Jonathan Demmen elämän soundtrack: musiikkia, sekopäisiä perheitä – ja Uhrilampaat

Oscar-palkittu ohjaaja Jonathan Demme kuoli 26. huhtikuuta 2017. Uhrilampaiden ja monien muiden arvostettujen elokuvien tekijä oli kuollessaan 73-vuotias. Toimittajamme Marta Bałaga tapasi Demmen Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2015.

27.4.2017 11:10

Jos jättää huomiotta varvassandaalit ja HUUTAMISEN, Jonathan Demme on mukava tyyppi, joka on heti auttamassa, kun huomaat istuneesi hyvin huteraan tuoliin. Puhuimme Jonathan Demmen kanssa musiikista, sekopäisistä perheistä ja eräästä riemukkaan feministisestä tarinasta.

Mitä musiikki merkitsee sinulle?
Elämäni soundtrackia. Kaikkien elämän. Se on tärkeää. Puhun vain omasta puolestani, mutta pitänee paikkansa yleisemminkin. Kuulun radiosukupolveen. Saimme tv:n vasta, kun olin seitsemän, joten kasvoin korva kiinni radiossa. Kuuntelin musiikkia koko ajan. Sitten liimauduin 11-tuumaiseen tv-ruutuun. Tajusin juuri, että olen ollut lapsena paljon omillani. Isäni oli töissä ja äitini alkoholisti. Luojan kiitos hän toipui myöhemmin, mutta pienenä imin musiikkia, elokuvia ja tv:tä. Elokuvantekijänä janosin molempia. Välillä se tarkoitti live-musiikin kuvaamista, mikä on minulle kaikista kiehtovinta – ei käsikirjoitusta, näyttelijöitä tai säähuolia. Vain hienot muusikot ja meidän kameraryhmämme. Joo, musiikki on minulle kaikki kaikessa.

Miten tehdään hyvä musiikkielokuva? Talking Headsista kertova Stop Making Sense on edelleen mittapuu.
Rakastan sitä elokuvaa. On vain oltava oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Oikeiden muusikoiden kanssa. Talking Heads oli luovuutensa huipulla tuolloin. Olimme onnekkaita taltioidessamme bändin viimeiseksi osoittautuneen live-esiintymisen. Tai Neil Young: Heart of Gold – olimme Neilin kanssa ystäviä, koska hän teki lauluja Philadelphiaan. Juttelimme ja päätimme esitellä hänen uutta musiikkiaan ennen levyn ilmestymistä. Taas – oikea paikka, oikea aika. Hyvää musiikkielokuvaa ei voi tehdä ilman hienoja muusikkoja ja lauluja. Kameran takana pitää myös olla ammattilaisia, jotka oikeasti ymmärtävät musiikkia. Esimerkiksi Ricki and the Flashin kameraoperaattorit Declan Quinn ja Charlie Libin – joita käytän aina kun kuvaan musiikkia – ovat kitaristeja. He osaavat ennakoida muusikoiden tekemisiä ja sovittavat otot niin, ettei leikkaamista tarvita.

Stop Making Sense.

Onko Ricki and The Flash oikeasti poliittinen elokuva tämän päivän Amerikasta? Äänessä ovat konservatiivit ja liberaalit, ja heidän on opittava työskentelemään yhdessä.
Upea teoria! Se ei ollut mielessäni, mutta voin helposti nähdä sen Diablo Codyn käsikirjoituksessa. Mietin vain pitäisikö hän itse siitä. Kyllä – kyllä se siellä on (naurua). Joku kysyikin mitä pidin niin konservatiivisesta hahmosta. Amerikassa painotetaan aina, että demokratian peruspilari ovat erilaiset ihmiset – ja heidän vastakkaisetkin mielipiteensä. Ricki and the Flash oli hyvä tilaisuus elokuvantekijälle käsitellä muitakin kuin itselleen mieluisia näkökulmia. Olin siitä hyvin ylpeä. Minua voi kutsua yltiöliberaaliksi, mutta silti voin kertoa konservatiivista ja olla siitä iloinen. Joka tarinalla on kaksi puolta. Rickin veli oli Vietnamissa ja hän kannustaa sotilaita – mikä muuten oli Meryl Streepin idea, jota ei ollut alkuperäisessä käsikirjoituksessa. Meryl piti siitä, että hahmo oli konservatiivinen republikaani, mutta hän halusi konkretisoida sitä. Moni työväenluokkainen on kärsinyt Obaman aikana. He kärsivät myös Bushin aikoihin, mutta on normaalia haluta jotain aivan uutta ja toivoa, että myös oma elämä muuttuu, saa lisää rahaa ja tavaroita.

