Äänetön maailma: Toinen osa hiljaista kauhua

Maatilansa pelottavien ja kuolettavien tapahtumien jälkeen Abbottin perheen henkiin jääneet jäsenet kohtaavat nyt ulkopuolisen maailman kauhut. Ne heidän on edelleen kohdattava mahdollisimman hiljaa, jotta eivät houkuttelisi äänen perusteella saalistavia hirviöitä peräänsä. Tuntemattomilla seuduilla vaeltaessaan perhe kuitenkin tajuaa nopeasti, että olennot eivät ole ainut hiekalla merkityn hiljaisen polun ulkopuolella vaaniva vaara. Varoitus: artikkeli sisältää juonipaljastuksia ensimmäisestä osasta.

9.6.2021 10:00

Vuonna 2018 ilmestynyt Hiljainen paikka teki äänettömyydestä jännityksen aiheen ja nivoi kauhugenreen perhetarinan rakkaudesta, kommunikoinnista ja selviytymisestä. Tasaisesti jännitystä kasvattava kertomus yhteennivoutuneesta pienestä yhteisöstä, joka yrittää puolustautua äärimmäisen tuhoisilta, ääniin reagoivilta olennoilta, muodostui hienoiseksi ilmiöksi ja sitä kautta yllättäväksi kauhuhitiksi.

Hiljainen paikka, osa 2 jatkaa siitä mihin ykkösosa Abbottin perheen jätti. Se suuntaa kuitenkin uusiin ympäristöihin, kun Abbottit joutuvat jättämään rakentamansa askelia vaimentavat hiekkapolut. Samalla he astuvat äärimmäisten vaarojen maailmaan.

Elokuvan alkumetreiltä lähtien perheen pakomatka on vailla turvaa. He etsivät suojapaikkaa pelon hulluksi tekemästä kaupungista. Empatia ja yhtenäisyys tuntuu kadonneen maailmasta, joten perheen on yritettävä löytää myös toivon kipinöitä kaikkialla vallitsevasta hiljaisuudesta.

Tuottaja Brad Fuller vakuuttaa, että Hiljaisen paikan suosiosta huolimatta jatko-osaa ei tehty vain menestyksen toistamiseksi. Siihen vaikutti se, että tarinan puikoissa on edelleen ensimmäisen elokuvan käsikirjoittajana, ohjaajana ja tuottajana toiminut John Krasinski.

– Emme olisi voineet tehdä uutta elokuvaa ilman Johnia. Hänen juurensa ovat niin syvällä taiteellisessa tinkimättömyydessä, että sitä olisi ollut turha toivoa, jos hän ei olisi tuntenut vahvaa yhteyttä uuteen materiaaliin. Hänen aivonsa ovat kuin outo kassakaapin lukko. Se surraa ja pyörii, mutta kun aihiot loksahtavat kohdilleen, ovet lentävät selälleen, Fuller kuvailee.

Odottamaton uusi luku

Abbottin matka kotinsa ulkopuoliseen tutkimattomaan maailmaan tuli yllätyksenä Krasinskillekin. Hän ei Hiljaisen paikan työstämistä aloittaessaan kuvitellut, että suunnittelisi jonain päivänä jatko-osaa. Hän ei myöskään pidä itsetarkoituksellisista jatko-osista. Intohimo kuitenkin syttyi uudelleen, kun syntyi idea, joka oli uskollinen alkuperäisen elokuvan hahmoille ja konseptille mutta samalla täynnä uusia luovia ja kerronnallisia haasteita.

– Tarinaa ei koskaan suunniteltu franchiseksi, Krasinski kertoo. – Luomamme maailman veto oli silti niin vahva, että halusimme tutkia lisää, mihin se voisi Abbottit viedä.

Krasinskille oli myös tärkeää, että jos tarinaa laajennettaisiin, sen pitäisi olla muutakin kuin toiminnallista pelottelua. Sen pitäisi myös viedä eteenpäin perheen sisäistä matkaa – kohti niin itsenäisyyttä kuin yhteisöllisyyttäkin.

– Tiesin heti Hiljaisen paikan alkumenestyksen jälkeen, että sille haluttaisiin jatkoa. En kuitenkaan halunnut tehdä sitä vääristä syistä, joten olin aivan valmis antamaan kirjoitus- ja ohjausvastuun jollekin muulle, Krasinski muistelee. – Silti päässäni oli ideanpoikanen vanhemmuuden määritelmän laajentamisesta. Kuinka pitkälle sitä voisi viedä tutkimalla muutoksia, joita tapahtuu lasten jättäessä kodin turvan ja lähtiessä suureen maailmaan?

– Ensimmäinen elokuva oli hyvin intiimi tarina maatilallaan asuvasta perheestä. Näemme, että siellä on hirviöitä, mutta emme oikeastaan saa tietää mitä muualla tapahtuu. Halusimme hieman avata sitä, tuottaja Andrew Form lisää.

