Kauhuelokuvat ovat kautta aikain olleet sensuuriviranomaisten silmätikkuina. Joskus elokuvia lyhennetään liiallisesta raa’asta materiaalista, jotta niille saataisiin Yhdysvalloissa laajan levityksen mahdollistava R-ikäraja. Joskus taas tuottajat hakevat lisädollareita leikkaamalla elokuvan teineille sopivan PG-13-ikärajan mukaiseksi. Tässä artikkelissa tarkastelussa ovat The Invitation, Halloween Kills ja Infinity Pool – kolme keskenään hyvin erilaista kauhuelokuvaa, joiden pidennetyt erikoisversiot avaavat uusia näkökulmia niin tekijöidensä tarkoituksiin kuin koko lajityypin nykytilaan.
Halloween tappaa
Halloween Kills (2021) on modernin kauhufranchisen erikoinen välietappi: elokuva, joka ei pyri omilla jaloillaan seisovaksi kokonaisuudeksi, vaan toimii tarkoituksellisesti siltana kohti päätöstä. David Gordon Greenin ohjaaman trilogian keskimmäinen osa jatkaa vuoden 2018 uudelleenkäynnistystä sivuuttaen kaikki alkuperäisen Halloweenin jälkeiset jatko-osat. Näin syntyy yhtenäinen jatkumo, jossa sarjan keskeinen vastakkainasettelu – Laurie Strode vastaan Michael Myers – saa uuden, kollektiivisemman ulottuvuuden.
Juonellisesti Halloween Kills alkaa suoraan edeltäjänsä tapahtumista. Laurie (Jamie Lee Curtis) toipuu vammoistaan, kun Haddonfieldin kaupunki vuorostaan nousee vastarintaan. Michael Myers jatkaa tuhoisaa kulkuaan, mutta tällä kertaa fokus siirtyy yksilön selviytymistarinasta yhteisön reaktioihin. Kaupunkilaiset, etunenässä lapsena Myersin kohdannut Tommy Doyle (Anthony Michael Hall), organisoivat lynkkausjoukon iskulauseenaan: ”Evil dies tonight”. Tarina kasvaa nopeasti kertomukseksi joukkohysteriasta: pelko vääristää havaintokyvyn ja johtaa traagisiin virhearvioihin, kun viha kohdistuu väärään kohteeseen.
Greenin elokuva operoi kahdella tasolla. Yhtäältä se on brutaali slasher, jossa Myers kuvataan lähes yliluonnollisena voimana – pysäyttämättömänä, ruumiillisena pahana. Toisaalta se on teemaelokuva, joka tarkastelee kollektiivista traumaa ja väkijoukon psykologiaa. Käsikirjoitus (Green, Danny McBride ja Scott Teems) alleviivaa ajatusta, että pahuus ei ole vain Myersin maskin takana vaan leviää yhteisön sisään.
Tuotannollisesti Halloween Kills nojaa vahvasti sarjan perusjuuriin. John Carpenter toimii tuottajana ja säveltäjänä yhdessä poikansa Cody Carpenterin ja Daniel Daviesin kanssa. Kuvauksissa panostettiin erityisesti vuoden 1978 estetiikan rekonstruktioon, mikä näkyy tarkasti toteutetuissa takaumissa.
Halloween Kills jää lopulta tarkoituksella keskeneräiseksi. Se ei tarjoa katarsista vaan kasaantuvan paineen – lupauksen siitä, että pahuuden ja vastareaktion kierre saa lopullisen purkauksensa vasta seuraavassa osassa.
”Keskeneräisyydestään” huolimatta teatterijulkaisu (105 min) oli taloudellinen menestys: noin 20 miljoonan dollarin budjetilla se keräsi maailmanlaajuisesti yli 130 miljoonaa ja sen avausviikonloppu oli pandemiakauden kovimpia R-ikärajan elokuville. Lisää rahaa tahkottiin kotiteattereihin julkaistun Extended Cut -version (109 min) myötä.
Pidennetyssä versiossa muutamat tapot ovat huomattavasti raaempia. 21. minuutilla uhria lyödään hakulla yhden kerran enemmän, 73. minuutilla Michael peukaloi uhrinsa silmät ulos päästä, 99. minuutilla yhden uhrin kurkku viilletään verisesti auki ja heti sen jälkeen toinen saa veitsestä sydämeen.
