Joe toimii määräaikaisena musiikinopettajana newyorkilaisessa koulussa. Se on kiittämätöntä hommaa, sillä oppilaita ei voisi vähempää kiinnostaa ja pientäkin lahjakkuutta osoittavat palauttaa ruotuun luokkatovereiden pilkka.
Sitten, saman päivän aikana, hänelle tarjotaan taloudellisesti turvatun elämän takaava vakinaistaminen ja hän saa tilaisuuden toteuttaa unelmansa, soittaa jazzia ihailemansa legendan bändissä. Hänen on elämänsä parhaana päivänä vain valittava, mitä haluaa tehdä. Ja sitten hän kuolee…
Ei siis mikään tavallinen koko perheen animaatioseikkailun avaus, mutta siitä mainitseminen ei Pixarin tekijätiimiä hätkäytä.
– Ainahan se on pieni huolenaihe, mutta olemme kuitenkin tehneet tarpeeksi tällaisia tarinoita, vakuuttelee ohjaaja-käsikirjoittaja Pete Docter.
– Mietin aikoinaan, että meillä on tässä vanha mies, jonka vaimo kuolee… Sitten saimme huomata, että sehän toimii. Niinpä olemme lakanneet kyseenalaistamasta asioita liikaa ja kysymme ennemmin itseltämme: ”Miltä minusta tuntuu?” Jos se tuntuu hyvältä minusta, Danasta ja Kempistä, niin ehkä olemme jonkin toimivan jäljillä.
Elokuvan toinen ohjaaja ja käsikirjoittaja Kemp Powers nyökyttelee.
– Teemme hyvin aikaisessa vaiheessa ennen kuin elokuva on valmis erilaisia näytöskeloja, ja testaamme niiden toimivuutta yleisöillä. Meillä on varhaisia näytöksiä lapsikatsojille, ja ne ovat hyvin paljastavia, todellisia stressitestejä. Olemmeko huijanneet itseämme? Ymmärtävätkö lapset tätä ollenkaan? Lähes joka kerta käy samalla tavalla. Näytöksen jälkeen vanhemmat sanovat: ”Se saattaa olla ehkä hieman vaikea käsittää…”, jolloin lapsi yleensä selittää aikuiselle, mitä juuri katsottiin. Niin kävi nytkin. Aikuisen mielestä elokuva oli liian monitasoinen lapsille, mutta jopa hyvin pienet lapset ymmärsivät kaiken kertakatselulla.
– Jep, älkää aliarvioiko lapsia, puuttuu puheeseen tuottaja Dana Murray, ja Powers jatkaa:
– Pixar on yksi harvoista paikoista, joissa lapsiin suhtaudutaan kunnioittavasti, eikä asioita yritetä pelkistää liikaa tai tehdä niitä vähemmän älyllisiksi lapsikatsojia varten. Olemme aina kuvailleet itseämme tarinankertojiksi, jotka haluavat vain kertoa loistavia tarinoita. Loistava tarina on sellainen, josta koko perhe voi nauttia yhdessä.
Docter lupaa lisäksi, että elokuvassa on jatkuvasti hauskoja hetkiä ja vitsejä, jotka saavat kaikenlaiset yleisöt nauramaan.
– Kyllä me näitä asioita mietimme, koska emme tee elokuvia vain itsellemme. Mutta me aloitamme itsestämme ja kutsumme sitten lapset sisään, hän kuvailee.
Elämän ja kuoleman filosofiat
Elämää seuraa Suuri Tuonpuoleinen. Monet elokuvat ovat kuvanneet kuoleman jälkeistä elämää, mutta elämää edeltävälle olotilalle ei juuri ole prototyyppejä. Soul esittelee Suuren Esipuoleisen.
– Todellakin, kovinkaan monet perimätiedot, uskonnot sun muut eivät puhu elämää edeltävästä ajasta, joten jouduimme itse pähkäilemään, millaista se voisi olla. Esipuoleisessa saamme persoonallisuutemme, kiinnostuksen kohteemme, ulospäinsuuntautuvuutemme, ujoutemme. Ne ovat asioita, jotka siellä hankitaan, joten se on kuin iso markkinapaikka, Docter kuvailee.
– Emme halunneet sen liittyvän mihinkään kulttuurin, joten jos sitä katsellessa ajattelee, että tuo on kreikkalaista tai italialaista tai kiinalaista, olemme epäonnistuneet. Meidän elokuvassamme sielut saapuvat Maahan tyhjinä tauluina, ja oma kulttuuri opitaan ja siihen kasvetaan.
– Haimme jotain yksinkertaista, geometrista. Tutkimme kuvia erilaisista maailmannäyttelyistä 1930-luvulta 60-luvulle, niillä oli meihin suuri vaikutus. Sitten taiteellinen osastomme alkoi leikitellä asioilla ja yhdessä tekniikkatyyppien kanssa rakentaa niitä paikkoja. Tavoitteemme oli, että rakennukset eläisivät hahmojen mennessä sisälle, kun ne reagoivat sieluun ja antavat sille jotain.
