Youth-elokuvan ohjaaja etsii kadonnutta nuoruutta

Paolo Sorrentino, 45, on Italian mielenkiintoisin ja todennäköisesti lahjakkain nykyohjaaja, joka voitti Cannesin festivaalin juryn palkinnon ja rekallisen David di Donatelloja eli Italian Jussi-patsaita loistavalla Giulio Andreotti -henkilökuvallaan Il Divo (2008). Sitä seurannut Sean Penn -supertähtiprojekti This Must Be the Place (2011) oli pettymys, joka unohtui kuitenkin Sorrentinon seuraavan elokuvan myötä. Viime vuosikymmenen parhaisiin elokuviin kuuluva Suuri kauneus (2013) nosti Sorrentinon lopullisesti mestariluokkaan ja toi ohjaajalleen parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarin.

Onkin juuri Suuren kauneuden ansiota, että Youth oli yksi tämän vuoden odotetuimmista elokuvista Cannesissa. Elokuvissa on myös yhtäläisyyksiä. Molemmat teokset kertovat elämänsä ehtoopuolelle ehtineistä miehistä, varakkaista ja itsetutkiskeluun taipuvaisista taiteilijahahmoista, jotka pohtivat olemassaolon merkitystä ja ajan kulumista oman menneisyytensä ja siihen liittyvien virheiden ja katumustensa vinkkelistä.

Suuri kauneus kertoo Rooman ajattomia katuja kulkevasta Jeb Gambardellasta, 65-vuotiaasta playboy-kirjailijasta, jota ohjaajan luottonäyttelijä Toni Servillo tulkitsee tyhjentävästi. Youthin päähenkilöt ovat puolestaan maailmankuulu kahdeksankymppinen säveltäjä-kapellimestari Fred Ballinger ja tämän muutamaa vuotta nuorempi elokuvaohjaajaystävä Mick Boyle, jotka lomailevat yhtä aikaa viiden tähden terveyshotellissa Sveitsin Alpeilla. Rooleissa nähdään englanninkieliset näyttelijäsuuruudet Michael Caine ja Harvey Keitel.

– Pelkäsin alun perin, että yleisö vihaisi Suuren kauneuden hahmoja. Kuvaan elokuvassa rikkaita ja pilalle hemmoteltuja ihmisiä, joilla ei ole mitään päämäärää. Edes päähenkilö Jeb ei ole sympaattinen. Hän ärsyyntyy kaikesta ja tuntuu halveksivan muita ihmisiä. Niinpä pyrin tällä kertaa tietoisesti kuvaamaan sympaattisempia hahmoja, Paolo Sorrentino toteaa.

Ohjaajaa on myös kutsuttu eliitin kuvaajaksi, sillä kaikki hänen henkilöhahmonsa ovat rikkaita tai vähintään erittäin hyvin toimeentulevia. Tämä pätee myös This Must Be the Placeen, jossa Penn esittää rojaltipalkkioillaan leveästi elelevää entistä rocktähteä.

– Toki he ovat rikkaita, mutta heidän vaurautensa ei ole kiinnostavaa. Minua kiinnostaa heidän ammattinsa. He ovat taiteilijoita, säveltäjiä, ohjaajia ja kirjailijoita, jotka nyt vain sattuvat olemaan varakkaita, Sorrentino määrittelee.

Cainen esittämää Bollingeria houkutellaan esiintymään vielä yhden kerran, syntymäpäiväänsä viettävälle Englannin kuningattarelle. Kapellimestari ei ole tarjouksesta kuitenkaan innoissaan ja määrätietoisesti torjuu hotelliin lähetetyn hovin edustajan liehittelytarjoukset.

– Tarina oli mielessäni pitkän aikaa. Se sai alkunsa luettuani italialaisesta kapellimestarista, joka kieltäytyi esiintymästä kuningattarelle. En voinut uskoa sitä todeksi. Tulen itse vaatimattomista oloista ja pidin sitä pöyhkeyden huippuna. Minulle kapellimestari edustaa muutenkin kiehtovaa ammattia. Heissä on jotain hyvin mystistä ja majesteetillista.

Myös ikä merkitsee Sorrentinon elokuvissa. Mitä vanhempia hahmot ovat, sitä syvemmin nämä tuntevat ja tulkitsevat ympäristöään.

