Näin syntyi Cruella – Julmian sydämessä on kaksi Emmaa

Cruella

La La Landista Oscarin voittanut Emma Stone näyttelee nimihahmoa Disneyn Cruellassa. Se kertoo, miten kekseliäästä ja luovasta Estella-tytöstä tulee 101 dalmatialaista -elokuvan ikoninen pahis Julmia Juoninen. Cruella de Vil saa nyt 1970-luvun Lontooseen sijoittuvan syntytarinan. Kunnianhimoinen nuori vaatesuunnittelija kohtaa Emma Thompsonin esittämän muotilegendan, mutta lopputuloksena ei ole vain huikeita muotiluomuksia vaan myös traumoja. Niiden seurauksena Estellan luovuus kieroutuu Cruellan kostonhimoiseksi juonitteluksi.

Cruella de Vil syntyi Dodie Smithin vuoden 1956 lastenkirjan hahmoksi, josta Disney teki vuonna 1961 animaatioelokuvan 101 dalmatialaista. Piirretystä pahattaresta nähtiin lihaa ja verta oleva versio jo vuoden 1996 näytellyssä uusintaversiossa. Tuolloin asialla oli Glenn Close, mutta Emma Stonen versio kertoo pirskahtelevan pahansuovan hahmon tarinan ennen kirjan ja animaation tapahtumia.

Punkin aikakauden Lontoossa energinen Estelle-tyttö elättää itseään pikkurötöksillä ystäviensä Jasperin ja Horacen kanssa. Estellen ompelutaidot luovat kolmikolle mielikuvituksellisia valeasuja, mutta hän haluaisi hyödyntää kykyjään muotisuunnittelijana. Työpaikka muodikkaassa tavaratalossa ja etenkin alkoholihuuruinen ikkunansomistuskeikka johtavatkin Estellen uudelle uralle Paronittaren, johtavan muotisuunnittelijan, siipien suojassa.

Estelle nauttii saamastaan tunnustuksesta ja pääsystä ihailemiinsa piireihin, mutta kaikki muuttuu, kun paljastuu linkki Paronittaren ja Estellen edesmenneen äidin välillä. Jasperin ja Horacen avulla Estelle aikoo käyttää hyväkseen Paronittaren näyttäviä kutsuja ja viedä sen minkä katsoon itselleen kuuluvan. Uuden Cruella-olemuksen myötä Estelle tekee näyttävän sisääntulon kiinnittäen kaikkien huomion, mutta illan tapahtumat johtavat entistä isomman ja musertavamman salaisuuden paljastumiseen.

Herkullisen paha

Prinsessa Ruususen Pahattaren omien elokuvien menestys sai Disney tutkailemaan muitakin ikimuistoisia pahiksiaan uudella silmällä. Näyttäviä takkeja ja turkkeja rakastava koirankaappaaja Cruella De Vil on heistä näyttävimpiä ja herkullisimpia. Alkuperäisessä tarinassa hänestä ei anneta juuri muuta taustatietoa kuin että hän on joskus ollut dalmatialaisten Anita-emännän luokkakaveri.

Tuottaja Andrew Gunn kertoo, miksi Cruella on ikoninen hahmo.

– Hän on niin herkullisen paha. Ylilyöty, muotitietoinen, monisanainen, manipuloiva, juonitteleva ja selvästikin hieman mielipuolinen. Sellaista hahmoa rakastaa vihata. Hän on Disney-versio Hannibal Lecteristä!

– Halusimme tutkia miksi hän on sellainen, mikä teki hänestä Cruellan. Tartuimme aiheeseen kuin supersankareiden alkuperätarinaan sarjakuvissa. Kuka hän oli lapsena, mistä hän on lähtöisin. Aikaisemmin yleisö on tiennyt vain, että hän haluaa tehdä takin dalmatialaiskoirista. Tarjotaksemme jotain uutta meidän oli käännettävä yleisön odotukset päälaelleen.

Studio otti jo vuonna 2014 yhteyttä Stoneen, joka oli juuri saanut Oscar-ehdokkuuden sivuosastaan Birdman-elokuvassa. Tuolloin paljon oli vielä auki. Kuten, kannattaako hahmosta edes tehdä elokuvaa.

Usean aivoriihen jälkeen päädyttiin tarinaan, jossa kekseliäs lapsi muuttuu kostonhimoiseksi Cruellaksi, tapahtumapaikkana suurimmaksi osaksi 1970-luvun Lontoo, jossa niin musiikki kuin muoti olivat mullistumassa punk-kulttuurin vuoksi.

