Adam Driver heiluu edestakaisin kuten yleensäkin haastatteluissa, mutta tällä kertaa se tuntuu kuuluvan asiaan. Hän esittää Michael Mannin Ferrarissa miestä, joka on yhtä monimutkainen ja päättämätön. Enzo Ferrari oli kilpa-ajaja ja ikonisen brändin perustaja. Voittaja, joka hävisi jatkuvasti.
– Samastunko siihen? Voisin puhua epäonnistumisesta maailman tappiin, Driver kertoo meille Venetsiassa.
– Sen ei voi antaa viedä mennessään, ja myöhemmin uudet asiat nousevat tärkeämmiksi: lapset, perhe, kuolema. Mutta on aina mielenkiintoista, kuinka ihmiset reagoivat takaiskuihin ja epäonnistumisiin, se tekee Enzosta inhimillisemmän. Pelkkien menestysten esittäminen ei olisi yhtä mielenkiintoista katsottava. Hän on harkitsevainen ja ankan tavoin sulava pinnalta katsoen, vaikka räpylät vatkaavat hullun lailla pinnan alla. Sellaiseen minäkin pyrin enkä onnistu. Hän pyörittää kaikkia näitä lautasia itsevarmuutta tihkuen.
Samaan aikaan hänen yksityiselämänsä on pirstaleina vaimon (Penélope Cruz) saadessa tietää miehen rakastajasta ja lehtolapsesta ja vuoden 1957 kammottavan Mille Miglia -kolarin väijyessä kulman takana.
– Hän katsoi eteenpäin vaikka olikin sisäänpäin kääntynyt. Jos häneltä kysyi suosikkia Ferrari-malleista, hän vastasi: ”Seuraava.” Ne olivat terapiaa edeltäviä aikoja, joten hän ei jäänyt istuskelemaan ja ajattelemaan surua tai poikansa menetystä, Driver lisää.
Sen sijaan hän ajatteli nopeutta.
– Ajoimme paljon kilpa-autoilla esituotannossa, koska kuvausten aikaan minua ei päästetty rattiin. Silloin tuli selväksi, että minkään muun ajattelulle ei ole tilaa. On keskityttävä vain kaarteisiin tai pyöräyttää autonsa ulos radalta ja satuttaa itsensä.
– En ole koskaan tullut miettineeksi kilpa-ajamisen sitä puolta. Sen vaatimaa pitkäaikaista keskittymistä ja sadan pikkujutun toimimista samanaikaiseksi homman onnistumiseksi. Se on vähän kuin kuvauspaikka. Menen turhan syvälle, mutta se voi olla taidetta siinä missä mikä tahansa muukin.
Aina valmiina
Ohjaaja Michael Mann oli odottanut Ferrarin tekemistä 30 vuotta. Hän oli valmis, kun tilaisuus tuli.
– Elokuvan tekeminen on turhauttavaa ja haastavaa, koska monia elementtejä ei pysty kontrolloimaan. Toivoo vain, että työryhmässä on ihmisiä, jotka tarkkuudellaan rauhoittavat mieltä. Michael on sellainen ihminen. Hän on valmistautunut vuosia etukäteen, Driver kehuu.
– Katsoin uudelleen hänen elokuviaan ja huomasin, miten hän keskittyy hahmoihin ja suorituksiin. Hän on tarkka tekniikasta mutta kiinnostunut abstraktista. Mitä enemmän ymmärrän elokuvan tekemistä sitä rikkaammilta hänen elokuvansa tuntuvat. Hän on yksi niistä, jotka saivat minut kiinnostumaan alasta lapsena. Tosin yritän olla paljastamatta sitä hänelle.
– Olenko autointoilija? Kyllä kai, mutta ei se ole syy tehdä elokuvaa niistä. Intoilen moottoripyöristäkin, eikä näköpiirissä ole leffaa niistä, Mann itse nauraa.
Hän on itsekin aikoinaan ajanut kilpaa.
– Elokuvien teko aina keskeytti sen. Tauon aikana unohtaa kaiken ja on aloitettava pohjalta. Mutta oli tärkeä tietää miltä se tuntuu. Kuin kymmenvuotiaan uni lentämisestä.
Ferrarilla oli pakkomielle täydellisyydestä. Tai sitten ei, vaan ilmeisesti kyse on taas tiukasta fokuksesta.
– Pakkomielle kuulostaa järjenvastaiselta. Tulin siihen lopputulokseen, että hän oli ensisijaisesti kilpa-ajaja ja se selitti kaiken. Siihen aikaan se oli romanttisinta ikinä. Kuin haaveilu astronautin urassa 70-luvulla. He olivat ”koukussa ekstaasiin”, kuten Maseratille ajanut Jean Behra totesi, Mann lainaa.
– Hän välitti vain ajamisesta. Ei ole mitään niin hyödytöntä kuin edellisvuoden kilpa-auto, ja jossain vaiheessa hän sai idean: ”Miksen maalaisi sitä?” Vähän nahkaa sisustukseen ja ehkä joku hölmö ostaa sen. Niistä tuli henkilöautoja. Hän alkoi myydä niitä rahoittaakseen kilpailemisen ja oli aina taloudellisen katastrofin partaalla, Mann lisää.