Kuten edellisellä kerralla, Krasinski antoi uteliaisuutensa ottaa vallan. Se tarkoitti, että oli kuviteltava mitä saattaisi löytyä Abbottien rakentaman suojakuvun ulkopuolelta. Minne heidän tiensä veisi, jos he poikkeaisivat turvalliselta hiekkapolultaan, ja mitä he löytäisivät sieltä ja omasta sisimmästään?

Krasinski päätti aloittaa uuden elokuvan kirjaimellisesti siitä mihin ensimmäinen päättyi. Lee-isän menetyksen vielä järkyttämä perhe joutuu saman tien tekemään ennenkuulumattoman päätöksen: heidän on lähdettävä tien päälle. Edelleen heidän on pyrittävä hermojaraastavaan hiljaisuuteen, mutta lisäksi heidän on kohdattava joukko uusia, ennakoimattomia vaaroja, jotka koettelevat kutakin perheenjäsentä ja heidän välisiään sidoksia.

– Minuun kolahti erityisesti se, että John käynnistää toiminnan viisi sekuntia siitä, kun Evelyn on ladannut haulikon kellarissa. Se tuntui uskomattomalta tavalta jatkaa tarinaa, tuottaja Andrew Form hehkuttaa. – Äiti, pieni vauva ja kaksi muuta lasta joutuvat ensimmäistä kertaa jättämään turvapaikan, jonka Lee rakensi perheensä suojaksi.

– Maatilan ulkopuolella on niin paljon koettavaa, Krasinski intoilee. – Mutta vaikka laajensimme hahmojen maailmaa ja tarinan laajuutta, sen tunnistaa samaksi, koska pelin säännöt ovat samat. Oli kutkuttavaa päästä tekemään paljon isompia kuvausympäristöjä, jotka kuitenkin olivat uskollisia Abbottin perheen sisäiselle tarinalle.

Kaaokseen ajautunut maailma vetää mattoa Abbottien valmiiksi epävakaalla pohjalla olleiden jalkojen alta. Samalla se korostaa perheiden perustavaa laatua olevaa sinnikkyyttä mitä vakavimpien vastoinkäymistenkin edessä.

– Ilman hiekkapolkujen ja varoitusvalojen suojajärjestelmiä kaikki on entistäkin epävarmempaa, Krasinski kuvailee. – Jokainen askel arveluttaa, kauhu voi iskeä mistä vain. Kun ei tiedä miten seuraavasta hetkestä selviää hengissä, saattaa tehdä virheliikkeen. Ja kun tekee virheliikkeen, inhat olentomme ovat lähempänä kuin oli kuvitellutkaan.

Hiekkatien tuolla puolen

Hiljainen paikka osa 2:ssa on sama sykkivä sydän kuin ykkösosassakin: perhe-elämä, johon liittyy omat ahdistuksen aiheensa, haavoittuvuutensa ja tarve pitää rakkaimpansa lähellään. Ensimmäistä elokuvaa inspiroi pitkälti Krasinskin epäily kyvyistään tuoreena isänä; nyt hän pohti toista vanhemmuuden käännekohtaa: kun joutuu katsomaan jälkikasvunsa lähtöä potentiaalisesti vaaralliseen maailmaan, missä mitä tahansa voi tapahtua eikä ihmisten motiiveja osaa tulkita.

– Jokainen vanhempi lupaa: ”Niin kauan kuin olet luonani, voin pitää sinut turvassa”, Krasinski pohtii. – Valitettavasti se on pakko rikkoa siinä vaiheessa, kun on päästettävä lapset omilleen. Se on kasvamista, ja keskeinen asia, jota halusin tutkia. Perheen isä on poissa ja he ovat turvallisen hiekkapolkunsa päässä. Mitä tapahtuu, kun he ottavat ensimmäiset askeleensa kohti suurta tuntematonta?

– Toivomme valmistelleemme lapsemme niin hyvin elämää varten, että he selviävät. Samalla toivoo, että lapset voivat tavoittaa potentiaalinsa tulla joksikin vieläkin paremmaksi, kun he löytävät omat yhteisönsä.

Krasinski pompotteli taas ideoita vaimonsa Emily Bluntin kanssa. Tämä oli voittanut näyttelijäkillan palkinnon roolistaan Hiljaisen paikan Evelyn Abbottina.

– Hän oli sanonut, että jatko-osan voi tehdä ilman häntä, joten häntä ei tarvitse pitää ajan tasalla sen suhteen, Krasinski paljastaa. – Mutta sitten hän erehtyi kysymään millaisia ideoita minulla oli sen suhteen. Kun kerroin, hän sanoi ehdottomasti olevansa mukana!