– Cruellassa on kaikki suosikkiasiani: muoti, koirat ja kosto, nauraa tuottaja Kristin Burr. – Päätimme jo varhain sijoittaa elokuvan 70-luvun Lontooseen. Se oli jännittävää, koska tämä on ensimmäinen animaatiohahmoihimme perustuva näytelmäelokuva, joka ei tapahdu fantasiamaailmassa. Lontoo oli muodin ja anarkian keskus. Mikä mainio tausta Cruellalle!

Gunnin mielestä Stone oli täydellinen valinta Cruellaksi.

– Hänellä on kyky näytellä ilkeitä, itsekkäitä hahmoja, kuten The Favouritessa, ja silti pitää yleisö puolellaan. Hän liukuu pahasta sydäntäsärkeväksi noin vain. Hänellä on täydellinen komediallinen ajoituksen taju ja tiesimme hänen pystyvän luomaan jotain tuoliin naulitsevaa ja ajatonta.

– Plus hän näyttää upealta mustavalkoisessa tukassa, lisää Burr.

Stone piti erityisesti hahmon kahden eri puolen kanssa pelaamisesta.

– Kuinka paljon Estellassa on Cruellaa ja päinvastoin? Onko Cruella osa häntä vai hänen todellinen minänsä, vai onko Cruella Estellan traagisten kokemusten tulos? Meistä on moneksi, mutta eri tapahtumat voivat tuoda pintaan eri piirteitämme. Minusta Estella on päätynyt hyväksymään sisäisen Cruellansa tätä vastaan tappelemisen sijaan.

Enemmän ja vähemmän vakavaa

Ohjaajaksi valikoitui Craig Gillespie. Allison Janneylle sivuosa-Oscarin ja Margot Robbielle pääosaehdokkuuden tuoneella I, Tonya -elokuvallaan hän oli osoittanut pystyvänsä kertomaan naispuolisen antisankarin tarinan.

– Disneyltä soitettiin ja kysyttiin mitä mieltä olisin Emma Stonesta Cruella de Vilinä 70-luvun Lontoossa. Se oli siinä, Gillespie muistelee.

Myös Lars and the Real Girl oli osoittanut Gillespien osaavan tehdä rikkinäisistä hahmoista inhimillisiä.

– Craigilla on hienovarainen ja hieman vino huumorintaju, joka sopii mainiosti Cruellan maailmaan, Gunn toteaa.

– Hän miettii koko ajan, miten kamera voisi kertoa tarinaa, ja yrittää syventää hahmoja. Ja hän rakastaa musiikkia. Kuvausten aikana hän leikkasi kohtauksia kokoon, lisäsi musiikkia ja näytti työryhmälle. Se auttoi meitä näkemään, että olimme tekemässä jotain hulppeaa, Burr lisää.

Gillespie rakasti elokuvan tanssahtelua huumorin ja draaman välissä.

– Emmalla on hyvä vaisto kummastakin. Hän on kuin meidän sukupolvemme Lucille Ball, joka pystyy molempiin.

Platt lupaa yleisölle silmäkarkkia.

– 70-luvun Lontoon erityinen ja luova muoti yhdistyy siinä aikakauden energiseen musiikkiin. Kaikesta hulabaloosta huolimatta se on myös yllättävän tunteellinen. Kyse on hahmon evoluutiosta, kun hän ymmärtää kuka oikeasti on ja mistä hän tulee.

Gunn näkee Cruellan edustavan 70-luvun lopun punk-liikkeen kanavoimaa nuorison turhautumista. Sen ajan yhteiskunta ei päästänyt naispuolisia neroja vähällä. Cruellan kamppailu rajoja ja rajoituksia vastaan tekee elokuvasta aikakaudesta huolimatta modernin.

– Halusin, että myös tyttäreni pystyisi samastumaan hahmon kohtaamiin tilanteisiin.

Pahan luonne

Estellan villi ikkunasomistus herättää muotimaailmaa hallitsevan Paronittaren huomion. Elegantti, karkea ja pirullinenkin Paronitar on kuin Estellan vastakohta. Kaikki, mitä hän tapaamisen jälkeen tekee, on askel kohti Cruellan syntymää.

Burr oli vuosien ajan yrittänyt kehittää yhteistyötä Emma Thompsonin kanssa.

– Kerran onnistuin pääsemään kävelyretkelle hänen kanssaan ja esittelin Cruellan konseptia. Yritin saada häntä innostumaan sen kirjoittamisesta. Hän ei ollut silloin vapaa, mutta ajattelin häntä, kun kehittelimme Paronittaren hahmoa. Sinnikkyys kannatti, sillä hän ylitti odotukset. Hän on hysteerinen, ilkeä ja pahuksen loistokas.

