”Kuin isku palleaan” – Jokeri on koomikkojen kuningas

Vaikuttaa siltä, että teennäisen oloiset elämäntapaiskulauseet ovat sittenkin oikeassa. Nauru on kuin onkin kaikki kaikessa. ”On ahdistuksesta kumpuava nauru, sitten nauru, jolla hän yrittää olla ’yksi jätkistä’, ja lopussa aidon ilon nauru. Niihin liittyy vielä erilaisia modulaatioita, joista myös keskustelimme”, listaa ohjaaja Todd Phillips. Hän kuvailee Joker-elokuvansa päähenkilöä Venetsiassa huolimatta selvästi päälle näkyvästä jetlagista. Naurun tyypistä riippumatta italialaisella elokuvafestivaalilla saatu hurmioitunut vastaanotto ei jätä epäselvyyttä siitä, kuka viimeksi nauraa.

30.9.2019 10:00

Ei silti pidä luulla, että matka vapautuneeseen nauruun olisi ollut helppo.

– Jo ennen kuin olin lukenut käsikirjoituksen, Todd [Phillips] tuli keskustelemaan siitä mitä halusi. Hän näytti videoita ja kuvaili naurua, joka on lähes tuskallista. Kuin Jokeri olisi esiin haluava osa tämän tyypin sisältä, kertoo kolminkertainen Oscar-ehdokas lehdistötilaisuudessa.

Elokuvan nimeä kantavaa antisankaria esittävä Joaquin Phoenix näyttää aivan yhtä rennolta kuin aina ollessaan tekemisissä lehdistön kanssa. Eli siis seipään nielleeltä.

– Me kaikki kuvittelemme tietävämme millainen Jokerin nauru on, mutta tämä tuntui uudelta, tuoreelta tavalta ajatella sitä. En kyllä aluksi uskonut, että pystyisin siihen. Harjoittelin yksin ja pyysin Toddin koekuuntelemaan nauruani. Hän pyysi, etten käyttäisi sitä.

Olemme nyt menneet hieman asioiden edelle, sillä ennen Jokeria ja hänen pirullista käkätystään oli kunnianhimoinen koomikko Arthur Fleck. Syrjittyä ja mollattua seinäruusua on koko hänen elämänsä ajan riivannut hallitsematon hermostunut nauru. Hän asuu edelleen sairaalloisen äitinsä (Frances Conroy) luona, ja elokuvassa hänet esitellään, kun hän on saamassa katujen nilkeiltä turpiinsa ihan vain siitä syystä, että on yrittänyt ansaita elantonsa klovniksi pukeutumalla. Siinä sinulle Gotham Cityä.

– En näe hahmoani kärsijänä, en ikinä määrittele heitä sillä tavalla, Phoenix väittää huolimatta roolisuorituksen kivusta, joka on niin kouriintuntuvaa, että uhkaa repiä valkokankaan riekaleiksi.

– Näin Arthurissa valoa, se ei ollut vain kärsimystä. Hän kamppaili löytääkseen onnea ja tunteakseen yhteyttä muihin. Se minua kiinnosti hänessä eniten. Hän oli niin monia eri asioita eri aikoina. En ole kokenut mitään tällaista aikaisemmin.

Tuntemattomilla vesillä

Se on lause, jota monet toistanevat pakostakin, kunhan elokuva aloittaa kierroksensa maailman valkokankailla. Varsinkin ne, jotka vuosien ajan Marvelin dominointia ja DC:n perässäpyristelyä todistettuaan kuvittelevat, että viittasankareista ja ongelmaisista sankareista on sanottu kaikki sanomisen arvoinen. Tai sitten ei.

– Minua ei sarjakuvamaailma oikeastaan kiinnosta, toteaa Phillips saaden Episodin heti pelkäämään hänen turvallisuutensa puolesta.

– Mutta kun haudoin ideaa alussa, pyrin erilaiseen lähestymistapaan. Sarjakuviin perustuvat elokuvat ovat pärjänneet todella hyvin, eikä niiden välttämättä tarvitse muuttua. Siksi meidän olikin vaikea saada studio uskomaan tämän elokuvan tekemiseen, mutta emme luovuttaneet.

On sinänsä hassua, että värikkäästä menneisyydestään huolimatta Phillips oikeasti pitää Jokeria tuntemattomille vesille uskaltautumisena. Varsinkin hahmon menneisyyttä, jota nyt tutkitaan ilkeimpiä nurkkia myöten, kun hänen ei enää tarvitse taistella huomiosta. Gotham on ehkä muuttumassa ja nopeastikin, mutta Batman on vielä jossain kastelemassa sänkyään. Kaupunki on siis täysin Jokerin tuhottavissa oleva likainen leikkikenttä.

