Tähän asti tapahtunutta: DC-kustantamo on jo vuosia pyrkinyt vastaamaan Marvelin supersankariensa ympärille rakentamalle elokuvauniversumille. Elokuvien tavoitteena on ollut esitellä DC-sankareita ja pohjustaa Marvelin Avengersien vastinpariksi tarkoitetun Justice League -ryhmän syntyä. Man of Steel (2013) sekä vuoden 2016 Batman v Superman: Dawn of Justice ja Suicide Squad ovat olleet valtavia lippukassahittejä, mutta ne ovat herättäneet myös kritiikkiä aivan eri tavalla kuin Marvelin kevyemmän seikkailulliset vastineensa.
Tuotantosuunnitelmat ovat myös kokeneet pahojakin vastaiskuja, ja entuudestaan tuttujen Batmanin ja Supermanin ohella ennakkoesittelyyn ennen loppuvuoden Justice Leagueta ehtii ainoastaan Wonder Woman. Hahmo on Yhdysvalloissa ikoninen, mutta melko tuntematon muualla. Niinpä elokuva on tärkeä mittari sille, miten suuri yleisö vastaanottaa muut League-sankarit Aquamanin, Cyborgin ja The Flashin – joka tosin on ehtinyt kerätä maailmanlaajuista tunnettuutta oman tv-sarjansa kautta.
Periaatteessa Wonder Womanin on helppo loistaa sarjan aikaisempien osien arvostukseen verrattuna. Toisaalta sarjakuva- ja supersankarileffayleisö osaa olla hyvinkin naisvihamielistä. DC on tehnyt rohkean vedon korostamalla elokuvan erilaisuutta aikaisempiin synkistelyihin verrattuna antamalla ohjaksetkin ensimmäistä kertaa naisohjaajalle – temppu, joka Marvelilla on vielä tekemättä.
Lopputulos on positiivinen. Wonder Woman on tähänastisista DC-versumin elokuvista mielenkiintoisin, lämpimin – voisi sanoa paras. Sillä on omat kompastuskivensä, mutta ottaen huomioon, että se on tarkoitettu tulevan pohjustukseksi, se on yllättävän tyylikäs nimenomaan syntytarinana.
Lukuun ottamatta hyvin ohutta kehystarinaa, jossa pitää kärryillä pysyäkseen lähinnä tietää kuka on Bruce Wayne, Wonder Woman on pyhitetty nimihahmolleen. Kyseessä on ihmisten katseilta kätketyn paratiisisaaren prinsessa Diana, joka kasvaa puhtaasti naisista koostuvan soturikansan keskellä. Suojelevaisesta kuningataräidistä huolimatta Diana harjaantuu myös taistelutaidoissa, jotka tulevat hyötykäyttöön, kun ihmisten käymä ensimmäinen maailmansota vahingossa eksyy amatsonien kotisaarelle.
Kuullessaan monien kansakuntien käymistä taisteluista ja viattomia tappavista moderneista aseista Diana vakuuttuu siitä, että asialla on amatsonien vihollinen, sodan jumala Ares. Nuoren naisen mielestä hänen yksinkertainen velvollisuutensa on lähteä kotoa outoon maailmaan ja lopettaa sitä piinaava sota tappamalla Ares.
Elokuvan ensimmäinen kolmannes esittelee amatsonien rankan kurinalaista elämää paratiisisaarella ja pohjustaa samalla Wonder Womanin mytologiaa. Toinen osa siirtää tapahtumat meidän ensimmäistä maailmansotaa käyvään maailmaamme, ensi kädessä Lontooseen. Vahvatahtoisen ja itseään ilmaisemaan tottuneen naisen ja sovinistisen sivistyneen yhteiskunnan yhteentörmäyksestä kehitellään humoristisia huomioita. On harmi, että keskustelun tai tapahtumien saavutettua rajan, jossa kulmakarvat alkavat kohota, ne päättyvät aina kuin seinään ettei teiniyleisöille vain tulisi levoton olo. Silti elokuva onnistuu heittämään muutaman oivan havainnon ja piikin.
