Viime sunnuntain Jussi-gaalaa katsoessa oli mukava havaita, että kotimainen elokuva on todellakin nousussa. Sekä yleisö että kriitikot tuntuvat olevan samaa mieltä. Napapiirin sankarit oli sekä yleisön että palkintolautakunnan valinta parhaaksi elokuvaksi. Katsojia kerännyt Rare Exports rohmusi Jusseja.
Yksi asia ei kuitenkaan tunnu muuttuvan miksikään. Voisi sanoa, että kotimaiset leffat ovat edelleen ihan hanurista. Enkä sillä tarkoita, että leffat olisivat välttämättä huonoja.
Lähes poikkeuksetta kotimaisiin elokuviin on mahdutettava kohtaus, jossa suomalainen mies paljastaa takapuolensa. Yleensä sitä esitellään vielä koko valkokankaan laajuudelta, niin että pienet finnitkin erottuvat.
Kyseessä on siis aina mies. Rakastelukohtauksetkin kuvataan siten, että nainen jää miehen peittoon, ja lähimpänä kameraa on miehen takapuoli.
Yleensä ei tosin edes tarvita rakastelukohtausta. Jokin dramaturginen syy löytyy aina sille, että mies saa jonkinlaisen hepulin, riisuu vaatteensa ja paljastaa katsojille ahterinsa. Noin neljässä kotimaisessa elokuvassa viidestä tuo kohtaus tulee, oli kyseessä sitten Veijarit, Napapiirin sankarit tai Havukka-ahon ajattelija.
Prosentuaalisesti paljaiden perseiden määrä on varmaan tuhatkertainen, jos vertaa minkä tahansa muun maan elokuvatuotantoon.
Takapuolta on näytettävä valkokankaalla, vaikka elokuvan aihe olisi miten vakava. Kirjailija Lauri Viidasta kertovaa taiteilijaelämäkertaa ei voi tehdä ilman että Viitaa esittävä Tommi Korpela esittelee hanuriaan.
Ja kun kriisissä painiskelevan papin tarina on nimeltään Riisuttu mies, niin sehän otetaan kirjaimellisesti. Leffan näkemättäkin tietää, että kyllä se Samuli Edelmannin paljas perse kohta putkahtaa valkokankaalle.
Tässä perinteessä Aki Kaurismäki ja Klaus Härö näyttävät olevan poikkeuksia. Sama koskee naisohjaajia, ellei oteta lukuun Levottomat kolmosta, jossa miehen takapuoli pääsi promokuviin ja julisteeseen saakka.
Ei se tosin ainoa juliste ole. Katsokaa vaikka Miehen työ -elokuvan jullaria.
Mistä tämä paljaiden miesperseiden esittely valkokankaalla sitten johtuu? Se saattaa liittyä jotenkin suomalaiseen teatteriperinteeseen, johon kuuluu fyysisyys ja konkreettisuus. Kun miesnäyttelijä haluaa antaa yleisölle kaikkensa, niin se tarkoittaa sitä konkreettisesti. Tämä perinne on ilmeisesti teatterissa koulutuksen saaneiden näyttelijöiden kautta tarttunut myös elokuvantekijöihin.
Tätä teoriaa todistaa Miesten vuoro -dokumentti. Elokuva vilisee alastomia miehiä, mutta pakarat pysyvät penkissä. Elokuvan miehet eivät ole näyttelijöitä, vaan oikeita ihmisiä, jotka avautuvat puhumalla. Draamaelokuvien tekijät ja näyttelijät voisivat ottaa siitä oppia. Ja säästää katsojia miesten perseiltä. Ne on nähty jo.
Jussi Huhtala
Kirjoittaja on Episodin toimituspäällikkö.