Ricki and the Flashin sekopäinen perhe tuo mieleen edellisen elokuvasi Rachel Getting Married.
Jos kaivaa tarpeeksi syvälle, jokainen perhe on sekopäinen. Jokaikinen. Toivottavasti et loukkaannu. Jos luulet, että se mitä näet, on normaalia, tongi vähän syvemmälle. Minusta nimenomaan se on normaalia ja jotain mihin on helppo samastua. Perheenjäsenillä on ongelmia keskenään, mutta he jatkavat yrittämistä. Toki joskus on luovutettava. Mutta yleensä vain yrittää löytää yhteyden. Meidät on aivopesty ajattelemaan, että perhe on kaikki kaikessa. Eräs ystäväni on Helvetin enkeli ja hän on sanonut, että eivät eläimet pidä sukukokouksia, kun pennut ovat kasvaneet. Vain ihmiset tekevät niin, ja se on luonnotonta. Nyt vanhana olen alkanut ajatella, että ehkä hän oli oikeassa (naurua). Joka tapauksessa, perheiden yleismaailmallisuus ja halu pysyä yhdessä kaikesta huolimatta liikuttavat minua. Kovastikin.

Pidit melkein seitsemän vuotta taukoa ennen Ricki and the Flash -elokuvaa. Oliko se oma valintasi?
The Manchurian Candidaten jälkeen en enää tuntenut halua tehdä studioelokuvia. Niissä pyörii liikaa politiikkaa ja rahaa. Olen aina rakastanut riippumattomia elokuvia, dogmaa ja uutta aaltoa, joten tutkin sitä kenttää. Kun sain Rachel Getting Married -käsikirjoituksen ja ajattelin Anne Hathawayta pääosaan, haluni tehdä fiktiota syttyi taas. En silti halunnut takaisin koneistoon. Riippumattomissa elokuvissa ongelmana on, että niistä ei oikein saa liksaa. Ne tekee käytännössä ilmaiseksi. Sitten jonain päivään tilillä ei enää ole rahaa. Sitä ajattelee: ”Voi ei, joudunko jättämään kotini?”. Sitten eteen tuli Ricki and the Flash -käsikirjoitus. Hyvään kässäriin liittyi mukava budjetti, Meryl sekä tuottaja Marc Platt, jonka kanssa olin työskennellyt aikaisemminkin. Aika tuntui oikealta ja hyppäsin takaisin systeemiin uudella innolla, ja minulla oli hauskaa. Elämä on täynnä yllätyksiä.

Uhrilampaiden Oscar-juhlaa: Jonathan Demme, Jodie Foster ja Anthony Hopkins.

Olet sanonut pitäväsi positiivisista tarinoista. On ironista, että sinut tunnetaan parhaiten synkästä ja verisestä elokuvasta Uhrilampaat.
Se on synkkä ja verinen mutta myös positiivinen. Se on positiivinen feministinen tarina. Se on Clarice Starlingin riemuvoitto. Tohtori Lecter sai kaikki isot otsikot, mutta OIKEASTI se on Claricen tarina. Minulle jäi siitä hyvä mieli (naurua). Rakastan jännäreitä, ja minulle tuli tilaisuus tehdä yksi, josta muodostuikin klassikko. En pilannut sitä. En näe siinä ironiaa.

Vuosien varrella Buffalo Bill -hahmoa on kritisoitu poliittisesti epäkorrektiksi.
Uhrilampaiden jälkeen on ehditty valistua melkein 30 vuotta. Eikä Jame Gumb mielestäni halunnut olla nainen koska oli syntynyt pojan ruumiiseen vaan koska – kuten tri Lecter toteaa Claricell – hän on lapsena kokemansa kaltoinkohtelun vuoksi täynnä itseinhoa ja halua syntyä uudestään. Päästä mahdollisimman kauas entisestä. Se ei ollut sukupuolikysymys. Pidän sanoista, jotka pitävät sisällään homo- ja heteroseksuaalit! Rickissakin oli monia transsukupuolisia näyttelijöitä eri rooleissa. Heitä ei palkattu sen vuoksi tai sellaista esittämään, mutta heitä on siellä. Jos katsot elokuvan uudelleen, ehkä huomaat heidät. Haluan elokuvieni heijastavan omaa maailmaani, se on minulle tärkeää. Niistä on löydyttävä eri rotuja ja seksuaalisia mieltymyksiä. Ärsyttää, kuinka sulkeutuneita jotkut elokuvat voivat olla. Varsinkin elokuva valkoisista heteromiehistä. Ne ovat tylsiä. Minulla on itse asiassa tytär, joka on matkalla mieheksi. Puhuin vähän aikaa sitten vaimoni kanssa The Danish Girl -elokuvasta, ja me kannustamme muutosta. Se on normaalia, luonnollista ja sen pitää tapahtua. Mutta ei rooliin tarvita transsukupuolista näyttelijää.

Joko mietit seuraavaa elokuvaasi?
En ollenkaan. Ehkä pitäisi (naurua). Viimeistelen yhtä esiintymiskuvausta Justin Timberlaken kanssa. Justin tanssii kuin Fred Astaire, hän on loistava laulaja ja hänen bändinsä on mahtava – teimme upeaa jälkeä. Lopputulos on mielestäni mahtava. Olen työskennellyt kaksi vuotta putkeen ja kaipaan lepoa. Tilaisuutta hengähtää hetken ja katsoa mikä vie mukanaan. Sitähän ei koskaan tiedä, vai mitä?

Lisää luettavaa

Aiheeseen liittyviä elokuvia