– Oli hyvin vapauttavaa, että Jokerilla ei hahmona oikeastaan ole ollut syntytarinaa sarjakuvissa. Yhdessä niistä hän sanoo ajattelevansa menneisyyttään mieluummin monivalintatehtävänä, Phillips hymyilee.

– Se oli meistä vapauttavaa, koska ei oikeastaan ollut sääntöjä. Joten yhdessä [toisen käsikirjoittajan] Scott Silverin kanssa haastoimme toisiamme joka päivä keksimään jotain todella järjetöntä.

Järjetöntä ehkä, mutta välillä myös hyvin realistista. Elokuvan räjähdysvalmis maailma, täynnä turhautumista ja eriarvoistumista, on jotain turhankin tunnistettavaa.

– Elokuvat peilaavat usein yhteiskuntaa, jossa ne on tehty. Vaikka tämän pitäisi sijoittua jonnekin 1980-luvun alkuun, kirjoitimme sen vuonna 2017. Pakostakin tiensä tarinaan on löytänyt tiettyjä teemoja. Ei niin, että kaikki niitä näkisivät. Joillekin se on vain yritys kertoa Jokerin syntytarina.

– Lisäksi meillä oli valtavasti selkeitä inspiraation lähteitä. Taksikuski on yksi suosikkejani, mutta ehkä enemmän liittyy siihen tiettyyn ajanjaksoon, jolloin ensi-iltansa saivat myös Serpico – kadun tiikeri ja Koomikkojen kuningas. Marty [Scorsese] teki niin paljon silloin. Myös musikaaleja, sillä Arthurin sisällä on musiikkia; se vain muuttuu, kun hänestä tulee Jokeri. En haluaisi määritellä sitä muille ihmisille, eikä se missään nimessä ole poliittinen elokuva. Kaikki riippuu siitä, millaisen linssin läpi sitä katsoo.

Naurava mies

Jos se kuulostaa synkältä, se johtuu siitä, että se on. Synkkä, likainen ja paikoin lähes toivoton. Ei ihan sellaista mitä välittömästi yhdistäisi mieheen, joka nousi kuuluisuuteen elokuvilla Road Trip (seksivideo on pysäytettävä!), Old School (Will Ferrell juoksee! Alasti!) ja erityisesti Kauhea kankkunen (liikaa outouksia tässä listattavaksi!).

– Ei tämä minun mielestäni ole niin suuri poikkeama urallani, Phillips sanoo.

– Onhan se toki sävyltään erilainen kuin moni muu tekemäni elokuva, mutta loppujen lopuksi kyse on vain tarinankerronnasta, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Minuun kyllä ehdottomasti vaikuttivat elokuvat, joiden kanssa kasvoin, kaikki ne 1970-luvun upeat luonnetutkielmat. Mietin: Miksi ei voisi tehdä sarjakuvaleffaa siihen tyyliin ja todella sukeltaa syvälle hahmoon?

Totta, on hyvä syy siihen, että Robert De Niro pomppaa kuvaan tekemään cameon rajoilla olevan pikkuroolin. Jokeri on enemmän velkaa Travis Bicklelle kuin itse sarjakuville, vaikka moni on todennut sen olevan lähellä filmatisointia Alan Mooren Batman: Tappava pila -sarjista. Se esitteli epäonnistuneen lavakoomikon, rikosten tielle sortuvan perheenpään, joka kemialliseen jätteeseen hypättyään turmelee ulkonäkönsä ja menettää järkensä.

– Saimme valikoida haluamiamme elementtejä sarjakuvista kautta aikain ja käyttää niitä siellä ja täällä, Phillips selostaa. – Idea epäonnistuneesta stand-up-koomikosta on Tappavasta pilasta, mutta suurin esikuva ja myös alkuperäisten Jokerin luojien inspiroija oli Nauruihminen [The Man Who Laughs]. Sain aamulla kanssakirjoittajaltani ihan ensimmäisiä viestittelyjämme, ja ne koskivat nimenomaan sitä elokuvaa. Paul Lenin vuoden 1928 saksalaisessa ekspressionistisessa draamassa Gwynplaine-nimistä poikaa kidutetaan kuninkaan käskystä. Pysyvä hymyn irve kasvoillaan hänestä tulee kiertävän karnevaalin Naurava mies. Hän rakastaa sokeaa tyttöä, joka ei voi nähdä hänen kasvojaan. Pirteää. Nauruihminen on tärkeä muutenkin kuin vain Universalin hirviöelokuvien esikuvana, sillä se tuntui välittävän Conrad Veidtin esittämästä hahmostaan. Niin tekee myös Phillips.