– En halua sanoa, että Ferrarissa oli kaksi puolta, koska hänessä oli useampia tasoja ja esittelemme hänet hyvin kriittisellä hetkellä. Mutta luin hänen päiväkirjojaan, ja hän oli niin pikkutarkka. Hän vahti työläisten saapumista tehtaalle, siksi hänen työhuoneensa ikkunat osoittivat portille! Kaikki oli rationalisoitu ja liittyi moottoreihin. Hän tapasi sanoa: ”Minä rakennan moottorit, autot saatte ilmaiseksi.” Hänessä oli myös hekumallisuutta ja kaiken piti olla hyvin dramaattista.
Adam Driver ja Michael Mann.
Haastattelun aikana Mann vahvistaa aikovansa tehdä Heat 2:n todeten samalla ”yleisön kyllästyneen supersankareihin”. Hän myös huomioi yhtäläisyyden hahmojensa välillä.
– He ovat tietoisia, hyvin tietoisia itsestään. En ole ikinä tehnyt elokuvaa päähenkilöstä, joka vain kompuroi läpi asioiden, jotka tapahtuvat. Oli kyse sitten Alista tai Viimeisestä mohikaanista, he tietävät, mitä heidän elämässään tapahtuu, ja mistä he kamppailevat. Teen elokuvia niin kauan kuin voin, joten en ole kiinnostunut tyypistä, jonka kunnianhimo on relata ja katsoa tv:tä.
Rooli repi hiukset
Patrick Dempseyn veteraaniajaja Piero Taruffi, Mille Miglia 1957:n voittaja, on myös yksi itsetietoisista tyypeistä. Hänen voittonsa tosin oli katkera traagisten tapahtumien varjostaessa saavutusta.
– Siinä vaiheessa hän oli tainnut saavuttaa haluamansa. Silloin nälkä hellittää. Hän oli aikansa James Dean, joka ei mielestäni saanut ansaitsemaansa arvostusta, koska selvisi. Mikä tietty oli hyvä hänen kannaltaan, pohtii Dempsey, joka myös on ajanut kilpaa useita vuosia.
– Luin käsikirjoituksen jo 15 vuotta aikaisemmin. Olin tutustunut Michaeliin kilpapiireissä. Palasimme siihen yhä uudelleen. Sitten työskentelin Michaelin kampaajan kanssa jossain projektissa ja tokaisin: ”Kuulin Michaelin tekevän Ferraria Adamin kanssa!” Meille järjestyi tapaaminen, mutta en kuullut mitään kuukauteen. Sitten hän soitti ja kysyi: ”Hei, haluatko tehdä Taruffin?” Se oli sillä selvä.
Muotitietoisen Taruffin valkoinen tukka oli aina moitteettomilla laineilla – mikä oli tehdä Dempseystä kaljun.
– Olisi pitänyt käyttää peruukkia, mutta päädyimme värjäämiseen. Kypärässä muhivat hiukseni alkoivat irrota, se oli kuin munkin tonsuuri! Vaimoni, joka on meikkitaiteilija, soitti kaikille asiantuntijoille, kun minä vitsailin, että ehkä minun pitäisi tehdä uusi Kojak. Fyysinen muutos oli kuitenkin myös osa hauskuutta. Vaikka rooli elokuvassa on pieni, minulle se oli yksi isoimmista.
Dempsey toteaa tuntevansa olonsa kotoisammaksi kilparadalla kuin Hollywoodissa. Hän on palaamassa kisoihin pitkän tauon jälkeen.
– Kävin viime viikolla testailemassa. Laji huolestuttaa perhettä, ja siksi lopetin hetkeksi. Työskentelin kaiket päivät ja kisasin viikonloppuisin. Se vaatii veronsa, mikä näytetään elokuvassakin. Se tosiaan tavoittaa kilpa-ajamisen ytimen.
– Aikoinaan halusin olla laskettelija Ingemar Stenmark, hän oli idolini. Törmäsinkin häneen sattumalta tänä vuonna. En sekoa kuuluisuuksista, mutta nyt aloin itkeä. Hän sanoi: ”Tiedän.” Näyttelemiseenkin sujahdin vahingossa. Nyt haluan vain oppia ja kokea uutta. Inspiraatio on tärkeää, sillä vain rahasta työskentely johtaa katastrofiin. Toki voi ostaa enemmän ja maksaa veroja, mutta silloin ei ole onnellinen. Se on tärkeä oppitunti iän karttuessa.
Huomioimme silti, miten outoa niin vaarallisen lajin tuottama ilo on.
– Ajaessa ei ajattele vaaraa. Se on taistelu, jossa haluaa nähdä, kuinka pitkälle voi piiskata itseään. Pahin hetki on ennen autoon istumista. Aivot ovat liekeissä kaikista mahdollisista spekuloinneista. Ajatusten hallitseminen vaatii kurinalaisuutta. Jotkut ajajat hallitsevat itsensä, osa sabotoi itseään, koska sen tason vaatima henkinen itsehillintä ei onnistu.
Dempsey on varma, että tulossa on enemmänkin elokuvia kilpa-autoilusta.
– Netflixin Drive to Survive -sarja on avannut ihmisten silmiä lajille ja sille, miksi rakastamme sitä: siinä on draama, inhimillisyyttä ja glamouria. Sille on avautunut ovi. Kysymys kuuluukin pystyykö Formula 1 hallitsemaan sitä kyllästämättä markkinoita. Heidän on oltava hyvin, hyvin varovaisia.
Teksti: Marta Bałaga, Venetsia
Kuvat: Prime Video