Napapiirin sankarien jatko-osassa tutut kasvot jatkavat seikkailujaan pohjoisissa maisemissa. Ohjaaja on kuitenkin vaihtunut. Dome Karukosken tilalle on astunut jalkapallokomedia Kulman poikien ohjaaja Teppo Airaksinen.
Teksti: Jussi Huhtala
Kuvat: Lance Kooma ja Yellow Film & TV
Kuinka päädyit Napapiirin sankarit 2:n ohjaajaksi?
Yellow Film ja Helsinki-filmi, joka tuotti ykkösosan, olivat samaa konsernia. Siinä vaiheessa kun näiden kahden firman tiet erosivat, niin Napapiirin sankarien oikeudet jäivät Yellow Filmille. Minulta kysyttiin olenko kiinnostunut tekemään elokuvalle jatko-osan, sitä on toivottu. Silloin ei tarvinnut sanoa joo tai ei vaan että olen kiinnostunut, ruvetaan katsomaan käsikirjoitusta.
Käsikirjoittaja Pekko Pesonen on sanonut ajatelleensa sinun ohjaustyyliäsi kirjoittaessa? Miten se näkyy lopputuloksessa?
En minä tiedä (naurua). Käytiin jossain vaiheessa keskustelua Pekon kanssa, että hän kirjoittaisi sen suuntaista, mikä on minun komediatajulleni ominaista. Minä kyllä sitten yritin ampua sen alas tosi nopeasti, että tässä kuitenkin ollaan tekemässä Napapiirin sankarien jatko osaa ja Pekko tietää sen maailman. Mieluummin tehdään niin, että yritetään kehittää mahdollisimman hyvä käsikirjoitus, ja minä sitten mietin jälkikäteen miten toteutan sen. Tietysti Pekko kirjoitti koko jutun, mutta yhdessä suunniteltiin ja ideoitiin. Oltiin Las Palmasissakin viikko miettimässä sitä ahkerasti.
Puhuit Napapiirin sankarien maailmasta. Millaista se maailman luominen on?
Olihan se haaste ja hankalaa. En halunnut katsoa ykköstä uudelleen, vaan yritin muistaa mielikuvan, joka minulla siitä oli. Se ei se voinut olla esimerkiksi K16 kuten esimerkiksi Luokkakokous. Kun ykkönen tuli teattereihin, niin muistan kuulleeni, että se oli kiva elokuva, koska isät pystyivät mennä katsomaan sen poikiensa kanssa tai yhdeksänvuotiaat pystyivät katsomaan sen isän tai äidin kanssa. Kyllä tuo vaikutti siihen, että yritin tasapainoilla koko ajan sen kanssa, että se on itselle tyydyttävä teos, jonka takana voin itse täysin seistä, mutta samalla se on kuitenkin jatko-osa.
Huumori ei ole nyt yhtä mustaa vaan jotenkin hullunkurisempaa.
Ei ollut tarkoitus tehdä tästä komediallisempaa. Kun näin ykkösen niin vitsailin, että jos minä olisin tehnyt sen, niin olisin pilannut sen tekemällä siitä väkisin komediaa. En tiedä miten siinä on käynyt, mutta se ei ollut mikään itsetarkoituksellinen asia, että tästä täytyy tehdä kevyempi. Lapsi ja isäksi kasvaminen oikeuttivat sen, että tämä tarina ansaitsee tulla kerrotuksi.
Suomessahan on aika vähän tehty jatko-osia. Ainakin jos vertaa Hollywoodiin.
Jos miettii elokuvia, jotka on menestynyt Suomessa, niin mitä ne nyt sitten on? Pahat pojat? Minä en ainakaan tiedä millainen jatko-osa siitä pitäisi tehdä. Ja sitten Uunot. Niiillehän on tehty vaikka miten paljon jatkoja. Sitten on tietysti sotaelokuvat, joille on vähän ehkä hankala tehdä. Tuntematon sotilas 2? Se filmataan vain uudestaan. Tietysti lastenelokuvista, jotka on menestynyt, on helppo tehdä jatko-osa, ja Luokkakokouksesta nyt tehdään.
Kaikki tekijät näyttelijöitä ja käsikirjoittaja Pesosta lukuun ottamatta ilmeisesti vaihtuivat?