Ulos tullessaan sielu on saanut jotain, joka määrittelee sen luonnetta.
Powers arvosti Esipuolisen suunnittelun yksityiskohtaisuutta.
– Jopa aloittelevia sieluja on mietitty, vaikka ne ovat niin yksinkertaisia. Pieni yksityiskohta, johon ei välttämättä kiinnitä huomiota: kaikkien silmät ovat violetit. Koska niiden elämä on vasta edessä, niillä on samanlaiset silmät. Mentoreilla puolestaan on samanväriset silmät kuin heillä oli eläessään, joten Joella on ruskeat silmät. Minusta on mahtavaa, että niin paljon yksityiskohtaista ajattelua on mennyt niin päältä katsoen yksinkertaiseen asiaan.
Voisi kuvitella, että on vaikeaa oli tasapainotella painavia asioita kuten olemassa olon tarkoitusta ja humoristisia hahmoja, joiden kautta niille voi myös nauraa.
– Esimerkiksi kuolemalle nauramisella on pitkät perinteet. Samoin fatalisimille ja tarkoituksettomuuden tunteelle, sillä kun niiden kanssa joutuu vastakkain, joko musertuu ja nauraa. Meillä ainakin oli hauskaa tutkia kaikkea sitä, Docter intoilee ja saa Powersin listaamaan esimerkkejä.
– On elokuvia kuten Ihmeellinen on elämä ja Taivas saa odottaa, on George Burnsin Luoja lippalakissa. Kuolemasta ja kuolemanjälkeisestä elämästä on paljon tarinoita, jotka voivat olla hauskojakin.
Dana Murrayn mukaan kyseessä on myös hieman itsekkyyttä.
– Jos jonkin aiheen parissa työskentelee neljäkin vuotta, pitää olla kiitollinen, jos siitä riittää puhumista. Keskustelimme monenlaisten uskonnollisten ja persoonallisuustieteiden asiantuntijoiden kanssa, tapasimme shamaaneja ja haimme näkemyksiä ihmisistä melkoisen laajalla skaalalla.
Takaisin piirustuspöydän ääreen
Soul tutkii ihmismielen arkkitehtuuria, mikä tuo pakostakin mieleen Docterin edellisen Pixar-hitin Inside Out.
– Ehkä temaattisesti, mutta muodoltaan se on hyvin erilainen. Olemme hyvin tietoisia alun yhtäläisyyksistä ja yritimme poistaa niitä, sillä emme halua toistaa itseämme. Yritän aina tietoisesti tehdä toisin kuin aikaisemmin, ja jos huomaan ajattelevani: ”Hetkinen, teimme tämäntyyppistä jo Monstereissa tai jossain muussa leffassamme”, käännyn uuteen suuntaan. Mutta olen vain ihminen, ja kun Danan ja muiden kanssa olemme työskennelleet yhdessä eri elokuvissa, varmaan pakostakin mukana on samankaltaisuuksia.
– Kokonaisuus on melko erilainen monellakin tapaa, vaikka se tutkiskeleekin samanlaisia asioita. Ilmeisesti meitä miellyttää tutkia omaa elämäämme ja pohtia elämän suuria mystereeita. Niihin meillä on ollut mahdollisuus Inside Outissa ja nyt ehkä vieläkin enemmän.
Murray kuvailee Inside Outia ”intensiivikurssiksi Soulia varten”, ja saa Powersin toppuuttelemaan.
– Ei ruokita sen enempää Internetin teorioita, että tämä olisi epävirallista jatkoa Inside Outille!
Netti on tosiaan pullollaan teorioita, jotka linkittävät Pixar-elokuvia toisiinsa liittyväksi jatkumoksi.
– On todella imartelevaa, että ihmiset pitävät meitä niin fiksuina, mutta pyristelemme saadaksemme yhden leffan aikaiseksi kerrallaan, Docter nauraa.
Pixar-elokuvien tekijät ovat kertoneet ”takaisin piirustuspöydän ääreen” -hetkistä, kun vuosia kestävän prosessin aikana havaitaan valitun väärä suunta. Oliko sellaista Soulissa?
– Useitakin, Docter huokaa.
– Ensimmäinen versio sijoittui kokonaan sielumaailmaan ja oli periaatteessa keikkaleffa. Kuvittelimme, että se olisi paras tapa esitellä haluamiamme teemoja ja sanomaa, mutta olimme väärässä.
Keikkaleffa syntymistä odottavien sielujen maailmassa kuulostaa niin kiinnostavalta, että on pyydettävä Docteria avaamaan sitä.