– Idea oli niin pökerryttävä, että se puhui puolestaan, Blunt muistelee. – Hiljalleen John ja minä tajusimme, että meitä yksinkertaisesti kiinnosti tutkia sitä maailmaa lisää. Siinä missä Hiljainen paikka kärjisti monen tuoreen vanhemman tuntoja, tässä tutkitaan kuinka pitkälle he ovat valmiita menemään lapsiaan suojellakseen. Se sukeltaa syvälle irti päästämisen pelkoon.

Sekä Krasinski että Blunt tunsivat Hiljaisesta paikasta hitin tehneiden yleisöjen odotusten paineet.

– Tilanne oli hyvin erilainen kuin sitä kaikessa rauhassa tekemään ryhtyessämme, ilman takeita siitä, että korkealentoinen idea edes toimisi. Yleisön reaktio oli meille molemmille häkellyttävä, Krasinski pohtii.

– En ollut koskaan tehnyt mitään niin henkilökohtaista, ja oli palkitsevaa, kun katsojat löysivät hakemani perheulottuvuudet samalla toiminnasta nauttiessaan. Toisaalta nyt jouduin koko ajan ajattelemaan yleisöjä. Ei niin, että olisin muuttanut mitään katsojia miellyttääkseni. Ennemmin tunsin vastuuta tehdä elokuvan, joka lunastaisi meihin kohdistetun kiinnostuksen. Halusin kiittää yleisöä mukaan lähdöstä tälle matkalle ja toivottaa tervetulleeksi uudelle etapille.

– Emme ennakoineet elokuvan alkavan elää omaa elämäänsä sillä tavalla. Mutta tajusimme katsojien todella haluavan tietää mitä perheelle seuraavaksi tapahtuu. Tiesin, että laittamalla kuvaan valoja kaukaisuudesta vihjailisin muista eloonjääneistä, Krasinski myöntää. – En ikinä uskonut saavani tilaisuutta tutkia keitä he olisivat. Mutta kun aloitin, palaset loksahtelivat paikoilleen kuin itsestään.

Iso tekijä oli Abbottien aivan vastikään kokema menetys. Hiljaisuuden vuoksi puhumatta jääneistä asioista voimakkaimmaksi nousee suru, joka sävyttää perheen turvan ja ravinnon etsintää.

– Yhden päähenkilön kuolema oli mielenkiintoinen tapa aloittaa toinen osa, Krasinski pohtii. – Mietin miten Lee edelleen vaikuttaisi perheessä, kun samalla oli selvää, ettei heillä olisi aikaa käsitellä menetystään. Heidän on toimittava ensin, ajateltava sitten. Harjoitellessani armeijan kanssa [elokuvaa 13 Hours varten] minulle kerrottiin, että toiminnan keskellä miehet harvemmin ajattelivat perhettään. Vasta tilanteen rauhoituttua pelot ja menetykset nousevat pintaan. Mutta vaikka Abbotteilla ei ole aikaa tai tilaisuutta surra, halusin kunkin hahmon käsittelevän Leen kuolemaa omalla tavallaan.

Leen muisto ankkuroi Abbottit menneeseen, mutta he kulkevat myös kohti uutta: yhteisöä. Se on askarruttanut Krasinskia viime aikoina.

– Kuinka toimia rikki menneessä yhteiskunnassa oli iso teema tässä, hän tunnustaa. – Kun ajat ovat synkät, halu kommunikoida muiden kanssa saattaa lentää ulos ikkunasta ja ihmissuhteista tulee pelon ajamia. Haastavina aikoina kiusaus yksilökeskeisyyteen ja itsekkyyteen on suuri. Abboteilla on siinä mielessä etu, että he ovat niin pitkään keskittyneet ylläpitämään rakkauden, turvallisuuden ja tuen tunteita.

Yhteisön etsiminen kiehtoi Bluntia syvästi.

– Se on asia, jota monikin saattaa pohtia parhaillaan ympäri maailmaa. Voiko naapurille ojentaa auttavan käden, kun molemmat ovat keskellä vaikeaa tilannetta?

Krasinskin käsikirjoitusta tietä ulos- ja eteenpäin etsivästä perheestä ryhtyi toteuttamaan sama työryhmä kuin ensimmäisessä elokuvassa. Hiljaisen paikan ilmestyttyä tekijät ilahtuivat siitä, kuinka katsojat eläytyivät Abbottien ongelmaan pohtien kuinka itse toimisivat.

– Elokuva menestyi osaksi juuri siksi, että yleisöstä tuli sen aktiivinen osa, tuottaja Fuller pohtii. – Olen kuullut miten joissakin näytöksissä porukka sekosi, jos joku sattui aivastamaan. Siitä tuli aidosti yhteinen kokemus, ja sillä tiellä halusimme jatkaa.

Abbottit tien päällä

Hiljainen paikka osa 2:n adrenaliinin täyteisistä alkuhetkistä lähtien Abbotteilla ei ole aikaa pysähtyä miettimään edellisten päivien tapahtumia. Erityisesti se koskee Bluntin esittämää Evelyniä, joka on nyt yksinhuoltaja vastassaan typerryttävä haaste etsiä uusi turvapaikka lapsilleen hirviöiden muuttuessa yhä pelottavammiksi.

