Valistusfilosofi Montesquieu jakoi vallan kolmeen: lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovaltaan, jotka on toimiakseen erotettava toisistaan väärinkäytösten välttämiseksi. Lehdistöä alettiin kutsua neljänneksi valtiovallaksi, ja viides, johon elokuvassa viitataan, ovat muun muassa internetblogit ja paljastussivustot kuten Wikileaks. Elokuvan englanninkielinen nimi The Fifth Estate viittaa vanhaan säätyjakoon: papisto, aatelisto ja talonpojat sekä epävirallinen neljäs eli lehdistö ja edelleen samainen viides nettisääty.
Elokuvan alussa kolme laatulehteä – New York Times, The Guardian ja Der Spiegel – ovat julkaisemassa Wikileaksin paljastuksia yhdessä koordinoidusti. Todellisuudessa julkaisuihin osallistuivat myös Le Monde ja El Pais. Lehdet käyvät keskenään kovaa valtataistelua maailmaa ravistelevasta skuupista, kun orkesterin tahtipuikkoa heiluttaa kulisseissa muuan Julian Assange (Benedict Cumberbatch). Assange on australialaissyntyinen tietokonenero, joka haluaa taistella vääryyttä vastaan messiaaniseen sävyyn paljastamalla maailmaa johtavien salaisia asiakirjoja. Sitä varten hän luo alustan, jossa kuka tahansa voi jakaa arkaluontoista tietoa anonyymisti ilman pelkoa paljastumisesta. Luonnollisesti se ärsyttää suurvaltojen hallintoa ja turvallisuuspalveluita. Niinpä Assange saa peräänsä Yhdysvaltojen ulkoasianministeriön virkamies Sarah Shaw’n (Laura Linney) joukkoineen.
Kaikkivoipaisuuden tunteestaan ja liukkaista liikkeistään huolimatta Assange tarvitsee muiden apua. Hän löytää Berliinistä samanmielisen nörtin Daniel Domschelt-Bergin (Daniel Brühl), joka muitta mutkitta, siviilityöstään ja parisuhteestaan huolimatta, lyöttäytyy yhteen Assangen kanssa. Työskentely Wikileaksissa on kokonaisvaltaista ja vaatii kovia uhrauksia, joten sekä työ- että siviilielämä kärsii väistämättömästi. Varsinkin, kun Assange on uupumaton ja karismaattisena ja narsismiin taipuvaisena vie ympäriltään kaiken tilan ja hapen. Assangelle oma habitus ja imago ovat tärkeitä. Opimme jopa sen, että hänelle ominaiset harmaat hiukset ovatkin purkista peräisin. Hän kokoaa ympärilleen nopeasti tiiviin joukon opetuslapsia, joita hän ohjailee mielensä mukaan.
Wikileaks on elokuva yhdestä viimeaikojen merkittävimmistä ilmiöistä, joka ehdottomasti on muuttanut käsitystämme ympäröivästä maailmasta, sen tapahtumista ja kaoottisesta päätöksenteosta sen takana. Ennen kaikkea se on elokuva ilmiöstä Julian Assange nähtynä yhden hänen läheisimmistä työtoverinsa silmin.
Kuten usein käy, voi läheinen ihminen muuttua aikaa myöden kilpakumppaniksi, jopa vastustajaksi. Niin kävi myös Assangen ja Domschelt-Bergin välillä. Elokuva on kiinnostava valotus kaikkien tunteman ilmiön taakse. Mutta sitä vaivaa monien elämäkertaelokuvien helmasynti. Koska aihe on tunnettu, pitää tapahtumat kertoa juuri niiden virstanpylväiden mukaan, ja näin tarinasta tulee hajanainen kokoelma kohtauksia. Sen henkilöihin ja tapahtumiin on näin vaikea kiinnittyä. Onneksi pääosiin valitut Cumberbatch (Uusi Sherlock) ja Brühl (Rush) ovat taitavia näyttelijöitä. Elokuvaa seuraa heidän takiaan mielellään, eikä lähinnä kahdesta viimeisestä Twilight-elokuvasta tunnetun ohjaaja Bill Condonin tasapaksu työ haittaa pahemmin.