– Siinä sielu 22 ja Joe yrittivät saada Maa-passit, joten heidän oli murtauduttava Esipuoleisen passivirastoon. He lähinnä juoksentelivat edestakaisin, ja Joen elämä Maan päällä oli joko takaumaa tai osa pitkää luentoa, eikä se antanut meille mahdollisuutta esittää mitä Joe kävi läpi matkallaan, joten luovuimme siitä.
– Jossain vaiheessa Joe oli näyttelijä, mutta kun päähenkilö on näyttelijä, hänen ajattelee olevan maineen ja kunnian perässä. Hänen motivaationsa tuntuivat itsekkäiltä. Musiikki kuvastaa enemmän korkeampia tavoitteita, joten… takaisin piirrustuspöydän ääreen. Onneksi nuo tulivat vastaan aika aikaisessa vaiheessa. Sellainen perinteinen myöhemmän vaiheen ”tämä koko juttu luhistuu, ranteet auki” -hetki loisti poissaolollaan.
Murray muistaa, kuinka suunta löytyi.
– Kun löysimme Herbie Hancockin MasterClass-videopätkät ja oivalsimme, että Joesta tulee jazzmuusikko, ei isompia töyssyjä enää tullut. Sitä ennen tuntui, että heitimme häntä ammatista toiseen.
Ei Hakuna matataa
Mistä pääsemmekin elokuvan musiikkiin. Harvempi 1990-luvulla Nine Inch Nails -bändin teollisuuskirskuntaa sekä Trent Reznorin ja Atticus Rossin muuta musiikkia kuunnellut ajatteli, että tämäpä kuulostaisi hyvältä Disney-soundtrackilla. Kaksikko on kuitenkin tehnyt musiikin Souliin, jossa kuullaan myös improvisaatio-jazzia. Ollaan siis aika kaukana tyypillisistä korvaan tarttuvista Disney-renkutuksista.
– Minusta animaatiolla ja jazzilla on hieno symbioottinen suhde, joka ulottuu äänielokuvan alkuvaiheisiin. Ensimmäisissä äänielokuvissa oli jazz-soundtrack, Docter luennoi.
– Tenavat-piirretyt, joiden parissa kasvoin, ovat jättäneet minuun rakkauden jazzin ilmaisukykyyn. Mielestäni elokuvassa on samaa elämäniloa, jota jazz käsittelee hyvin. Samalla se on melankolinen ja haikea, mitä jazz myös kuvastaa hyvin. Oli niin paljon tilaisuuksia käyttää musiikkia kuvastamaan jotain takaa-ajamaamme.
Elokuvan jazz-musiikista vastaa Jonathan Batiste, joka halusi siitä helpommin lähestyttävää suurelle yleisölle ja tuoda siihen New Orleans -taustaansa. Idea Trent Reznorista ja Atticus Rossista tuli äänisuunnittelija Ren Klycelta, joka oli työstämässä myös Inside Outia ja Toy Story 4:ää.
– Ren on upea taiteilija yli sen, että hän säätämällä musiikin oikealle tasolle ja lisäämällä ääniefektejä luo äänimaisemia, jotka ovat oleellisia oikean tunnelman luomiseksi, Docter kertoo.
– Aloimme puhua musiikista, ja Ren on työskennellyt Trentin ja Atticuksen kanssa enemmänkin David Fincherin elokuvissa. Kuuntelin Seitsemän-elokuvan musiikkia, ja ajattelin, että lapset kyllä juoksevat kirkuen teatterista. Pohdimme, että se olisi liian hullua, kuinka se ikinä toimisi. Samalla se oli niin kiehtovaa, että emme saaneet sitä mielestämme. Niinpä tapasimme heidät.
Kumpikin osapuoli oli alkuun epäröivä ja tuntui Docterin mukaan miettivän miten monella eri tavalla viritys voisi räjähtää käsiin. Docter kuitenkin huomasi elokuvan konseptin kolahtavan kaksikkoon todella kovaa, mikä sai hänet miettimään, että ideassa voisi sittenkin olla jotain. Reznorin ja Rossin työskentelytavat poikkesivat Pixarin perinteistä.
– Esimerkiksi Randy Newmanin tai Michael Giacchinon tapauksessa lukitsemme kuvapuolen käytännössä valmiiksi ennen kuin he alkavat säveltää, Docter valistaa.
– Trent ja Atticus alkoivat kehittää teemoja, kun vielä leikkasimme jaksoja ja lähettivät meille valtavan lastin erilaista musiikkia. Me poimimme sieltä palasia: ”Tämä voisi toimia mainiosti täällä.”
– Kun kohtauksia sitten lukittiin, he viilasivat musiikin niitä varten. Oli hauskaa yhdistää Jon Batiste sekä Trent ja Atticus, sillä he ovat niin eri ääripäiden ihmisiä. Mutta kaikki ovat niin lahjakkaita, että se oli täydellinen yhdistelmä.