Krasinski kuvailee kuinka lähestyi hahmoa uudessa luvussa.

– Pidin Hiljaisen paikan vastakkainasettelusta selviytymisen ja kukoistamisen välillä. Lee oli tyytyväinen, kun sai lapset illalla vuoteisiinsa turvassa. Evelynille selviytyminen ei riittänyt, hän halusi perheensä kukoistavan ja lasten viettävän täyttä, rikasta ja värikästä elämää, ohjaaja-käsikirjoittaja pohtii.

– Nyt Evelynin on pohdittava mahdollisuutta, että hänen toiveensa ovat saattaneet asettaa hänen miehensä vaaraan. Perheen ainoana puolustajana hän ei myöskään enää voi olla niin luottavainen kuin luonnostaan haluaisi olla.

Bluntia houkutteli nimenomaan rakkaan hahmon joutuminen selkä seinää vasten.

– Hän ei ole koskaan ollut niin suojaton. Hänen kotinsa on tuhoutunut, eivätkä he voi piiloutua sen alle. Vauvalle on enää yksi happisäiliö, ja hänen vastuullaan on kaksi muutakin lasta. Hän on yksin, haavoittuvainen ja surun murtama.

Fyysisiä vaaroja enemmän Evelyniä huolestuttaa onko hän valmistanut lapsensa kohtaamaan maailman tapahtui mitä tapahtui.

– Elokuvassa on vahva pohjavire siitä, kuinka kukin sukupolvi yrittää välittää omat parhaat tietonsa ja taitonsa seuraavalle. Leen ja Evelynin oppien myötä lasten on kasvettava ja otettava vastuuta nopeammin kuin heidän muuten olisi tarvinnut.

Blunt sukelsi hahmon kuohuntaan tutkien samalla tapoja etsiä toivon hippusia.

– Evelynin kannalta jokainen hetki on kriittinen, hän ei voi pysähtyä. Samalla hän on luonnostaan optimistinen ihminen. Näyttelijänä kiinnosti optimismin joutuminen äärimmäiseen koetukseen.

Andrew Formin mukaan hahmon loputon intensiivisyys toi Bluntin suoritukseen jotain perustuvanlaatuista sydämellisyyttä, varsinkin kun tulee hetken hengähdystila.

– Kun Evelynillä vihdoin on tilaa paljastaa mitä hänen sisällään oikeasti tapahtuu, siitä tuli uskomattoman vahva kohtaus. Emilyn suoritus sai koko työryhmän kyyneliin.

Lasten maailma

Leen kuoltua ja Evelynin vain yrittäessä paeta lastensa kanssa jää suuremman ratkaisun etsiminen nuoren Reganin harteille. Teini-ikäinen kuuro näyttelijä Millicent Simmonds palaa ensimmäisen elokuvan kehuttuun rooliinsa. Krasinski oli innoissaan yhteistyön jatkumisesta.

– Kaikista näyttelijöistä Millie kohtasi isoimmat haasteet, sillä Regan on osan ajasta täysin omillaan. Vaikka hänen kuulolaitteensa on ase, hän on koko ajan suuremmassa vaarassa kuin muu perhe, koska hän ei kuule aiheuttaako itse meteliä. Ensi alkuun hahmossa ihastutti, että hän piti itseään jonkilaisena soturiprinsessana. Hän on myös vain yksinäinen tyttö, jonka on selvitettävä onko hänellä kyvyt ja taidot selvitä hengissä, Krasinski kuvailee.

– Pidimme ajatuksesta, että Regan on hiljalleen muuttumassa isäkseen. Hän on perheen tulevaisuus, joka näkee mahdollisuuden tehdä isommassa mittakaavassa sitä mitä Lee Abbott yritti maatilallaan.

Simmondsin mukaan Reganin sisäinen vahvuus kumpuaa yhteydestä Leehin.

– Lee oli aina Reganin roolimalli. Hän haluaa olla samanlainen tukipilari äidilleen ja veljelleen, näyttelijätär kertoo.

Vaikka Regan on perinyt Leen kyvyn ajatella isosti, asioita mutkistaa teini-ikään liittyvät itse-epäilyt.

– Vaikka Regan haluaa isänsä inspiroimana pitää huolta perheestään, se on valtava vastuu ja paine nuorelle tytölle. Kyseessä on hyvin erilainen, tunnepitoinen luku hänen elämässään.

Simmondsia kiinnosti tieto, että hirviöt olivat kehittymässä ja tulossa tiedostavammiksi.

– Jos ne olivat viisastumassa, myös Abbottien oli viisastuttava, Simmonds pohtii. – Ja jos Regan on jotain isältään oppinut niin itseluottamusta. Lee ei epäröisi, ja sitä Regan kanavoi elokuvan toisella puoliskolla.

