Vaikka oma maku luonnostaan suuntautuisi ennemmin kohti pian ilmestyvää Hobbs & Shaw -toimintaa kuin Ranskan uutta aaltoa, ei voi kieltää Agnès Vardan vaikutusta. Mutta vaikka marraskuussa ikävä kyllä edesmennyt ohjaaja julistettiin todelliseksi kansallisaarteen kaltaiseksi instituutioksi jo aikoja sitten, hän kieltäytyi katsomasta taaksepäin – toisin kuin moni aikalaisensa.
Ainakaan hän ei tehnyt sitä pitkään, vaikka hänellä olisi ollut siihen täysi oikeus. Vastasihan hän sellaisista elokuvista kuin Cléo viidestä seitsemään tai todellinen leuanloksauttaja Onni on olla nainen, jossa ystävyys kukoistaa abortin jälkeen ja feministiset julistukset tapahtuvat reippaiden rallien kautta. Se saa tajuamaan, että mitä taiteeseen tai yhteiskuntaan tai edes huumorintajuun tulee, joskus emme liiku eteenpäin. Ryömimme mieluummin taaksepäin.
On vain oikein, että hän viimein tekee sen tällä viehättävällä, opettavaisella dokumentilla, joka tuntuu parituntiselta luennolta, josta moni on taatusti kiitollinen. 1950-luvulla aloittaneen Vardan ura oli niin pitkä, että sille on vaikea hakea vertaa.
Tänä vuonna kunnianosoituksista ei ole pulaa, alkaen Cannesin elokuvajuhlien julisteesta, joka kauniisti muisti ohjaajatarta. Tuntuu kuitenkin siltä, että parhaimman jäähyväislahjan antoi Varda itse itselleen, sillä vaikka Varda by Agnés käsittelee hänen töitään, hänen anteeksipyytelemätön elämäntapansa ja loputon uteliaisuutensa paistaa läpi jokaisesta kuvasta. Samalla tavalla kuin hänen edellinen elokuvansa, kuvaaja J.R:n kanssa tehty Kasvot, kylät osoitti hänen tarttuvaa intoaan elokuvaa ja heidän kohtaamiaan ihmisiä kohtaan.
Vaikka nyt on helppo olla sentimentaalinen, Varda tiesi tekevänsä viimeistä elokuvaansa. ”This is the end, my friend”, hän julisti ennen ensi-iltaa Berliinissä vain lisätäkseen myöhemmin: ”Tämä on minun tapani sanoa hyvästi, sillä olen kyllästynyt puhumaan elokuvistani. En ole legenda – olen vielä elossa.”
Anteeksi, Agnés, mutta siinä olet väärässä: Elossa tai kuolleena, se on titteli, jonka todella ansaitset.