Minä halusin niin. Tehtiin päätös ettei mennä mihinkään samoihin kuvauspaikkoihin. Se tietysti sopi stooriinkin. Pääpariskunta on saanut perheenlisäystä ja muuttanut isompaan asuntoon. Ainut sama kämppä itse asiassa on se, kun ne hakee tämän tissiauton. Se missä Räihäsen äiti asuu. Ja sitten tietysti Kolarin raitti näkyy ykkösessäkin, mutta iso ero on se, että ykkönen sijoittuu pimeälle ja on synkkä jo värimaailmaltaan. Meillä on taas sitten värikäs jo sitä kautta, että eletään tavallaan yötöntä yötä tai ruska-aikaa. Silloin valoa vielä riittää. Se on tietysti iso psykologinen muutos ykköseen verrattuna.
Joku on sanonut että komediaa tehdessä ollaan kuvauksissa vakavana ja vakavaa elokuvaa tehdessä nauretaan paljon. Pitääkö se paikkansa?
Olen kokenut aina sen niin, että jos ihmiset luottavat siihen, niin kyllä kuvauksissa näkee toimiiko tämä vai ei. Jos koetaan että se toimii, niin tunnelma on aina vapautunut. Jos koetaan ettei tämä toimi, niin se ei ole ikinä vapautunut, vaan kaikki tajuavat sen jo siinä vaiheessa, että nyt on lyöty kädet paskaan. Minun on vaikea sanoa naureskellaanko esimerkiksi Aku Louhimiehen kuvauksissa, mutta komedian tekeminen ehkä on eri asia.
Tommi Korpela sanoi Häiriötekijä-elokuvan yhteydessä, että kuvauksissa näyttelijällä on joskus hankalaa kun teatteriyleisön sijaan edessä onkin mykkä ryhmä.
Yritän ohjaajana pitää siitä huolen, että näyttelijät saavat palautteen heti. Yritän reagoida vapaasti vaikka kesken otonkin, vaikka se menisi pieleenkin kun minä nauran. Mieluummin sen teen, jos nauru tulee minulta spontaanisti. En yritä sitä peitellä, koska kyllä se varmaan on juuri noin, että se on näyttelijälle tosi raskasta kun tehdään komediaa ja laitetaan poikki että hei, kokeillaanpa vielä yhden kerran.
Komedian lisäksi Napapiirin sankarit 2:ssa on mukana toimintaa ja räjähdyksiä. Miten näyttävä suihkuhävittäjäkohtaus toteutettiin?
Kaikki mitä ruudulla näkyy, on kuvauksissa tapahtunut. Sitä suunniteltiin pitkään. Me ei oltu ikinä tehty räjäytysjuttuja kuvaaja Teppo Högmanin kanssa. Me vain istuimme alas Konsta Mannerheimon kanssa, joka on Suomen johtavista [erikoistehosteiden suunnittelijoista]. Sanoimme että haluaisimme tämmöiset kuvat, miten me saamme ne. Ajattelin että missään nimessä ei tehdä sitä niin, että vain räiskitään käsivarakameralla jonnekin, vaan tehdään siitä kohotettu. Tiesin että me lisäämme siihen sen biisin vielä jälkikäteen, mikä on vähän korni yhdistelmä, se Juhani Markolan Rakkauden aamu, joka siinä soi. Se tekee siitä tavallaan semmoisen suomalaisen oopperan. Se on meidän johtokuva, ja haluttiin satsata siihen yhteen kuvaan kaikki. Yli kymmenen kertaa juostiin ja tehtiin ilman pommeja, ja sitten viimein se meni just oikein, ja se oli aika siisti hetki. Me haluttiin, että meillä sitten räjähtelee kunnolla. Unohdetaan se naturalismi.
Kaiken komediallisuuden ja toiminnan taustalla on kuitenkin vakavakin tarina?
Totta kai. Ykkönen alkaa sillä, kun viisi ihmistä tekee itsemurhan, mikä tekee siitä tragikoomisen. Tässä ei ehkä sitä traagisuutta paljon ole. Olkoon vaikka vakava komedia (naurua). Tavallaan siinä pyrittiin suhtautumaan vakavasti, vaikka yleisvire onkin komediallinen. Ettei lähdetä tekemään mitään farssia tai räkäkomediaa, vaan siinä on oikeista teemoista kyse.