Brad Fullerin mielestä juuri Reganin oppiminen kantamaan oman osansa taakasta on Hiljainen paikka osa 2:n keskiössä.

– Päätökset hahmon suunnasta kumpuavat Johnin ihailusta Millietä kohtaan näyttelijänä. Ensimmäisen osan jälkeen John tiesi voivansa rakentaa paljon Millien varaan.

Myös Reganin pikkuveli Marcus on järkyttynyt ja peloissaan perheen hajoamisesta. Roolissa nähdään taas Noah Jupe, joka on tässä välissä näytellyt myös elokuvissa Honey Boy ja Le Mans 66. 

– Tässä jaksossa tapahtuu niin paljon. Ja koska se alkaa heti ensimmäisen osan lopusta, perhe ei ole ehtinyt istua alas puhumaan isän kuolemasta. Heidän on sysättävä tunteet syrjään, mutta eivät ne mihinkään häviä, 14-vuotias kertaa.

Reganin tavoin Marcusin on kypsyttävä nopeasti keskellä uhkia.

– Kaikki perheen olentojen varalle kehittämät säännöt ja toimintatavat ovat olleet Marcusille arkipäivää. Nyt ne lentävät ulos ikkunasta. Hänen on opittava itsenäisemmäksi. Mutta vaikka hän esittää urheaa, hän on sisimmässään kauhuissaan. Hän on myös hieman kömpelö ja hänelle tapahtuu vahinkoja, mutta hänen kunniakseen on sanottava, että hän ei anna sen lannistaa.

Krasinski nautti lisätasoista, joita Simmonds ja Jupe toivat elokuvan perhedynamiikkaan.

– Ensimmäisen osan jälkeen näin kahden erinomaisen näyttelijän lähtevän maailmalle. Nyt he palaavat vieläkin parempina mutta edelleen samoina ihanina ihmisinä. He löysivät hahmoista vivahteita, joita edes minä en ollut odottanut.

Uudet tulokkaat

Abbottien etsiessä mitä tahansa ääntä eristävää pakopaikkaa, he törmäävät vanhaan tuttuun. Emmett on valinnut yksinäisen polun, mutta Abbottien on vaikea luottaa häneen. Emmettiä näyttelee irlantilainen Cillian Murphy, joka tunnetaan elokuvista 28 päivää myöhemmin, The Wind That Shakes the Barley, Yön ritari ja Inception sekä sarjasta Peaky Blinders. Hahmo on Krasinskin suosikkeja.

– Hänessä on kiehtovaa, että hän ei tunne tarvetta kuulua mihinkään ryhmään, joten Abbottit ovat hänelle pähkinä purtavaksi. Kuka ei haluaisi olla osa tällaista perhettä tai ainakin auttaa sitä? Olimme onnekkaita saadessamme Cillianin, joka osaa esittää monimutkaista sisäistä taistelua. Emmettissä on pimeyttä ja pelkoa, jotka tekevät hänestä kiinnostavan mutta äärimmäisen arvaamattoman.

Murphylle roolitarjous tuntui kohtalolta.

– Kun näin Hiljaisen paikan, olin niin ällikällä lyöty, että päätin kirjoittaa Johnille kertoakseni kuinka paljon rakastin hänen elokuvaansa. Kirjoitin ylitsevuotavan sähköpostin, mutta sitten jänistin ja jätin sen lähettämättä. Noin vuotta myöhemmin hän soitti aivan yllättäen ja sanoi kiinnostaisiko minua osallistua jatko-osaan. Se oli ihastuttava sattuma.

Murphy näkee Emmettin Leen vastakohtana. Paineen alla hän on kääntynyt sisäänpäin lukiten kaiken muun ulos.

– Emmett on täysin käpertynyt suruunsa, Murphy kuvailee. – Siinä missä Abbottit ovat kehitelleet ratkaisuja ja yrittäneet elää parhaansa mukaan Emmett on juuri ja juuri kitkuttanut eteenpäin. Vasta kohdatessaan Abbottit hän ravistautuu eristyksestään ja tajuaa joutuvansa tekemään päätöksiä.

Uusi tulokas on myös kaksinkertainen Oscar-ehdokas Djimon Hounsou.

– Olen ollut Djimonin fani Gladiaattorista ja Amistadista asti, Krasinski toteaa. – Mutta pyysin häntä mukaan In American vuoksi. Djimonissa on jotain perustavanlaatuisen tunteellista. Hänen suorituksiaan katsoo pieni pala kurkussa.

Hiljaista paikkaa etsimässä

Hiljainen paikka sijoittui yhteen, pikkutarkasti rajattuun paikkaan, jota kuvattiin muutamilla pääkuvauspaikoilla New Yorkin Hudsonin jokilaaksossa. Osa 2 avaa elokuvan universumin hyökkäyksen alla olevaan maailmaan. Krasinskilla oli alusta alkaen visio tie-elokuvasta, joka tutkisi Abbottien kotikaupunkia, ns. ruostevyöhykkeen teollista keskusta, jossa vielä näkyvät terästeollisuuden suuruuden ajat. Abbottit vaeltavat sen pienissä sopukoissa ja suurissa tiloissa.