– Vanhemmat ihmiset kiehtovat minua. Sanoisin, että Youth edustaa ideaani siitä, miten vanhemmat ihmiset viettävät aikaansa elämänsä jälkipuolella. Toivon kuitenkin, että kun minusta itsestäni tulee vanha, niin olen enemmän kiinnostunut nuorista ihmisistä, Sorrentino nauraa.

Ohjaaja kuitenkin teroittaa, että ikä on lopulta vain väline kertoa tarinoiden todellisesta ydinaiheesta.

– Ennen kaikkea kyse on ajasta ja sen kulumisesta. Mielestäni kaikki suuret tarinat kertovat siitä. Meitä kaikkia kiinnostaa, kuinka aika kuluu, kuinka kauan meillä on aikaa jäljellä ja kuinka paljon aikaa on jo mennyt. Se sisältää ihmisenä olemisen perimmäisen tragedian, Sorrentino määrittelee.

Michael Caine, Paolo Sorrentino ja Harvey Keitel.
Michael Caine, Paolo Sorrentino ja Harvey Keitel.

Sorrentino on aidosti ylpeä näyttelijöistään, eikä syyttä. Caine, 82, ja Keitel, 76, tekevät Youthissa suoritukset, jotka voi nostaa molempien veteraanien viime vuosien parhaisiin.

– En olisi tehnyt tätä elokuvaa ilman Michael Cainea. Hänen mukanaolonsa oli kaiken lähtökohta. Hänessä on karismaa, tyyliä ja eleganssia, jota löytyy vain harvoista näyttelijöistä. Sama pätee Harvey Keiteliin. Vuosikaudet Harvey esiintyi mitä fantastisimmissa elokuvissa, jotka kasvattivat mytologiaa hänen ympärillään. Kumpikaan näistä herroista ei tarvitse erillistä cv:tä. Heidän nimensä ja maineensa riittävät, ohjaaja ylistää näyttelijöitään.

Ohjaajan päätös tehdä englanninkielinen elokuva amerikkalaisen supertähden kanssa heti Il Divon jälkeen herätti aikanaan kritiikkiä. Etenkin, koska Sean Penn oli istunut juryn pomona ja vaikuttanut Il Divon palkitsemiseen. Youthin kuvaaminen englanniksi oli kuitenkin alusta lähtien selvää.

– Minusta This Must Be the Place olisi ansainnut paremman vastaanoton. Itse olen elokuvaan varsin tyytyväinen, enkä pysty täysin hyväksymään kaikkea siihen kohdistuvaa kritiikkiä. Päätin tehdä Youthin kuitenkin jo kauan sitten, kauan ennen kuin voitin edes Oscarin Suuresta kauneudesta, ja kuvata sen nimenomaan englanniksi. Siinä ei ole lopulta mitään ihmeellistä. Toinen päähenkilö on brittiläinen säveltäjä ja toinen amerikkalainen elokuvaohjaaja. Niinpä heidän kielensä on pakko olla englanti.

Seuraavaksi Sorrentinolta valmistuu katolista kirkkoa ja sen ylintä valtaa käyttelevää Vatikaania käsittelevä minisarja The Young Pope, jonka pääosassa nähdään Jude Law. Ohjaajan mukaan kahdeksanosaisen minisarjan tekeminen oli ainoa vaihtoehto.

– En olisi kyennyt tekemään aiheesta vain yhtä kokoillan elokuvaa. Se ei olisi mitenkään riittänyt. Katolinen kirkko ja Vatikaani ovat niin valtava aihe, että tiesin tarvitsevani suuremman kankaan sen käsittelyyn. Niinpä tv-sarja oli ainoa vaihtoehto, myös käsikirjoittamisen kannalta. Kun kirjoitan, kirjoitan aina paljon ja heitän myös paljon materiaalia pois. Sarjaformaattiin kirjoittaminen antoi minulle kaiken mitä tarvitsisin. Nyt vain toivon, että saan HBO:lta myös tarvitsemani budjetin, Sorrentino nauraa.

Teksti: Tuomas Riskala, Cannes

Aiheeseen liittyvät elokuvat

Aiheeseen liittyvät jutut