– Estella häikäistyy Paronittaren muotitalon loistosta, mutta ei kestä kauan ennen kuin hän ymmärtää kenen kanssa on tekemisissä. Paronitar on nähnyt Estellen taidot, ja omii ne itselleen, Thompson kuvailee hahmoaan.

– Hän on hyvin erilainen kuin yleensä esittämäni normaalimaailman hahmot. Hän on ihmisiä, joille on merkitystä vain sillä, miltä näyttää ulospäin, hänessä on vain kuori. Hän ei ikinä käyttäisi tavallisia vaatteita tai jalkineita, hänen on aina esitettävä jotain.

Ohjaaja Gillespie näki, että Thompsonilla oli hauskaa hahmon nahoissa.

– Tämä näyttää hänestä aivan uuden puolen. Paronitar on muodollinen, jäykkä, intensiivinen ja päällekäyvä, mutta samalla kaikin tavoin pidättyväinen ja itsensä hillitsevä. Huomasi, että Emma Thompson nautti herättää hänet henkiin ja hahmosta kasvoi melkoinen kohtausten varastaja.

Gunnilla on lievästi sanoen erikoinen vertailukohta Thompsonin Paronittarelle.

– Hänen pahuutensa on harkittua ja rauhallista, kuin hänellä olisi jäävettä suonissaan. Hän on vähän kuin käärisi Coco Chanelin ja Vladimir Putinin yhteen pakettiin. Parhaiden pahisten tapaan Paronitar on oman tarinansa sankari. Hän tuntee olevansa oikeutettu kaikissa toimissaan. Hän ei ymmärtäisi näkökulmaa, että hän olisi tarinan paha tyyppi, ja Thompsonilla on kyky saada meidät ymmärtämään miksi hahmo toimii niin kuin toimii.

Hyvin itsenäisten ja energialtaan erilaisten hahmojen välinen kilpailu tuo tarinaan draamaa ja huumoria.

– Paronitar on hillitty mutta kuin viritetty jousi. Hänen liikkeensä ovat harkittuja, pieniä ja teräviä. Vähemmän on hänelle enemmän. Cruella taas on räiskyvä, kokoaan suurempi hahmo. Mutta Paronittaren läsnäollessa Estella on kömpelö ja epävarma, vaikka hössöttää parhaansa mukaan, Gillespie kuvailee, ja Stone lisää, kuinka hahmojen dynamiikka muuttuu matkan varrella.

– Estella on aluksi alisteisessa asemassa, mutta muuttuu hiljalleen uhkaksi. On hauska seurata kehityskaarta, kun heistä tulee tasavertaisempia. Oli mahtava tutkia asioita Emman kanssa ja lainailla jotain hänen luonteestaan Cruellalle.

Muutos on asteittainen. Aluksi Estella yrittää mukautua siihen mikä hänelle on opetettu oikeaksi tavaksi käyttäytyä elämässä, vaikka se on ristiriidassa hänen persoonansa kanssa. Hän ajattelee laajemmin, vaikka maailma odottaa hänen pysyvän tiettyjen rajojen sisällä mitään kyseenalaistamatta.

Estella alkaa kukoistaa vasta, kun hän nojaa enemmän Cruella-puoleensa seuraamuksista välittämättä. Hänen motivaationsa on synkkä: kosto. Mutta kohtaloaan kohti häntä ajaa hänen luovuutensa.

– Kuinka tietoinen hän on toiminnastaan. Onko se näytöstä, vai onko hän muuttunut. Emma Stone tekee mainiota työtä pelaamalla eri tulkintavaihtoehtojen välillä. Mutta tulee hetki, jolloin Cruellan esittäminen muuttaa hänet Cruellaksi, Gillespie pohtii.

Sivuosakolmikko

Kahden Emman taistoa tukee joukko värikkäitä sivuhahmoja. Kun Estellan äiti kuolee, Jasperista ja Horacesta tulee hänen uusi perheensä ja hänen rikoskumppaninsa. Siteet joutuvat koetukselle, kun Cruella nousu vierottaa ystäviä. Jasper välittää ja todella ymmärtää kuka Estella/Cruella on. Horace on kaikessa hyväntahtoisuudessaan ihastuttavan vähä-älyinen.

Jasperia esittää Joel Fry, joka tuli tunnetuksi Game of Thrones -sarjasta ja Danny Boylen elokuvasta Yesterday. Horacena nähtävä Paul Walter Hauser näytteli nimihahmoa Clint Eastwoodin Richard Jewellissä. Gillespien kanssa hän oli työskennellyt I, Tonya -elokuvassa.