– Tarina on paikoin niin kaoottinen ja järjetön, että halusin pystyä avaamaan, sulkemaan ja taas avaamaan sitä, Krasinski kuvailee. – Se auttoi tutkimaan isompaa vertauskuvaa maastamme, jonka menestyvä teollisuusaikakausi on hiipumassa. Ehkä sen ei saisi antaa hävitä. Sitä Abbottitkin käyvät läpi: he elävät rankassa todellisuudessa, mutta kaikki heidän ympärillään muistuttaa miten hienosti asiat aikaisemmin olivat.

Tämän vision Krasinski välitti lavastaja Jess Gonchorille, jonka meriittilistalta löytyy tunnelmaltaan hyvin erilaisia elokuvia kuten Greta Gerwigin Pikku naisia ja Coen-veljesten The Ballad of Buster Scruggs, sekä kuvaaja Polly Morganille, joka viimeisin elokuva on Lucy In The Sky. Krasinski pystyi oman sukunsa pennsylvanialaisten terästyöläisten kautta hahmottelemaan, mitä halusi elokuvakaupungilta.

– Kovat ajat olivat alkaneet yhteisössä jo kauan ennen olentojen saapumista, hän kuvailee. – Se tulee Pittsburghin terästehtaissa työskennelleiltä isältäni ja isoisältäni. Tämä on kunnianosoitus heille ja heidän kertomuksilleen.

Gonchorilla oli heti aavistus siitä, mihin saattaisi pystyä luomaan Krasinskin kaavaileman hylätyn teollisuusalueen. Bostonissa opiskelleena hän tiesi läheisessä Lackawannassa sijaitsevan paljon aikoinaan vaikuttavia mutta nyt heitteille jääneitä rakennuksia ajalta, jolloin siellä toimi yksi maailman suurimmista teräsyrityksistä, Bethlehem Steel.

Krasinski innostui jo nähdessään kuvia yli 500 hehtaarin teollisuusalueen ruostuneista ja tyhjistä halleista. Paikan päällä raunioiden aavemainen kauneus, pelottava epävakaus ja epämääräinen potentiaali vakuutti hänet.

– Olin etsinyt autenttisen teräskaupungin tunnelmaa, ja Bethlehem Steel oli aikoinaan 22 000 ihmisen työnantaja, Krasinski selostaa. – Tehdasalue oli niin iso, että siellä oli oma palokunta, sairaala ja poliisilaitos. Koko kaupunki rakentui sen ympärille. Se ei ole ollut käytössä lähes 40 vuoteen, mutta sen rapistunut tila on mitä kuvauksellisin. Olisi ollut mahdotonta rakentaa sitä määrää ikäloppuja lavasteita, ja siellä on juuri hakemaani menetyksen tunnelmaa.

– Bethlehem Steel oli löytö, Gonchor lisää. – Meidän oli hieman putsattava ja karsittava sitä tehdäksemme sen turvalliseksi. Tarvittiin myös paljon istutuksia villiintyneen tilan tunnun luomiseksi, mutta olimme Johnin kanssa kuin lapset karkkikaupassa, koska siellä jokainen kuva oli onnistunut.

Paikka tuntuu jähmettyneen ajassa, ja rakennukset näyttävät siltä kuin jokin olento olisi oikeasti raivannut tiensä niiden läpi. Aivan Buffalon keskustan ulkopuolella sijaitseva entinen Buflovak-tuotantolaitos ankkuroi tuotannon Gonchorin jakaessa massiivisen, tyhjän laitoksen useammaksi kiehtovaksi lavasteeksi.

– John halusi isoja, katedraalimaisia tiloja, eikä niitä löytynyt muualta. Olen nähnyt paljon varastotiloja, mutta en ikinä mitään näin isoa. Se oli koverrettu tyhjäksi, joten pystyimme luomaan lavasteita tyhjästä. Kuvaajamme Polly keksi hienoja tapoja valaista ja kuvata valtavia tiloja.

Buflovakissa Krasinskia viehättivät valtavat kattoikkunat, jotka valaisivat koko rakennuksen.

– Keskustelimme väripaleteista, mutta Jessin rakentamansa tilat olivat enemmän kuin olin kuvitellut pultteja ja muttereita myöten. Hän oli lavastanut myös Menetetyn maailman, joka oli johtotähtemme tämän elokuvan visuaalisuudelle. Hän ymmärsi mitä halusin.

Gonchor piti erityisesti Buflovakin esimiehen toimiston tuunaamisesta Emmettin rähjäiseksi pesäksi.

