Kjell Westön Finlandia-palkittu romaani Missä kuljimme kerran (2006) on kääntynyt paitsi elokuvaksi myös näytelmäksi. Tänä kesänä sitä esitetään Riikka Oksasen uutena dramatisointina Suomenlinnan kesäteatterissa.
Westön eeppinen tarina lähtee käyntiin 1900-luvun alusta ja käsittelee Suomen sisällissotaa, iloista 1920-lukua ja 1930-luvun poliittisia tapahtumia. Yhteen kolmituntiseen näytelmään on vaikea mahduttaa yli 500-sivuisen tiiliskiviromaanin tapahtumia, mutta Ryhmäteatteri on lähtenyt projektiin kunnianhimoisesti.
Näytelmän alussa Helsinki on kasvava kaupunki, mutta eri yhteiskuntaluokkien välillä on jännitteitä. Työläiset vaativat oikeuksia samalla kun porvarit kohottelevat maljoja ja läimivät tennistä. Juha Kukkonen ja Ville Hilska ovat Kajanderin työläisperheen isä ja poika. Santtu Karvonen, Satu Tuuli Karhu, Robert Kock ja Miiko Toiviainen esittävät rikkaiden perheiden herraskaisia lapsia. Duunarien ja porvarien kohtalot kietoutuvat toisiinsa suurlakon ajoista aina talvi- ja jatkosodan vuosiin. Traagisten tapahtumien myötä ystävysten välille syntyy jännitteitä.
Näytelmä lähtee käyntiin vähän liiankin kesäteatterimaiseen farssityyliin, kun Ville Hilskan notkeasti esittämä Allu on vasta pikkupoika. Lavan ympäri säntäily ja hieman överi ilmaisu kuitenkin tasaantuvat, kun tarina saa vakavampia sävyjä. Sisällissota jättää kaikkiin jälkensä: yhdestä tulee julma kostaja, toisen mielenterveys romahtaa.
Suomenlinnan kesäteatterin linnake on tunnelmallinen paikka, ja sen muurit toimivat kuin tarinan ylimääräisenä lavasteena. Näytelmän varsinaiset lavasteet ovat yksinkertaisia, mutta pyörivää lavaa ja sen päällä olevaa tasoa käytetään kekseliäästi hyväksi. Ilmapallot, konfetit ja monikäyttöiset lavan kahvat tuovat hauskan lisän. Lauluntekijä Antti Aution omaperäinen musiikki toimii näytelmässä upeasti. Synkkien hetkien lomaan mahtuu myös tanssia, laulua ja 1920-luvun jazz-tunnelmaa.
Lue myös: IL: Seela Sella on päihittänyt syöpänsä – sädehoidot päättyivät
Lue myös: Oscar-palkittu tarina toimii myös näyttämöllä – Esko Roine on Suomen Anthony Hopkins
Näytelmäsovitus sisältääkin vähän liikaa kaikkea charlestonista muilutuksiin. Ongelma on sama kuin Peter Lindholmin vuoden 2011 elokuvassa. Tapahtumia ja henkilöhahmoja on liikaa kolmen tunnin näytelmään. Laajaa tarinaa täydennetään kertojaäänillä, jotka erikseen selittävät romaanin tapahtumia.
Vaikka materiaalia on hengästyttävän paljon, näyttelijäkaarti kannattelee esitystä vakuuttavasti urakoiden useita rooleja. Eikä se koske pelkästään näyttelemistä. Kun sairauskohtaus odottamattomasti keskeyttää esityksen, he huolehtivat tilanteesta ja kantavat katsojan paareilla ulos. Kun tilanne on ohi, he palaavat rooleihinsa silmänräpäyksessä, ja esitys jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ei voi kuin ihailla näyttelijöiden ammattitaitoa. Etenkin Santtu Karvonen nousee esiin. Jos on tottunut ajattelemaan häntä mikkokivismäisenä lupsakkaana koomikkona, niin se on vain yksi puoli. Hän ilmaisee laaja-alaisesti Eccun ristiriitaisia tunteita ja pääsee samalla koko tarinan ytimeen.
Tähdet ★★★