Jasperin tehtävä on toimia Cruellan ankkurina, joka uskaltaa avata suunsa, kun tämä uhkaa eksyä liian pitkälle omaan maailmaansa.

– Joel on uskomattoman lahjakas ja ihastuin Pauliin I, Tonyassa. Hänen suorituksensa oli järjettömän hauska, Stone kehuu.

– Paul hallitsee niin kaatuilun kuin one-linerit, Burr lisää.

Fryn huumorintaju puolestaan on brittiläisen minimalistista. Hänellä ja amerikkalaisella Hauserilla oli hauska rakentaa hahmojen välistä kemiaa.

Paronittaren ohella alkuperäisessä animaatiossa esiintymätön hahmo on muotikuningattaren kamaripalvelija John. Tätä esittävä Mark Strong on tuttu elokuvista Taistelulähetit – 1917, Kingsman: Salainen palvelu, The Imitation Game, Zero Dark Thirty ja Pappi lukkari talonpoika vakooja. Salaperäinen ja hiljainen John on Paronittaren hovin tärkeä ja luotettu jäsen.

– Johnista ja hänen tarkoitusperistään ei voi olla täysin varma, sillä hän on käytännössä hiljainen hahmo. Mutta hänestä paljastuu jotain hyvin mielenkiintoista, mikä oli syy sille, että halusin näytellä häntä, Strong vihjailee.

Gillespielle Strong oli ensimmäinen valinta vaiteliaaseen rooliin.

– Hän tekee niin paljon niin vähällä, ja varsinkin elokuvan alkupuolella hän näyttelee vain silmäyksin, pienin katsein. Sitä oli yhtä hauska seurata kuin hetkiä, jolloin hän ja Emma Thompson imprivisoivat. Heidän välistään dynamiikkaa oli kaunista katsoa aina, kun hahmot olivat yhdessä.

Cruellaa luomassa

Gillespien strategia oli palkata tuotantoryhmään taitavia tekijöitä ja antaa heille sitten vapaus tehdä mitä he halusivat, kunhan se tuntui oikealta elokuvan hahmoille ja aikakaudelle. Moni heistä oli työskennellyt ohjaajan kanssa I, Tonyassa, kuten kuvaaja Nicolas Karakatsanis ja musiikkivastaava Susan Jacobs.

Karakatsanis esimerkiksi ehdotti, että elokuvaa kuvattaisiin kahdella eri formaatilla. Estellan/Cruellan maailmaan käytettiin 35-millistä, johon lisättiin rakeisuutta särmikkään ja 70-lukuisen tunnelman luomiseksi. Paronittaren hienostuneempaan ja kontrolloidumpaan maailmaan käytettiin 65-millistä, joka on muodollisempaa ja jäykempää.

– Kuusvitonen tallentaa enemmän informaatiota ja tuntuu ylellisemmältä, Gillespie huomioi. – Yritimme antaa kummallekin oman nimikkoulkoasun.

Erilaisiin ulkoasuihin käytettiin muutenkin aikaa ja vaivaa. 1970-luvun Lontoota sävytti yhteiskunnallisesti ja taiteellisesti valtaapitävien ja ulkopuolisten välinen kitka. Etuoikeutetut suosivat nimiä kuten Dior, Balenciaga, Givenchy ja myöhemmin Mary Quant, mod-muodin edelläkävijästä. Se sävytti Paronittaren muotitaloa ja hänen Regents Park -hienostomaailmaansa. Notting Hillin asunnonvaltaajille ”vääristä” oloista tuleminen oli kunniamerkki, ja heidän muotoilijansa olivat itseoppineita ja ainutlaatuisia kuten Vivien Westwood tai myöhemmin Alexander McQueen, joka toimi Estellan hahmon lähtökohtana.

Asujen merkitystä Cruellassa ei voi liioitella. Urakkaa pyydettiin vetämään kaksinkertainen Oscar-voittaja Jenny Beavan, joka oli aikaisemmin työskennellyt Emma Thompsonin kanssa elokuvissa Talo jalavan varjossa ja Pitkän päivän ilta.

Bevan keräsi ympärilleen ammattilaistiimin suunnittelemaan ja luomaan asuja ja etsimään niihin materiaaleja.

– Pukusuunnittelijani Sarah Young, Sheara Abrahams ja Sally Turner ottivat kukin vastuulleen tietyn osa-alueen, muuten emme olisi tähän pystyneet, Bevan selostaa. – Meillä oli ryhmä ostajia etsimässä tavaraa ja kaikki ne leikkaajat. Tämä on suurin juttu, jossa olen ollut mukana. Pelkästään Emma Stonen osuus on isompi kuin mikään yksittäinen elokuvani aikaisemmin. Hänellä on kokonaista 47 asunvaihtoa ja Thompsonilla oli 33. Jopa Joel Fryllä ja Paul Walter Hauserilla oli kummallakin 30 asua.