– Aluksi olin varma, että Emmettin asumus tehtäisiin studioon, Krasinski muistelee. – Mutta se takaseinän portaikko oli niin kuvauksellinen. Kun ylhäältä näin kupruilevat lattiat ja notkahtaneet katot, tiesin että se oli siinä.

Koska dialogia on vähän, ympäristöistä tuli tarinan kerrontaa auttavia hahmoja. Millicent Simmondsille kuvaaminen vanhojen tehdastilojen kouriintuntuvan kaoottisessa ilmapiirissä auttoi vaistomaisesti tuntemaan mitä Regan käy läpi.

– Juokseminen sammioiden, pölyn ja savun läpi ei olisi voinut tuntua autenttisemmalta.

Kauhua kirkkaassa päivänvalossa

Vaikka kuvauspaikkoja sävytti pääasiassa pöly ja lika, Polly Morgan kuvasi 35-millisellä selluloidifilmillä vangitakseen mahdollisimman paljon Krasinskin haluamaa elävää, inhimillistä väriä.

– John halusi samanlaisia lämpimiä ja kylläisiä värejä kuin edellisessä elokuvassa. Koska perhe on nyt ulkomaailmassa, keskityimme luonnollisiin valonlähteisiin, kuun viileyteen ja tulien lämpöön.

Morgania kiehtoi ajatus luoda ”kauhua päivänvalossa”.

– Päivänvalossa ihminen on kuin tarjottimella. Sitä tehostaa ajatus siitä, että olennot voivat hyökätä mistä suunnasta tahansa. Se on pelottavampaa kuin varjoissa piileskely. Lisäksi valoisat kohtaukset pohjustavat elokuvan synkempiä hetkiä.

Krasinski ja Morgan puhuivat Abbottien tavoin koko ajan liikkeessä olevasta kamerasta. Krasinski halusi pitkiä, yhtäjaksoisia ottoja ilman jännitettä helpottavia leikkauksia. Pitkät otot vaativat paljon suunnittelua, mutta ne auttavat imaisemaan yleisö hellittämättömän kauhun tunteeseen, epävarmana siitä miten kukin otto päättyy.

– Ensimmäisessä elokuvassa käytettiin steadicamia ja kameravarsia, tässä käytimme isoja nostokurkia ja jopa sähköautoa kauniiden ja sulavien kamera-ajojen aikaansaamiseksi, Morgan selostaa.

– Rytmi on pehmeä nostalgisen tunnelman luomiseksi, ja monissa otoissa kamera aloittaa laajasta yleiskuvasta ja siirtyy lähelle. Syntyy heltymätön tunnelma, kun kamera liikkuu näyttelijöiden kanssa piilottamatta sekuntiakaan.

Vaikka Krasinskista oli hienoa, kun tutkittavana oli paljon isompi alue, hän halusi pitää fokuksen perhesiteissä.

– Iso leikkikenttä on yhtä hauska kuin se on stressaava. Mutta sanoin heti alkuun, etten lähde mukaan, jos intiimiys katoaa. Toiminta ja efektit lähtevät tarinasta eikä päinvastoin. Rakastan efektejä siinä missä kuka tahansa muukin. Mutta halusin kaiken Evelynille, Reganille ja Marcusille tapahtuvan tuntuvan luonnolliselta.

Krasinski hyödynsikin mahdollisimman paljon fyysisiä efektejä. Myös sijaisnäyttelijöitä käytettiin mahdollisimman vähän.

– John ei halunnut toimintaa toiminnan vuoksi, näyttelijöiden piti olla osa toimintaa, Fuller toteaa. – Jokaisen toimintakohtauksen on tarkoitus kertoa jotain hahmoista. Siksi elokuva tuntuu inhimilliseltä draamalta kaiken pelottelun keskellä.

Kehittyvät kauhistukset

Hiljainen paikka osa 2 laajentaa paitsi maailmaansa myös yleisön tietoutta pelottavista olennoista. Niitä on enemmän erilaisissa ympäristöissä, ja Krasinskin oli mietittävä tarkemmin niiden mielenliikkeitä; miten ne voisivat muuttua entistäkin tappavammiksi ja pysäyttämättömämmiksi.

– Olemme kaikki nähneet valtavasti elokuvia, joissa avaruusolennot tekevät tietoisen päätöksen kaapata Maapallo ihmisiltä. En ole juuri nähnyt elokuvia loisolioiden kaltaisista alieneista, jotka sattumalta on kuin luotu ihmiselämän poispyyhkäisemiseen, Krasinski huomioi. – Ensimmäisen elokuvan olennot lähinnä juoksentelivat ympäriinsä hyökäten kaiken ääntä pitävän kimppuun. Muiden elämänmuotojen tapaan ne kehittyvät ja oppivat. Ne ovat tajunneet, että mitä hiljaisempia ne itse ovat, sitä tehokkaammin ne pystyvät jäljittämään ihmisiä.

