Yksin kaupungin pimeässä: Elokuvien yön ritarit Top 10

Ihmisluonto rehottaa usein rumimmillaan betonin keskellä pimeydessä. Niinpä myös elokuvan historia vilisee häiriintyneitä, yksinäisiä kaupunkisusia.

Ensi-iltansa nyt saavan Nightcrawlerin Lou Bloom (Jake Gyllenhaal) on uusin lisä synkkyydessä häärivien valkokangaserakoiden sarjaan.

Jotta Bloom ei jäisi yöhön yksin, poimimme elokuvahistorian lehdiltä hänelle seuraa. Tässä tulevat kymmenen riipaisevinta yksinäisyyden ritaria keskeltä kaupungin mustaa yötä.

Teksti: Samuli Launonen

10 Trevor Reznik (Christian Bale) – The Machinist

machinist

Trevor Reznik on Brad Andersonin ohjaamassa kyynisessä trillerissä (2004) yhteiskunnan raadollisimmalle syrjäseudulle eksynyt koneenhoitaja. Suoritus on yksi metodinäyttelijä Christian Balen antautuvimmista.

Reznik ei ole nukkunut silmäystäkään vuoteen. Hän on laihtunut lakananvalkoiseksi nälkäkurjeksi, eikä valvehoureiden keskeltä erota oikeaa väärästä, totta valheesta tai järkeä harhasta. The Machinistin Los Angeles on kaikkea muuta kuin auringon suutelema appelsiinikeidas: nyt siellä tuntuu olevan päivälläkin yö.

Reznikiin olisi vaikeaa eläytyä, jos Anderson ja Bale eivät ulottaisi mielisairautta myös katsojaan. Hänen todellisuudentajunsa hapertuu yhdessä päähenkilön kanssa samalla, kun juonenkäänteet mutkistuvat.

9 Amy North (Lauren Bacall) – Musiikkia veressä

YOUNG MAN WITH A HORN, Lauren Bacall, 1950

Elokuussa kuolleen Lauren Bacallin osuvimpia kohtalokkaan naisen tulkintoja on Amy North, joka on Hollywood-hahmona kymmeniä vuosia aikaansa edellä: hänen seksuaaliset intohimonsa kohdistuvat naisiin. Michael Curtizin (Casablanca) ohjaama, jazzmusikaalia ja film noiria yhdistelevä Musiikkia veressä (Young Man with a Horn, 1950) verhoaa asian nipin napin 1950-luvun sensuurisihdin läpäiseväksi.

Amyn pyristelyt saada kiinni päivärytmistä ovat tuhoon tuomittuja. Vasta öisin Manhattanin jazzluolat pumppaavat sykettä hänen kesyttömään sydämeensä.

Bacall on ikonisimmillaan. Hänet on valaistu ja varjostettu mustanpuhuvasti, ja hän kähisee repliikkinsä nikotiinipilven keskeltä, kippaa viskiä ja myrkyttää tielleen osuvat pahalla hengellä. Kirk Douglasin ja varsinkin Doris Dayn hahmot jäävät rinnalla laimeiksi.

Bacallin käsittelyssä Amy ei silti jää yhden nuotin pahikseksi. Jäisen pinnan alla väreilee väärinymmärretty sielu. Oikuttelu on hänen puolustusmekanisminsa ja ainoa keinonsa selvitä elämästä.

8 Driver (Ryan Gosling) – Drive

drive_gosling

Pelkäksi driveriksi eli kuskiksi nimetty stuntnäyttelijä (Ryan Gosling) tekee öisin kuutamokeikkaa kyyditsemällä hämärähemmoja autolla. Hänen pakkomielteensä saada yhä kiihkeämmät vauhtifiksit kiihtyy, ja samalla hän kadottaa kosketuksensa arkeen. Driverilla ei ole ihmissuhteita, jotka eivät perustuisi korruptioon tai hyväksikäyttöön, ja hän tuntuu kaahaavan kauas oikeasta elämästä.

Nicolas Winding Refnin ohjaus (2011) saa polttoaineensa kaahailun ja väkivallan hurmasta, mutta sen kerrontatyyli on lakoninen.

Mitä kovemmaksi vauhti yltyy, sitä pimeämmäksi käy yö ja tyhjemmäksi sielu. Goslingin näyttelijäsuoritus on vähäeleisen näyttelemisen riemuvoitto. Hänen kasvonsa ovat tyhjä taulu, mutta sielussaan riehuu myrsky.

