Videopeleihin perustuvilla elokuvilla on ollut ja on yhä huono maine. Tahra on vahva, vaikka viime vuosina on julkaistu taloudellisesti ja elokuvallisesti menestyneitä peleihin perustuvia elokuvia ja TV-sarjoja, kuten Sonic the Hedhehog, Last of Us, Pokémon Detective Pikachu ja viimeisimpänä viime viikolla ilmestynyt Super Mario -elokuva.
Penseä maine on sinänsä ymmärrettävä, kun muistelee minkälaisia videopelielokuvia menneisyydessä on julkaistu. Rotten Tomatoes -sivusto onkin pistänyt viime vuosikymmenien videopelielokuvat järjestykseen parhaiden arvioiduista huonoimpaan.
Listan pahemmasta päästä löytyy muun muassa Alone in the Dark (julkaistu 2005, 1% Rotten Tomatoes -prosentti), Street Fighter: The Legends of Chun-Li (julkaistu 2009, 3%), suomalaispeliin perustuva Max Payne (julkaistu 2008, 15%) ja Angelina Jolien tähdittämä Lara Croft: Tomb Raider (julkaistu 2001, 20%). 30-vuotta sitten ensi-iltansa saanut, näytelty Mario-elokuva on saanut ”peräti” 29% Rotten Tomatoes -prosenttia.
Monet näistä epäonnistuineista elokuvista osuvat kolmeen Forbes-lehden vuonna 2018 mainitsemaan ydinongelmaan, joihin osutaan, kun pelejä siirretään konsolilta valkokankaalle:
1) Videopelit, joista elokuvia tehdään, harvoin sisältävät parhaita tarinoita alun alkaenkaan.
2) Parhaat videopelielokuvat liittyvät usein videopeleihin ja niiden elementteihin yleensä, kuten Jumanji tai Räyhä-Ralf, eivät yhteen pelisarjaan.
3) Hyvän tarinan sisältävät videopelit eivät tarvitse elokuvaa. Toisaalta tämän Forbes-vinkin taisi kaataa viimeistään Last of Us -televisiosarjan onnistuminen.