Cold War on Cannesin Po Po Land

Oscar-palkitun Idan jälkeen maailma ei tuntunut tarvitsevan toista mustavalkoista puolalaisdraamaa enää vähään aikaan. Sen ohjaaja Paweł Pawlikowski päätti kuitenkin tehdä juuri sellaisen. Onneksi Cold War -elokuvan hurmioitunut vastaanotto Cannesissa osoitti että niille löytyy tilaa.

Todennäköisesti ihastus johtui myös siitä, että vaikka Cold War jakaa Idan monokromaattisen retromaailman, se ei ole muuten oikeastaan lainkaan samanlainen. Cold War on vuosikymmeniä ja erilaisia poliittisia realiteetteja kattava uskomattoman kaunis rakkaustarina, jossa säveltäjä Wiktor (Tomasz Kot) ja räiskyvä esiintyjä Zula (Joanna Kulig) yrittävät selvitä pariskuntana laulellen unohdettuja folk- ja jazzkappaleita, jotka soivat päässä vielä kauan elokuvan loputtuakin. Sitä voisi siis ajatella Po Po Landina, jossa Ryan Goslingin sijaan pikkujulkkiksia puutarhajuhlissa viihdyttää stalinismi.

– Tiesimme, ettemme halunneet toistaa Idaa, toteaa Paweł Pawlikowski heti ensi-illan äjlkeen viitaten vuoden 2013 elokuvaansa nunnakokelaasta, joka tutkii perheensä salaista menneisyyttä.

– Pohdimme kuvaajani kanssa pitäisikö meidän ehkä käyttää värejä, mutta emme löytäneet oikeaa palettia. Harkitsimme jopa venäläisen filmimateriaalin käyttöä, mutta se olisi tuntunut kikkailulta. Mustavalkoisuus tuntuu rehellisimmältä väriyhdistelmältä sen ajan Puolasta puhuttaessa. Itse asiassa on ylipäätään vaikea puhua väreistä, sillä tuolloin elämä oli melkoisen harmaata.

Puolalaisohjaaja, joka on tunnettu tarkkuudestaan yksityiskohtien suhteen, käytti valtavasti aikaa varmistaakseen, että joka ikinen kuva toimisi toivotulla tavalla.

– Se turhautti näyttelijöitäni, jotka nopeasti tajusivat olevansa niitä, jotka eniten kärsisivät prosessista, Pawlikowski kihertää. – Tällä kertaa päätimme kuitenkin liikutella kameraa enemmän, koska sankarittaremme on usein kuohuksissa ja aina täynnä energiaa.

Sankaritar pohjautuu itse asiassa ohjaajan omaan äitiin. Sillä vaikka Cold War ei olekaan mikään suoraviivainen elämäkerta, se kuvaa Pawlikowskin edesmenneiden vanhempien myrskyisää suhdetta. Heidän nimensä olivat – yllätys yllätys – Wiktor ja Zula.

– Vanhempani ovat kuolleet, joten pystyin käyttämään heidän nimiään vapaasti, Pawlikowski vitsailee hieman kitkerästi ennen kuin myöntää, että vaikka hän oli jo vuosia leikitellyt ajatuksella tehdä elokuva näiden monimutkaisesta suhteesta, hän löysi vasta äskettäin vihdoinkin oikean tavan käsitellä sitä.

– He olivat katastrofaalinen pariskunta, joka rakastui, erosi, rakastui taas, meni naimisiin muiden ihmisten kanssa, palasi taas yhteen, matkustivat eri maihin, erosi taas. Ja niin edelleen. Kyseessä ei ole heidän muotokuvansa, mutta tarinan rakenne on hyvin samanlainen.

Silloinen poliittinen ilmasto ei auttanut suhdetta vaikka henkilökohtaiset ongelmat ja luonteenlaatujen erot eivät olisi kampittaneetkaan sitä – eikä se auta elokuvassakaan. Pawlikowski löytää pariskunnan vaikeuksista silti myös kauneutta, vaikka hänen sanomansa tuntuu olevan: vastakohdat viehättävät mutta harvemmin takertuvat yhteen.

– Rakkaudessa on ainakin jossain määrin kyse esteiden ylittämisestä. Ja tuohon aikaan niitä riitti. En välttämättä osaisi kertoa tähän aikaan sijoittuvaa rakkaustarinaa. Kaikki tuijottavat puhelimiaan vaikka heidän ympärillään kuhisee kauniita ihmisiä, joihin katsojan silmät hakeutuvat. On vaikea kuvitella kenenkään vain rakastuvan niin, että koko muu maailma lakkaa olemasta. Siihen aikaan tunteet olivat syvempiä. Niiden oli pakko olla, koska kaikkea muuta oli niin vähän.

– Ehkä juuri siksi palaan menneeseen. Suhtaudun siihen nostalgisesti. En stalinismia kohtaan, en missään tapauksessa. Mutta siihen selkeyteen. Nykyään on liikaa häiriötekijöitä.

Elokuva toiselta aikakaudelta vain meidän aikaamme varten? No hitto miksi ei?

Cold War tulee Suomeen Finnkinon levitykseen, mutta toistaiseksi sen ensi-ilta ei ole vielä selvillä.

(EPISODI/Marta Bałaga, Cannes)

 

Aiheeseen liittyvät elokuvat

Aiheeseen liittyvät jutut