7 Lou Bloom (Jake Gyllenhaal) – Nightcrawler

gyllenhaal_nightcrawler

Nightcrawlerin (2014) Lou Bloom elää pakkomielteen alla: hän hakee itselleen ihmisarvoa kuvaamalla Los Angelesin yössä uutiskanavalle aina vain makaaberimpaa materiaalia, mutta mikään ei riitä tilkitsemään sielussa märkivää ahdistusta.

Hänellä ei ole kosketuspintaa ihmisyyteen – ei oikeita ystäviä eikä koppavan ulkokuorensa alla minkäänlaista omanarvontuntoa.

Lopulta silläkään ei ole merkitystä, tapahtuvatko uutiset orgaanisesti vai pistetäänkö ne tapahtumaan. Bloomin suhteellisuudentaju järkkyy kilpaa hänen moraalinsa kanssa, ja keinot muuttuvat häikäilemättömämmiksi.

Jake Gyllenhaal loihtii Bloomin kuin tyhjästä, hienovaraisilla eleillä ja ennen kaikkea silmillään. Tuloksena on taianomainen roolityö: pelottava, säälittävä ja riipaiseva hahmo, josta katsoja löytää vasten tahtoaan myös palasen itseään.

Nightcrawlerin markkinointikoneisto on rakentanut teokselle mediatyrkytyksen teemaan istuvan kampanjan: Bloomilla on oma profiili niin YouTubessa kuin Twitterissä.

6 Kertoja (Edward Norton) – Fight Club

Fight-Club-edward-norton

David Fincherin ohjaama kulttiklassikko (1999) on omassa luokassaan unettomuuden, kaupunkiparanoian ja ennen kaikkea yksinäisyyden kuvauksena.

One-linereita vilisevässä ja käänteillään koukuttavassa kaupunkisaagassa nimeämätön kertoja (Edward Norton) metsästää rakkautta ja tasapainoa terapiaryhmistä ja kulutushyödykkeistä, kuten Ikean katalogista ja ennen kaikkea saippuasta. Uni ja ravinto kaikkoavat kertojan tavoittamattomiin, ja tilalle astuvat houreet, eristyneisyys ja silmitön väkivalta.

Juuri ennen kuin päähenkilön minuus lahoaa lopullisesti, Tyler Durden (Brad Pitt) egoineen pörhistelee vastaan ja vuosisadan yöbileet starttaavat.

Enempää Fight Clubista ei etukäteen pidä paljastaa – tämä yö on kunkin valvottava itse läpi.

5 Carol (Catherine Deneuve) – Inho

catherine_deneuve_repulsion

Roman Polanski on ytimekäs kaupunkivainojen kuvaaja: Rosemaryn painajainen (Rosemary’s Baby, 1968), Vuokralainen (The Tenant, 1976) ja ennen kaikkea Inho (Repulsion, 1965) kartoittavat ihmisen yksinäisyyttä keskellä väkijoukkoja.

Lontoon Kensington on pittoreski kaupunginosa, mutta Carolilla on siellä ikuinen yö. Päivänvalossa tapahtuva kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa käy hänelle mahdottomaksi. Lopulta vainottu sielu sulkee verhot ja jää sänkyyn potemaan ympärivuorokautista pelkoa.

Catherine Deneuve rakentaa hankalan roolinsa pienillä eleillä ja ilmeillä, mikä vain alleviivaa teoksen klaustrofobista tehoa.

4 Jokeri (Heath Ledger) – Yön ritari

yon-ritari

Batmanilla on oma paikkansa elokuvahistorian yön yksinäisten joukossa. Gotham Cityn todellinen kuningasyökkö nähdään kuitenkin Yön ritarissa (The Dark Knight, 2008) Heath Ledgerin Jokeri-irvikuvan muodossa.

Ledgerin Jokeri on synnissä rypevä alamaailman ruhtinas ja ihmisen makaaberimpien mielenmaisemien ruumiillistuma. Irvokas karikatyyri jysähti populaarikulttuurin kuluttajien alitajuntaan sillä hetkellä, kun hän avasi rikki repeytyneet huulensa ja päästi naurunsa valloilleen.