Jo ensimmäinen osa yhdisti ääni- ja visuaalisia efektejä näyttelijäsuorituksiin. Toisessa osassa vaikeustasoa vain nostettiin. Hiljaisen paikan hirviöt luonut, Industrial Light & Magic -yhtiön Oscar-palkittu efektivastaava Scott Farrar tarttui haasteeseen, kun Krasinksi pyysi häntä pysymään uskollisena alkuperäiselle muotoilulle, mutta vievän olentoja vieläkin pidemmälle.

– Kaikkien jatko-osien haaste on tarjota jotain uutta ja erilaista. Meidän piti pystyä näyttämään olentoja eri olosuhteissa ja muodoissa. Niitä on enemmän ja ne ovat oppineet paljastamaan ihmisten piilopaikkoja, Farrar kertoo.

Krasinskille oli ollut suuri hetki elokuvantekijänä, kun hän sai tilaisuuden työskennellä ILM-yhtiön kanssa. Efektifirman innostuminen Hiljaisesta paikasta imarteli häntä.

– He sanoivat sen muistuttavan heidän alkuaikojensa tarinapohjaisista efekteistä [Steven] Spielbergin elokuviin. Se oli valtava kohteliaisuus.

– Olimme Scottin kanssa samaa mieltä, että olentoja ei muotoilla ulkonäkö edellä, vaan niissä on oltava vahvaa realismia. Sitten vain toivotaan, että ne myös näyttävät hyvältä. Meillä oli jo hyvä nippu sääntöjä niiden käyttäytymiselle, joten kysyimme mitä lisää voisimme tehdä. Selvisi, että paljonkin. Näemme niitä päiväsaikaan, vedessä, tulessa, tekemässä stuntteja, jopa reagoimassa aseisiin. Ne eivät ole aikaisemmin kohdanneet niihin tepsivää asetta, joten miten ne suhtautuvat siihen?

Tällä kertaa Farrarilla oli myös enemmän aikaa suunnitella ja leikitellä ideoilla.

– Pystyimme tekemään kiinnostavia animointeja olennoista eri kulmista ja saalistamassa eri tavoin sekä ennennäkemättömistä kamppailuista. Auringonvalossa niiden nahasta saa paremman käsityksen. Se on kuin Irlannin turvesoista nostetuilla ”suoihmisillä”, nahkamainen ja ikääntynyt, lähes esihistoriallinen. Se toimii hyvin kaikenlaisessa valaistuksessa.

Olentojen fyysisestä olemuksesta saa nyt muutenkin paremman kuvan.

– Yleisö näkee nyt ensimmäistä kertaa esimerkiksi, että niillä on kynnet. Mutta pieniä tuunauksia lukuunottamatta emme juuri lisänneet niihin mitään. Keskityimme tuomaan esille, että niistä on tulossa fiksumpia, mikä on tietysti paha asia vielä elossa olevien ihmisten kannalta.

Moisista uhkista huolimatta tunnelma kuvauspaikalla oli Emily Bluntin mielestä elämäniloinen, kekseliäs ja sitoutunut. Hänen mukaansa tunnelman loi energinen Krasinski, joka tarttui niin efekteihin, lavastukseen, kuvaukseen, näyttelijäsuorituksiin ja jopa jälkituotantoon samalla tavalla kaasu pohjassa.

– John on kuin luonnonvoima, kuin hurrikaani, joka inspiroi muita pyrkimään samaan pyörremyrskytahtiin, Blunt nauraa. – Hän tietää kuitenkin, miten ihmisiä johdetaan innostavasti. Hän pystyy kommunikoimaan visionsa yksityiskohtia, mutta tietää myös milloin astua taustalle ja antaa luovaa tilaa.

Andrew Form komppaa Bluntin tuntemuksia.

Hiljainen paikka on Johnin dna:ssa tavalla, jota en juuri ole nähnyt elokuvaurani aikana. Kysyy Johnilta mitä tahansa sen maailmasta tai taustatarinoista, hänellä on heti vastaus valmiina.

Krasinski olikin innoissaan päästessään palaamaan tutun ja läheisen perheen pariin ja vielä innostuneempi saadessaan mullistaa heidän valmiiksi kaoottisen maailmansa ja nähdä hahmojen vastaavan haasteeseen.

– Ensimmäinen elokuva oli vain pieni siivu siitä mikä tässä maailmassa on mahdollista. Kakkososassa on kaikkea mitä yleisö rakasti ykkösessä, mutta jokainen Evelynin ja lasten ottama askel on heille uutta ja siksi petollisempaa. Abbottit ovat menettäneet kaikki selviytymisjipponsa, joiden ympärillä edellinen elokuva pyöri. Ensimmäistä kertaa kaiken alettua he joutuvat turvautumaan muihin. Kaikki on entistäkin pelottavampaa, mutta se tekee matkasta niin riemastuttavan, Krasinski summaa.

Kuvat ja haastattelut: Paramount Pictures
Toimittanut: Jouni Vikman

Lisää luettavaa