18-vuotias orpokodin kasvatti Irma Varró (Eszter Bagaméri) jättää lastenkodin, muuttaa soluasuntoon ja saa ensimmäisen työpaikkansa toimistosiivoojana. Irma on raskaana, ja Katinka (Kati Outinen) auttaa häntä kauppaamaan pian syntyvän lapsensa tuntemattomalle perheelle Kanadaan. Sattumalta Irma löytää valokuvan äidistään ja alkaa selvittää tämän kohtaloa. Mysteeriä ratkoessaan Irma törmää hyviin ja pahoihin ihmisiin, ja nimenomaan heihin. Onneksi mukava nuori mies Józsi (Ervin Nagy) saa Irman miettimään vakavasti elämänsä suuntaa.
Vaietut salaisuudet on unkarilais-suomalais–itävaltalainen yhteistuotanto. Tapahtumapaikkana toimii Budabest sekä Toronto. Kaikki näyttelijät puhuvat unkaria, mukaanlukien suomalaisvoimat Kati Outinen ja Peter Franzen.
Draama ratsastaa realismibuumin jälkiaalloilla. Nuori raskaana oleva orpokodin tyttö on myymässä lastaan. Kohtalo viskelee häntä, ihmiset ovat hänelle ilkeitä ja hänen äitinsä kadoksissa. Asetelma on kuin 1800-luvun inhorealistisesta romaanista. Mutta siinä missä realismi kehittyi kritisoimaan yhteiskunnallisia oloja, tällä elokuvalla ei oikeastaan ole päämäärää. Tarina on aivan liian viihteellinen ja todellisuudesta etäännytetty arvostellakseen kovinkaan viiltävästi yhteiskunnallisia epäkohtia. Lapsikauppa jää lähinnä traagiseksi sivuhuomioksi, herättämättä syvällisiä mietintöjä suuntaan tai toiseen.
Trendikkään heiluvan kameran ja dokumenttimaisen tyylin ei pidä antaa hämätä: elokuvasta ei löydy aiheen lupailemaa purevuutta, ja se kompastuu lopullisesti ottamalla mukaan mysteerin piirteitä. Se sekoittaa realistista draamaa, ihmissuhdekuvausta ja mysteeriä, mutta mikään ulottuvuus ei pääse oikeuksiinsa. Se ei käy yhteiskuntakritiikistä, koska siitä puuttuu aiheen vaatimaa kaunistelematonta, eleetöntä rujoutta. Tai jos siinä sitä onkin, se on teatraalista ja ylinäyteltyä. Mysteeriksi se on ennalta-arvattava ja yksioikoinen, eikä aloitettuja juonikulkuja saateta loppuun tyydyttävällä tavalla. Ongelmia aiheuttava henkilö lakkaa olemasta ja pulmatilanteet kuivahtavat kasaan. Henkilödraamanakin elokuva on epäuskottava: Irman kriisit ja ratkaisut loppuelämänsä suhteen ovat lapsellisen yksioikoisia ja suoraviivaisia mennen sieltä mistä aita on matalin. Katsoja ei juuri provosoidu miettimään Irman ongelmia, saati sitten suurempia yhteiskunnallisia dilemmoja. Irman vaiheet eivät liikuta, sillä hän ei herätä sympatiaa. Hän toimii tyhmästi ja ajattelemattomasti suurimman osan ajasta, ja tyhmyydestä tunnetusti sakotetaan. Häiritsevää on myös ilkeiden ihmisten yksioikoinen pahuus ja henkilöhahmojen yleinen yksiulotteisuus.
Hyvinä piirteinä mainittakoon juuri tuo harhaanjohtavan toimiva kuvaus. Eikä näyttelijäntyöstäkään ole pahaa sanottavaa, mitä nyt välillä sorrutaan jonkinasteisiin ylilyönteihin tekorankkuuden muodossa. Outisen ja Franzenin kielenvaihdos ei aiheuta reaktioita puoleen tai toiseen, joten ilmeisesti se toimii.