Raakuudet eivät kuitenkaan ole ainoita Extended Cutin lisäyksiä. Kuudennella minuutilla nähdään minuutin mittainen kohtaus, jossa kotimatkallaan oleva nuori Lonnie (Tristian Eggerling) näkee pensaan takana olevan Michaelin – joka kuitenkin lopulta katoaa. 25. minuutilla tulee 40 sekuntia kestävä lisäys, jossa Karen (Judy Greer) menee sairaalan ruumishuoneelle etsimään miestään, kunnes hänen käsketään poistua. Viimeiseksi silaukseksi elokuvan loppu on pidennetty: Laurie soittaa Karenille mutta kuulee vain Michaelin hengityksen. Hän ottaa veitsen ja lähtee päättäväisesti kävelemään sairaalasta ulos.
Extended Cut on kaiken kaikkiaan elokuvan parempi versio.
Kutsu odottamattomien kauhujen äärelle
The Invitation (2022) on moderni studiokauhu, joka naamioi vanhan vampyyrimytologian romanttiseksi kutsuksi – ja paljastaa sitten hampaansa. Sony Picturesin omistaman Screen Gemsin tuottama elokuva sai alkunsa Blair Butlerin ideasta, jota kehitettiin aluksi perinteisemmän kauhun suuntaan Sam Raimin ja Robert Tapertin Ghost House -yhtiössä. Ohjaajavaihdos toi kuitenkin uuden suunnan: Jessica M. Thompson lähti korostamaan romanssin ja vallankäytön teemoja pelkän säikyttelyn sijaan.
Tarina seuraa Evietä (Nathalie Emmanuel), joka saa dna-testin kautta tietää yllättävästä brittiläisestä sukutaustastaan. Hänet kutsutaan Englantiin ylellisiin häihin, joissa aristokraattinen suku ottaa tulokkaan avosylin vastaan. Kartanon isäntä, karismaattinen Walter De Ville (Thomas Doherty), alkaa vetää Evietä puoleensa, mutta juhlan kulisseissa kytee jotain paljon synkempää. Vähitellen käy ilmi, että kyse ei ole vain perheestä vaan vuosisataisesta vallan ja hyväksikäytön järjestelmästä, jossa veri on kirjaimellisesti valuuttaa.
Thompsonin tulkinta nojaa Draculan perinteeseen mutta päivittää sen nykyaikaan. Vampyyrit ovat tässä versiossa ”päiväkävelijöitä”, mikä tekee uhkasta hienovaraisemman ja petollisemman. Visuaalisesti elokuva leikittelee goottilaisella estetiikalla: kartanon symmetria ja värimaailma kumartavat Hohto-klassikolle (The Shining, 1980) samalla, kun moderni New York ja vanha Englanti asetetaan kontrastiin.
Teemoiltaan The Invitation yrittää olla enemmän kuin geneerinen kauhutarina. Se käsittelee patriarkaattia, luokkaeroja ja kolonialismin perintöä vampirismin metaforan kautta: yläluokka kirjaimellisesti imee elinvoiman alemmiltaan. Evie toimii vastarinnan äänenä, joka kieltäytyy hyväksymästä rooliaan järjestelmässä.
Lue myös: Naurattaako nyt enemmän? Tarkastelussa Will Ferrell -komedioiden erikoisversiot
Noin 10 miljoonan dollarin budjetilla toteutettu elokuva keräsi maailmanlaajuisesti yli 38 miljoonaa ja nousi Yhdysvalloissa ensi-iltaviikonloppunsa katsotuimmaksi – tosin poikkeuksellisen pienillä lipputuloilla. Myöhemmin elokuva löysi yleisönsä myös suoratoistossa, erityisesti Netflixissä.
Get Out -hittiinkin (2017) verrattu The Invitation sai teatterijulkaisun (105 min) rinnalle sensuroimattoman Unrated-version (106 min). Siinä missä valkokangasversio oli siistitty PG-13-ikärajalle sopivaksi, Unrated näyttää poistetut hetket kaikessa komeudessaan.
Sensuroimattomassa versiossa nähdään avauskohtauksessa päivänsä päättäneen henkilön irtopää (joka toistetaan vielä takautumissa kahteen kertaan), paljas takapuoli, huomattavasti verisempi ruokailukohtaus (jossa viilletään uhrin kurkku auki), graafisempi irtokäsi sekä enemmän tulessa palavien hahmojen tuskaa. Myös kiroilua on enemmän, parin fuck-sanan verran.
Unrated-version lisäykset ovat pääosin nopeita mutta leffan pirtaan erittäin hyvin sopivia.
Kuolema ilman seurauksia
Infinity Pool (2023) on Brandon Cronenbergin kolmas pitkä ohjaus – ja samalla hänen tähän asti kunnianhimoisin yrityksensä sukeltaa identiteetin, vallan ja moraalin pimeään ytimeen. Isänsä David Cronenbergin jalanjäljissä kulkeva tekijä vie kehokauhun perinnettä kohti psykologista ja vääristynyttä todellisuutta, jossa raha ei pelkästään turmele vaan vapauttaa ihmiset kaikista seurauksista.