Elokuvassa on kolme isoa gaalaa, jotka vaativat paljon puvustajilta: Paronittaren Marie Antoinette -teemajuhla, jota Estelle oli todistamassa 12-vuotiaana tyttönä, ja mustavalkoinen juhla, johon Cruella saapuu verenpunaisessa asussa, johon kuuluu tietokoneella luotu liekehtivä viitta, sekä hyväntekeväisyysgaala, jossa Cruella voi piileskellä täysin näkyvissä kaikkien sinne lähettämiensä asujen ja peruukkien ansiosta.

Lisäksi on joukko punaisen maton tapahtumia, joissa Cruella varastaa show’n. Hän saattaa saapua paikalle moottoripyörällä asunaan haalariasu mustasta nahasta, hänen pukunsa voi täyttää koko Paronittaren auton, hänen roska-autoasussaan on yli kymmenmetrinen laahus Paronittaren vuoden 1967 kokoelman asuista – ja sitten on dalmatialaisten inspiroima takki.

Beavan sai inspiraation saksalaista punkrokkari Nina Hagenia esittävästä valokuvasta.

– Hänellä oli hieman liian iso pörröinen neulepusero ja tavalliset pehmeät housut. Ajattelin, että Estella olisi myös voinut kiertää Lontoon käytettyjen vaatteiden kauppoja.

Estellan juttu onkin, että hän aloittaa punk-taiteilijana, mutta hänen estetiikkansa pohjautuu kierrätykseen, missä hän kehittyy yhä taidokkaammaksi ja hienostuneemmaksi.

– Kun ensimmäisen kerran näin kaikki asuni, otin valtavasti kuvia. Se oli hyvin narsistinen päivä. Mikä sopii täydellisesti Cruellalle, Stone nauraa.

Paronitar on hieman vanhanaikainen ja suosii kalliita materiaaleja, lämpimiä värejä ja kultaa.

– Kanavoimme valkokangasdiivoja Joan Crawfordista aina Elizabeth Tayloriin, Thompson kuvailee.

Meikki- ja hiussuunnittelija Nadia Staceyn haasteet olivat sekä valtavia että hienovaraisia. Hänen piti suunnitella 152 peruukkia Maria Antoinette -juhliin ja 88 peruukkia Viikinki-gaalaan. Toisaalta hänen piti luoda Estellalle ja Cruellalle tarpeeksi ulkoista eroa, jotta olisi uskottavaa, kun Paronitar ei tunnista heitä samaksi henkilöksi.

– Estellaa varten ajattelin usein Debbie Harrya, hieman vaatimatonta mutta silti särmikästä punkkia. Cruellan ulkoasu oli yleensä niin paljon isompaa, että se oli oikeastaan helppoa, hän luo joka tapauksessa itsensä uusiksi joka kerta.

– Paronittaren tapauksessa kaiken piti olla viimeisen päälle. Täydellistä. Ei hiustakaan pois ojennuksesta.

Elokuvan musiikin sävelsi Nicholas Britell, joka oli saanut Oscar-ehdokkuudet elokuvista Moonlight ja If Beale Street Could Talk. Sen lisäksi Susan Jacobs sisällytti ääniraidalle kuohuvan aikakauden kappaleita. Elettiinhän aikaa, jolloin syntyivät muun muassa The Clash ja Blondie. Gillespie halusi kappaleiden kuuluvan sellaisinaan ilman, että niiden lyriikat riitelisivät dialogin kanssa.
– Se oli niin rikasta aikaa. Tiesin heti haluavani paljon musiikkia. Rakastan musiikkia ja kappaleiden vastakkainasettelua. Sen on scorsesemaista; laittaa kohtauksiin odottamatonta musiikkia. Se nostaa niitä ihan uudelle tasolle, Gillespie toteaa.

– Käytimme leikkisästi kappaleita kuten I Get Ideas ja Perhaps, Perhaps, jotka ovat ristiriidassa Paronittaren ilkeän luonteen kanssa. Kun Estella ryypiskelee, vaikka hänen pitäisi olla yötöissä, minusta oli hauska ajatus käyttää Nancy Sinatraa. Menemme laidasta laitaan, Doris Daysta The Doorsiin ja Queeniin.

Kuvat ja haastattelut: Disney Enterprises
Toimittanut Jouni Vikman

Aiheeseen liittyvä video

Aiheeseen liittyvät elokuvat