Ohjaaja-käsikirjoittaja Emerald Fennell räjäytti pankin kuusi vuotta sitten esikoiselokuvallaan Promising Young Woman ja shokeerasi katsojia muutama vuosi myöhemmin someilmiöksi nousseella Saltburnilla. Moni odotti herkeämättä ohjaajan seuraavaa satsausta ja nyt se on löytänyt tiensä myös kotiteattereihin.
Fennellin kolmas elokuva on kiistatta hänen kunnianhimoisin teoksensa, eikä vain siksi, että pääosiin on pestattu supertähti Margot Robbie ja kovassa nousussa oleva Jacob Elordi. Kaikista hurjinta on se, että kyseessä on sovitus Humisevasta harjusta, Emily Brontën tunnetuimmasta teoksesta, jota pidetään laajalti yhtenä englanninkielisen kaunokirjallisuuden merkittävimmistä kirjoista.
Ohjaaja on lähtenyt tekemään ensisijaisesti itsensä näköistä elokuvaa, mikä korostuu maisemien ja kuvien mahtipontisuudessa. Useat otokset ovat suorastaan megalomaanisia, mutta silti vähäeleisesti rakennettuja. Humisevan harjun parasta antia ovatkin sen komeat lavasteet ja teknisesti hyvinkin tyylipuhdas kuvaus.
Klassinen tragedia on tietysti monelle jo tässä vaiheessa tuttu, eikä tarinallisesti kuljeta missään nimessä uusilla vesillä nytkään, vaikka Fennell onkin leikannut pois todella suuria osia alkuperäisteoksesta ja keskittää tarinansa suoraviivaisesti Cathyn ja Heathcliffin kiistanalaiseen romanssiin.
Harmillisesti kokonaisuus tuntuu kuitenkin vesitetyltä siihen nähden, millaiset ennakko-odotukset ohjaajan aikaisemmat elokuvat ovat asettaneet. Saltburnin parhaimpia hetkiä olivat sen kaikista sairaimmat kohtaukset, joissa Barry Keoghanin hahmo harrasti mitä mielikuvituksellisempia puuhia, mutta jostain syystä sellaisia ei ole nyt tarjolla lähes ollenkaan.
Fennell osaa tehdä aidosti ällöttäviä ja shokeeraavia juttuja elokuvissaan ja niitä todella jää kaipaamaan. Humisevan harjun luulot pois pistävä alku on kuin aivan eri puusta veistetty sen muiden osa-alueiden kanssa. Kerrassaan hämmentävää, että heti kovat pöytään lyövä elokuva lähtee loikkimaan ensiminuuttiensa jälkeen aivan eri poluille.
Väitteet hyperseksuaalisesta ja rohkeasta adaptaatiosta ovat vahvasti liioiteltuja, eikä elokuvassa itse asiassa ole edes alastomuutta. Se on toki vihjaileva, paikoin painostava ja pikkutuhma, mutta eihän sellainen ole millään tapaa järkyttävää, kun tietää millaista settiä ohjaajan aikaisemmista elokuvista löytyy. Sen sijaan, että tarjolla olisi aidosti shokeeraavia hetkiä, on luvassa lähinnä haukotuksia herättävää pukudraamaa, joka on rytmitetty Charli XCX:n modernin menevän popmusiikin tahtiin.
Lopulta Humiseva harju jättää aika ristiriitaiset fiilikset. Se on kuvattu todella komeasti ja sen musikaalinen anti on raikasta, mutta tarina on kuitenkin auttamattoman yllätyksetön. Näyttelijät ovat hyviä, kuten heiltä sopiikin odottaa, mutta paatoksellinen teksti takeltelee ja jättää turhan kylmäksi. On vaikea nähdä elokuvaa sellaisena shokeeraajana kuin sitä on tituleerattu. Toivottavasti Fennellin seuraava projekti on mielenkiintoisempi.
Niklas Tirkkonen
Tähdet ★★★
