Uglydolls käsittelee tärkeitä aiheita koulukiusaamisesta yksilöllisyyden arvon kautta oman minuuden löytämiseen, mutta jotenkin se tuntuu koko ajan käsittelevän niitä kuin asian vierestä. Mukana on valtavasti itsetarkoituksellisia laulunlurituksia, joiden tehtävänä on lähinnä pidentää pelkältä lelumainokselta tuntuva simppeli tarina elokuvan mittaiseksi. Ja kas, työn alla on kuin onkin Uglydolls-tv-sarja!
Samassa lehdistönäytöksessä ollut nuorempi väki ei juuri reagoinut värikkäiden hahmojen kohellukseen, mutta eivätpä he pyörineet penkeissä levottominakaan. Aikuisille siinä ei ole mitään mielenkiintoa herättävää – tai välttämättä edes hereillä pitävää. Loppupuolella sentään rauhoitutaan hyvin toteutettuun ja koskettavaan kohtaukseen – mutta se onkin suoraan Toy Storysta varastettu.