Näyttelijä lukittautui hotellihuoneeseen useaksi viikoksi ja paneutui roolin ytimeen. Legenda on saanut siivet ja teoriat levinneet siitä, kuinka Jokeri ajoi Ledgerin itsetuhoon.

Suoritus palkittiin sivuosa-Oscarilla, mutta Ledger ei ollut sitä vastaanottamassa: näyttelijä kuoli lääkkeiden yliannostukseen muutama kuukausi kuvausten päättymisen jälkeen.

3 Carrie White (Sissy Spacek) – Carrie

M8DCARR EC014

Carrien (1976) nimihenkilössä kiteytyvät kaikkien koulukiusattujen kärsimykset. Päivisin hän on kiusaajien sylkykuppina, öisin häntä holhoaa pimahtanut ääriuskovainen äiti (Piper Laurie). Kuvitteellinen Chamberlainen pikkukaupunki Mainen osavaltiossa on pintaidylli, jossa pinnan alla poreilee erilaisuuden pelko.

Carrieta eivät ymmärrä nekään, jotka eivät kiusaa häntä. Hahmo käy läpi teini-iän kasvukipujaan kroonisesti yksinäisenä, ja Sissy Spacekin eleetön suoritus ruumiillistaa hänen kärsimysten täyttämän tiensä.

Vähintään tilapäistä toivoa nuoren naisen ahdinkoon tuovat telekineettiset voimat. Carrie huomaa, että hänellä on mahdollisuus kostaa alistajilleen – mutta yliluonnolliset kyvyt tekevät hänestä paitsi voimakkaamman, myös entistä selvemmin erilaisen.

2 Norman Bates (Anthony Perkins) – Psyko

psycho-anthony-perkins-as-norman-bates

Maantiensyrjään survaistun motellin isännässä Norman Batesissa ruumiillistuvat b-elokuvan perinteet ja yhteiskunnasta vieraantuneen identiteetin irvokkuudet.

Alfred Hitchcockin tahallisen töhnäinen halpisraina Psyko (Psycho, 1960) vei elokuvakerrontaa valovuosia eteenpäin. Vähintään puolet kunniasta kuuluu tyrannimaisen äitinsä ikeessä kärvistelevälle Batesille. Hänen yksinäisyytensä on yhtä pikimustaa kuin yö, jonka varjoissa hän operoi kieroutuneempia hankkeita kuin elokuvayleisöt olivat koskaan saaneet kankaalla todistaa.

Anthony Perkins sätkii, tutisee ja pälyilee roolinsa läpi niin antautuneella vimmalla, että hahmo lukitsi näyttelijän vangikseen koko hänen uransa ajaksi. Hänestä tuli yhden hitin ihme, joka ei saanut laajentaa rekisteriään. Lopulta Perkins tyytyi takomaan Batesilla rahaa Psykon luokattomissa jatko-osissa (1983 ja 1986).

1 Travis Bickle (Robert De Niro) – Taksikuski

taxi_driver_deniro

Manhattanin yö ei ole koskaan näyttäytynyt niin brutaalina kuin Martin Scorsesen Taksikuskissa (Taxi Driver, 1976).

Vietnamin sodan traumat ja maailmanpoliittinen turbulenssi tahrasivat länsimaailman moraalisen tajun. Se kulminoitui New Yorkissa kylmänä eriarvoistavuutena ja väkivaltana.

Travis Bickle on Robert De Niron testamentti elokuvanäyttelemiselle, yhtä aikaa pelottava, sääliä herättävä ja samaistuttava erakko. Metodieläytymisen mestarioppitunnilla näyttelijän jokainen solu tihkuu mätänevää hyvyyttä.

Bickle voi huonosti, sillä hän ei osaa sopeutua yhteiskunnan tasapäistäviin normeihin, ja lopulta hänen ainoa aseensa kaupungin kylmyyttä vastaan on väkivalta.

Pohjimmiltaan hän tarkoittaa pelkkää hyvää. Vilpittömän lapsenuskon ja murskaavan korruption ristipaine tekee hahmosta elokuvahistorian kiehtovimman yön yksinäisen.

Nimihahmon ohella Taksikuskissa on toinenkin unohtumaton yön ritari. Iris (Jodie Foster) loihtii Bicklestä esiin hänen oikeudentajunsa ja suojeluviettinsä. Katutytöltä on viety mahdollisuus toivoon, uskoon ja rakkauteen ennen kuin hän on ehtinyt oppia, mitä ne tarkoittavat.