Elokuvan keskiössä on kirjailija James Foster (Alexander Skarsgård), joka saapuu vaimonsa Emin (Cleopatra Coleman) kanssa fiktiiviseen Li Tolqan saarivaltioon etsimään inspiraatiota. Luksusresortin turvallinen kupla rikkoutuu, kun James tutustuu arvoitukselliseen Gabiin (Mia Goth), joka houkuttelee pariskunnan aidatun turistialueen ulkopuolelle. Retki päättyy tragediaan: James ajaa paikallisen miehen kuoliaaksi ja pakenee paikalta. Hän jää kuitenkin kiinni.
Pidätyksen jälkeen paljastuu Li Tolqan kieroutunut oikeusjärjestelmä. Kuolemantuottamuksesta seuraa teloitus – mutta varakkaat ulkomaalaiset voivat ostaa vapautensa maksamalla itsestään täydellisen kopion, joka kuolee heidän puolestaan. Kun James joutuu todistamaan oman kaksoisolentonsa teloitusta, alkaa elokuvan varsinainen painajainen. Rajat alkuperäisen ja kopion, syyllisyyden ja vapauden välillä hämärtyvät, ja kokemus toimii porttina moraalittomaan hedonismiin.
James ajautuu Gabin johtamaan rikkaiden turistien joukkoon, joka palaa saarelle yhä uudelleen kokeakseen rikokset ilman seurauksia. Väkivalta, nöyryytys ja hallusinatorinen irtiotto todellisuudesta muodostuvat elämäntavaksi. Samalla päähenkilön identiteetti murenee: hän ei enää tiedä, onko hän alkuperäinen vai kopio – tai onko sillä edes väliä.
Cronenberg rakentaa elokuvastaan häiritsevän satiirin länsimaisesta etuoikeudesta. Siinä missä esimerkiksi The White Lotus -sarja purkaa luokkaeroja ironian kautta, Infinity Pool vie ajatuksen äärimmilleen: rikkaus näyttäytyy sairautena, joka tekee ihmisestä immuunin moraalille. Visuaalisesti elokuva on hypnoottinen ja tarkoituksella epävakaa, ja Tim Heckerin äänimaailma alleviivaa kokemusta painajaisena, josta ei pääse hereille.
Lue myös: Paraneeko elokuva, kun mukaan lisätään rajumpia otteita? Tarkastelussa kauhuhitti M3GAN
Kaupallisesti Infinity Pool oli maltillinen mutta kannattava art house -menestys (teattereissa 5,2 miljoonaa dollaria), joka keräsi näkyvyyttä festivaaleilla ja vahvisti Cronenbergin asemaa nykykauhun omaleimaisena tekijänä. Se ei ole helppo eikä miellyttävä elokuva – mutta juuri siksi sitä on vaikea sivuuttaa.
Infinity Pool sai alun perin NC-17-luokituksen graafisen seksuaalisuutensa ja väkivaltansa vuoksi. Jotta elokuva saatiin Yhdysvalloissa laajempaan levitykseen, Cronenberg joutui leikkaamaan tiettyjä kohtauksia saavuttaakseen R-luokituksen. Muualla maailmassa, myös Suomessa, julkaistiin sensuroimaton NC-17-versio.
Lyhennetystä R-versiosta puuttuu noin 17 sekuntia, minkä lisäksi yli kymmenessä otoksessa on tilalla ”pehmeämpää” kuvamateriaalia. Sensuroinnin kohteeksi joutuivat lähikuvat sukupuolielimistä sekä muutama verinen tappokohtaus, rankimpana elokuvan viimeinen pään murskaaminen.
Koska Infinity Pool ei ole mikään ”hyvän mielen elokuva”, alkuperäiset sensuroimattomat graafisuudet suorastaan kuuluvat siihen. Onneksi NC-17-versio, joka tunnetaan myös nimellä Infinity Pool: Uncut, on se, mikä on laajemmassa jakelussa.
Teksti: Tom Kajaslampi
Info: Miten nähdä artikkelin versiot
- Halloween Kills: Kaikki dvd-, blu-ray- ja UHD-julkaisut sisältävät sekä teatteriversion että Extended Cutin.
- The Invitation: Suomessa julkaistu blu-ray sisältää sekä teatteri- että Unrated-version.
- Infinity Pool: Sensuroimaton NC-17-versio on julkaistu Suomessa blu-rayllä. R-versio on julkaistu Yhdysvalloissa blu-rayllä. Elokuvan ulkomaiset UHD-julkaisut sisältävät NC-17-version.