– Elokuva käsittelee paljolti empatian puutetta. En usko, että Jokerin tavoite alunperin oli nähdä maailman palavan. Hän halusi ihannointia. Meidän versiomme tyypistä vain halusi saada ihmiset nauramaan. Matkan varrella hän tekee huonoja päätöksiä ja muuttuu väärän
asian symboliksi. Hän ei saanut sitä mitä lähti rakentamaan.

Mitä ilmeisimmin sama koskee Phoenixia. Phillipsin mukaan tämän kiinnostus asioihin lopahti sitä mukaa, kun ne kirkastuivat.

– Kiehtovinta oli lähestyä hahmoa omalla tavallamme, näyttelijä toteaa.

Hän seuraa Cesar Romeron, Jack Nicholsonin, Heath Ledgerin ja Jared Leton jalanjäljissä. Äänirooleissa asialla ovat olleet Mark Hamill ja toinen Phillipsin vakionäyttelijä, Zach Galifianakis. Rooli tuntuu siis tähtiin kirjoitetulta.

– En nojannut aikaisempiin näkemyksiin, tein vain jotain, mikä tuntui omalta meille. Jokeria on vaikea määritellä, se hänessä kiinnostikin. Eikä häntä halua määritellä. Yritin käsittää hänen luonteenpiirteitään ja motivaatioitaan, ja välillä minun oli lakattava ajattelemasta niitä. Halusin hahmon säilyttävän jonkinlaista mystisyyttä.

Isku palleaan

Phoenix valmistautui kuitenkin intensiivisellä fyysisellä harjoittelulla, jolla hän muunsi itsensä Arthur Fleckin hauraaksi hahmoksi. Hahmoksi, jonka on helppo joutua kiusaajien maalitauluksi ja vaikea lähestyä samassa talossa asuvaa viehättävää yksinhuoltajaäitiä (Zazie Beetz).

– Pääasiassa halusin menettää painoa. Sitten selvisi, että se vaikuttaa myös psykologisesti. Niin iso painonpudotus niin nopeasti voi tehdä hulluksi, Phoenix toteaa.

– Luin myös kirjan poliittisiin salamurhiin syyllistyneiden persoonallisuustyypeistä. Mutta taas, heti kun aloin liittää Arthuriin tietynlaista identiteettiä, halusin myös vapauden luoda jotain vaikeasti tunnistettavaa. Keskustelimme juuri siitä laivamatkalla tänne. Todd nimittäin antoi minulle harjoituksissa tyhjän muistikirjan ja vitsikalenterin. Ne auttoivat, sillä en tiennyt miten päästä alkuun. Muutaman päivän kuluttua aloin jo vähät välittää Toddin lähettämistä ideoista ja aloin kirjoittaa omia.

– Vietimme paljon aikaa yhdessä ennen kuin aloitimme kuvaukset. Kuusi kuukautta vain puhuimme hahmosta, puhuimme käsikirjoituksesta, Phillips lisää.

– Naurusta, siitä millainen hänen tukkansa olisi. Asioita, joista aina puhutaan projektin alussa, mutta me menimme melko syvälle. Siitä vain ei tullut loppua. Löysimme koko ajan uusia asioita Arthurille ja Jokerille.

Muodonmuutos on ikoninen, vaikka lopputuloksessa jotakuta sattuu.

– Ohjaajan tärkein tehtävä on tarkkailla sävyä. Jokerin oli aina tarkoitus palaa hiljaisella liekillä ja väkivalta on osa sitä. Mielestäni olimme sen kanssa varovaisia, monet olettivat sitä etukäteen hyvin väkivaltaiseksi. Jossain John Wick: Chapter 3 Parabellumissa on paljon enemmän väkivaltaa, mutta luulen Jokerin vaikuttavan, koska pyrin maalaamaan sitä hyvin realistisella pensselillä. Kun sitä sitten tulee, se tuntuu iskulta palleaan.

Kas niin, nauru on kaikki kaikessa.

Teksti: Marta Bałaga, Venetsia
Kuvat: Niko Tavernise

Lisää luettavaa

Aiheeseen liittyviä elokuvia