Loppuosa on sitten melko perinteistä supersankarin kasvutarinaa Dianan oppiessa uutta niin maailmasta kuin itsestäänkin. Lopputaisto superpahiksen kanssa on tietysti myös näiden elokuvien pakkokauraa. On positiivista, että se saavutetaan ennakoitavuudestaan huolimatta muutaman mukavan väärän johtolangan kautta. Lisäksi se yllättää sillä, ettei se täysin noudata peruskaavaa siitä miltä pahan superolennon pitää näyttää.
Wonder Womanin voimat ovat sen verran epämääräiset, että käytännössä hän pystyy tekemään mitä tahansa tilanteen vaatimaa. Onneksi kertojana on Monster – Aileen Wuornos -elokuvallaan Charlize Theronille Oscarin tuonut ohjaaja Patty Jenkins. Jonkun Zack Snyderin tai vastaavan käsissä hahmosta olisi voinut tulla geneerinen Superman-klooni.
Vaikka naisohjaajan pestaaminen naishahmon elokuvaan on tietysti pr-veto (joka tuskin suojaa elokuvaa trolliarmeijan hyökkäyksiltä), se tuo myös virkistävää vaihtelua äijäyrmyilyyn. Wonder Womanissa voidaan käsitellä ja sanoa – vaikka edes pintapuolisesti – asioita, joita räjähdyksiin ja nyrkkitaistoihin turvaavissa superseikkailuissa ei yleensä kiinnitetä huomiota. Se ei tee niistä yhtään vähemmän tärkeitä tai kiinnostavia. Toki myös Jenkins hallitsee lajityypin kuviot: luvassa on niin vaijeritekniikalla vahvistettuja antiikin ajan taisteluita, tilannekomiikkaa kuin mätkimistä ja komeita räjähdyksiäkin.
Vaikka hahmolle ei Batman v Supermanissa annettu paljon mahdollisuuksia, lunastaa Gal Gadot nyt odotukset. Sarjakuvien ikoniset poseeraukset kultaa, punaista ja sinistä hohtavassa asussa korostuvat sodan harmautta vasten. Gadotissa on rooliinsa kasvavan sankarittaren viattomuutta ja sinisilmäistä idealismia mutta myöhemmin myös huomattavaa valkokangaskarismaa, jota klassikkohahmo tarvitsee.
Missinä ja mallina uransa aloittanut Gadot on niin sinut itsensä kanssa, että tekee hahmosta enemmän kuin provokatiivisen asun näyttävän täytteen. Wonder Woman on luotu kuolattavaksi, mutta Gadot tekee Dianasta hahmon, joka ei muiden katseista välitä. On todella harmi, että hänen tehtävänsä on jatkossa olla lähinnä DC:n miessankariköörin sivustatuki.
Sivustatuesta puheen ollen: oli Star Trek -komistus Chris Pinesta mitä mieltä tahansa, hän on mainio valinta miespääosaan. Hän on sopivan salskea sankarilentäjäksi, mutta hän selvästi tiedostaa tehtävänsä nöpöpyllynä Gal Gadotin rinnalla ja antaa tälle valokeilan aina kun mahdollista.
Valitettavasti Wonder Woman on laitettu tuotantoon pahasti keskeneräisenä. Paratiisisaariosuuden jälkeen sille tulee hirveä kiire viedä tapahtumia eteenpäin. Taistelukentälle jää makaamaan selvistä mielen muutoksista kameran takana johtuvia turhia, jopa selittämättömiksi jääviä hetkiä, mihinkään johtamattomia pieniä sivujuonteita ja täysin turhia henkilöitä. Sankariparin mukana matkaavilla rentuilla ei käytännössä ole mitään järkevää tekemistä.