Vares – Kaidan tien kulkijat jatkaa viinaanmenevän yksityisetsivä Jussi Vareksen seikkailujen taltioimista peruskivalla tavalla. Taide-elokuvien ja muun korkeakulttuurisen ystävien ei kannata tälläkään kertaa vaivautua lippuluukuille, mutta jos Reijo Mäen romaaneihin perustuvat rikosrainat ovat olleet kuppisi jaloviinaa, niin uusinkin tuotos karkottaa varsin kivuttomasti arkiset huolet puoleksitoista tunniksi.
Kaikki tuttu on jälleen läsnä; karikatyyrinomaiset henkilöhahmot, hauskat tai ”hauskat” sutkaukset, kieli poskella -tuntemuksia herättävät paikan- tai henkilönnimet sekä välillä uskottavuuden ja mustan huumorin rajoilla keikkuvat tarinankäänteet.
Tällä kertaa Vareksen toimeksiantona on hiljattain Pohjanmaalla kuolleen tytön menehtymiseen liittyvien yksityiskohtien selvittäminen.
Kahdenvirranmaankylän hautausmaalta tytön ruumiin löytänyt pastori Hukkanen palkkaa Vareksen tutkimaan henkirikosta, joka ei muuten syystä tai toisesta tuntuisi selviävän. Melko pian Vares huomaa, että kylä on Taisto Raappanan johtaman uskonlahkon vahvassa otteessa, eikä paikallinen poliisikaan, erityisesti konstaapeli Larva (Petteri Summanen), suhtaudu häneen kovin myötämielisesti. Samat tuntemukset omaa myös paikallisen mielisairaalan ylilääkäri, reijomäkimäiseen tyyliin mahdollisimman epäosuvasti nimetty Sulo Hento (Kari-Pekka Toivonen). Hiljalleen käy ilmi, että kaikilla merkittävissä asemissa olevilla kyläläisillä on jotain piiloteltavaa menneisyydessään ja paljonkin hävittävää totuuden paljastuessa. Kaidan tien kulkijoilla.
Anders Engströmin toinen ja viimeinen uuden Vares-elokuvasarjan ohjaustyö on kaikessa kylähullumaisuudessaan kelvollista katsottavaa. Antti Reini hoitaa tonttinsa tuttuun tapaan hyvin, mutta jotenkin käy niin, että Aake Kallialan esittämä kylähullu Paskamantteli, Peter Franzénin Taisto Raappana ja Markku Maalismaan juopotteleva pastori Hukkanen jäävät eniten mieleen.
Franzénilta olisi kuitenkin odottanut vielä enemmän maanisuutta julistamiseensa. Välillä tuntuu vähän siltä, kuin hän olisi pitänyt pientä käsijarrua päällä roolinsa hurmoshenkisimmiksi tarkoitetuissa kohdissa. Kuin ei olisi aivan uskaltanut täysillä heittäytyä siihen.
Paskamanttelin hahmo on kuin luotu Aakelle, ja on mukavaa nähdä yksi lapsuusajan suosikkinäyttelijöistä ei liian ylivedetyssä hörhöroolissa.
Pastori Hukkanen ei ole aivan niin paljon stereotypioilla ja kärjistyksillä väritetty hahmo kuin yllä mainitut, ja ehkä juuri siksi hänenkin panoksensa kokonaiskeitokseen on mainitsemisen arvoinen. Kontrasteja tarvitaan aina.
Mainitsemisen arvoinen on myös Kari Tapion esiintyminen omana itsenään, keikalla Kahdenvirranmaankylässä. Elokuva purkitettiin vain muutama kuukausi ennen hänen kuolemaansa.
Vares – Kaidan tien kulkijat on hyvin suomalainen elokuva – sekä hyvässä että pahassa. Resurssit eivät ole samanlaiset kuin suuressa maailmassa keskimäärin, eivätkä kaikki palaset aina loksahda aivan kohdilleen. Mitään suurempia myötähäpeän hetkiä elokuva ei kuitenkaan aiheuta, vaan se onnistuu pysyttelemään hyväntuulisuutta edesauttavana viihdekokemuksena. Itse Jussi Vareksen hahmo kaikkine heikkouksineen lienee monille miehille kovin tutunoloinen, helpostikin samaistumiskokemuksia herättävä tapaus. Tapaus, jolle loppujen lopuksi suo mielellään vielä yhden (esiintymis)kierroksen.
Vares – Kaidan tien kulkijat -elokuvan traileri
Filmtrailer.com