Muuttuvan maailman riskit
Soulin piti tulla teattereihin kesäkuussa, mutta korona iski, kun tekeminen oli vielä kesken, ja Pixarin animaatiokampus suljettiin.
– Kun vetäydyimme bunkkereihimme, tuotantoa oli jäljellä seitsemän viikkoa, eli siinä mielessä olimme onnekkaita. Loppupuoli on pääsääntöisesti puhtaasti teknistä, joten tekijät pystyivät ottamaan koneet kotiinsa, ja kaikki pyöri taas täydellä teholla parin päivän jälkeen. Tiimimme oli tosi joustava ja sinnikäs, ja oli hauska päästä tirkistelemään ihmisten siviilielämää Zoom-tapaamisten kautta, Murray kertoo.
– Pystyimme jatkamaan tekemistä siinä missä monet muut studiot joutuivat jäädyttämään näytelmäleffojen tuotannon. Oli silti outoa sovittaa käsikirjoitusta niin, että välttyisimme kohtauksilta, joissa on paljon väkeä yhdessä, Powers vahvistaa.
– Päädyimme itse asiassa luomaan dokumentin Soulin viimeistelemisestä etänä, ja se varmaan julkaistaan joskus hamassa tulevaisuudessa. Paiskimme kovasti töitä Pixar-kampuksella, ja kun lopullinen leikkaus on valmis, pääsemme yleensä juhlimaan asiaa isolla porukalla valtavassa teatterissamme. Nyt se ei ollut mahdollista. Itse asiassa tajusin juuri, että pientä kourallista lukuunottamatta iso osa Soulin tekemiseen osallistuneista ei ole vielä nähnyt sitä valmiina. Se on meille outo ajatus.
Kun elokuvaa aletaan valmistella vuosia aikaisemmin, on aina riski, että se ei enää kuvasta maailmaa, jossa se ilmestyy. Harvemman animaation aikana maailma on muuttunut yhtä paljon kuin Soulin.
– Aihe puhutteli minua, kun aloitimme neljä, viisi vuotta sitten ja kaikki oli normaalia. Sitten tuli pandemia, George Floydin tapaus ja niin paljon muuta muuttui maailmassa, että nyt se tuntuu puhuvan entistäkin voimakkaammin, Docter toteaa.
Powers tunnustaa urakan puolivälissä ihmetelleensä ääneen, ovatko he tekemässä liian kornia elokuvaa.
– Ajattelin kaikkia käsittelemiämme perustunteita ja pohdiskelua siitä, mikä elämässä on tärkeintä, mikä on tarkoituksemme. Kysyin ääneen, haluavatko ihmiset oikeasti katsoa sellaista. Nyt kun meillä on ollut monta kuukautta muhia omissa mehuissamme ja kysyä noita kysymyksiä, se ei tunnu enää ollenkaan niin kornilta.
Tällaisissa monivuotisissa projekteissa on muutenkin riskinsä, varsinkin kun kyseessä ei ole jatko-osa. Nykymaailmassa studioilla on vieläkin enemmän epävarmuuksia, mutta Docter ja kumppanit halusivat silti tehdä parhaan mahdollinen elokuvan taiteellisessa mielessä.
– Ottaen huomioon missä jamassa maailma on nyt monessakin mielessä, olisi hölmöä sanoa, etteikö tämä olisi suurempi riski [kuin Inside Out]. Aikaisemmin pystyi katsomaan trendejä ja todeta: ”Nämä elokuvat toimivat näin, joten ennustamme tätä…” Nyt tulevaisuus on monellakin tavalla vähemmän varma. Me emme pysty siihen vaikuttamaan, mutta uskon edelleen, että ihmiset haluavat nähdä omia tarinoitaan valkokankaalla, ja siihen me pystymme vaikuttamaan, Docter toteaa.
– He haluavat vahvistusta sille, että muutkin ihmiset jakavat heidän kamppailujaan elämässä, että he eivät ole yksin maailmassa.
Uskon, että niin olisi helppo uskoa, varsinkin nyt, kun ei joinain päivinä edes näe muita ihmisiä. ”Olenko ainut, joka kokee näin?” Olemme elokuvissamme yrittäneet käyttää ohjaajia, jotka ovat valmiita puhumaan omista kokemuksistaan siinä toivossa, että heidän pelkonsa, menestyksensä ja ilonsa olisivat myös katsojien samastuttavissa.
– Onko se riski? En ehkä ajattele ihan niin. Ajattelen mieluummin, että meidät oli tarkoitettu tekemään tätä. En halua kuulostaa evankelistalta, mutta minusta se on aikaisempien menestystemme takana, ja niin on myös nyt ja tulevaisuudessa.
