Nimellisesti Kenneth Branaghin kolmas Hercule Poirot -tuotanto perustuu Agatha Christien vuonna 1969 julkaistuun Kurpitsajuhla-kirjaan. Elokuvassa on kuitenkin muutettu tapahtumapaikkaa, hahmoja ja juonta niin, että jäljellä on käytännössä vain linkki halloweeniin sekä muutamat ihmisten nimet.
Venetsian aaveet onkin ennemmin jatkumoa pääosaakin näyttelevän tuottaja-ohjaaja Branaghin sekä käsikirjoittaja Michael Greenin näkemykselle kuuluisasta etsivästä kuin Idän pikajunan arvoituksen ja Kuolema Niilillä -elokuvan kaltainen Christie-filmatisointi. Jo edellä mainituissa elokuvissa kaksikko taustoitti ja syvensi Poirot’n hahmoa, ja nyt he menevät vieläkin pidemmälle. Ihan ymmärrettävää, kun näyttelijä pääsee hallinnoimaan hahmonsa käsittelyä kaikin tavoin, mutta se ei välttämättä ole hyvä perusta vetävälle murhamysteerille.
Nimensä mukaisesti uusi Poirot-mysteeri sijoittuu Venetsiaan – eikä englantilaiseen maalaiskartanoon, kuten alkuteoksessa – jonne ihmisiin pettynyt etsivä on erakoitunut toisen maailmansodan jälkeen. Vanha ystävä, Tina Feyn esittämä amerikkalainen jännärikirjailija Ariadne Oliver, saa kuitenkin houkuteltua murjottajan mukaansa halloween-juhlien yhteydessä järjestettävään spiritistiseen istuntoon. Poirot’n seikkailujen perusteella oman – suomalaisen! – etsivähahmonsa luonut Oliver tarvitsisi uuden menestystarinan. Sellainen saattaisi löytyä istuntoon osallistuvasta meediosta (Michelle Yeoh), jonka aitoutta Poirot’n pitäisi selvittää.
Istunnon järjestää aavemaissa ja rapistuvassa, kummittelevaksikin väitetyssä palatsissaan juhlittu oopperadiiva (Kelly Reilly), joka haluaa saada yhteyden epämääräisissä olosuhteissa kuolleeseen tyttäreensä. Mutta kun paikalla on Hercule Poirot, ei murhalta voi välttyä. Etsivä lukitsee sekalaisen seurueen ystäviä, vieraita ja henkilökuntaa myrsky-yön eristämään palatsiin selvittääkseen syyllisen – eikä hänen oma seurueensakaan ole epäilysten yläpuolella. Murhaajan tehtävä ei kuitenkaan ole vielä päättynyt…
Greenin sepittämän murhamysteerin varsinaista syyllistä ei ole kovin vaikea arvata, vaikka motivaation ympärille on rakenneltu monia kerroksia ja salajuonia, joiden läpi Poirot tietysti näkee. Välillä mennäänkin vaarallisen lähellä tv:n muunneltujen Neiti Marple -tarinoiden rakennetta, joissa etsivä vain tietää asioita, jotka eivät ole kenenkään tiedossa.
Branaghin edellisetkin Poirot’t kuvannut Haris Zambarloukos sivelee jälleen kamerallaan näyttävää tapahtumapaikkaa, mutta nyt mukana tuntuu olevan jonkinlaista italialaisten giallo-jännäreiden kuvastoakin. Välillä yritykset luoda aavemaista tunnelmaa tuntuvat tahattoman huvittavilta. Edellisten osien väkinäinen toimintajakso loistaa nyt onneksi poissaolollaan, ja sen ovat korvanneet muutamat pehmoiset äkkisäikyttelyt. Hyvää uutuudessa on muutama herkullinen kuivan huumorin hetki.
Muutamaa keskushenkilöä lukuunottamatta näyttelijäsuoritukset eivät juuri jää mieleen. Koomikkona ja imitaattorina tunnettu Fey tuntuu aavistuksen väärältä roolitukselta ja Jamie Dornanin traaginen hahmo uhkaa hävitä tapettiin.
Tekijöiltä on ollut sinänsä kiinnostava veto sukeltaa kuuluisan hahmon sielunelämään ja sitoa hänet realistiseen aikajatkumoon. Se on ollut uusien filmatisointien erikoisuus mutta myös heikkous. Moiset asiat eivät kiinnostaneet Christietä, ja silti hänen tarinansa toimivat. Venetsian aaveiden tekemät muutokset ja lisäykset Kurpitsajuhlaan tuntuvat parhaimmillaankin hupsuilta ja jopa typeriltä. Tavallaan ymmärrettävästi tekijät eivät ole halunneet jatkaa tunnettujen tarinoiden, kuten Idän pikajunan arvoitus ja Kuolema Niilillä, parissa, mutta toivottavasti heillä riittää kiinnostusta palata Hercule Poirot’n pariin. Olisi sääli, jos tyylikäs sarja päättyisi sen heikoimpaan osaan.
Jouni Vikman