Rocktähtien erikoisuus on näytellä itseään fiktiivisissä elokuvissa. Uusi Nick Cave -elokuva 20,000 Days on Earth vie idean vielä pidemmälle.
Vaihtoehtorockin legendaa kuvataan siinä kotonaan, autossaan ja psykoanalyytikon vastaanotolla vuorokauden ajan. Seutu on Caven oikea kotikaupunki Brighton, mutta miljööt ja tilanteet ovat lavastettuja.
Ohjaajien Jane Pollardin ja Iain Forsythin mukaan repliikkejä ei käsikirjoitettu ja kohtaukset purkitettiin yhdellä otolla. Tarina syntyi yhteistyössä Caven kanssa – virallisesti tähti on yksi käsikirjoittajista.
Pseudodokumentaarinen elokuva on voittanut palkintoja Sundance-festivaalilla Yhdysvalloissa sekä Ateenan ja Istanbulin elokuvafestivaaleilla.
Pollard ja Forsyth ovat pariskunta ja tekevät kaiken yhdessä. Filmografiaan on kertynyt lyhytelokuvia 11 vuodelta. 20,000 Days on Earth on heidän ensimmäinen kokoillan elokuvansa, ja se on tehnyt ohjaajista kansainvälisesti tunnettuja.
Ohjaajien mukaan teos syntyi luonnonmukaisesti: ensin he kuvasivat Cavea soittamassa studiolla, ja sitten totesivat, ettei niin hyvää aineistoa pidä haaskata Youtuben syövereihin, vaan sen ympärille kannattaa rakentaa pitkä elokuva.
Episodi soitti Skype-puhelun Pollardin ja Forsythin toimistoon Lontooseen.
Nick Cave on sanonut, että 20,000 Days on Earth on teidän luomuksenne, ja hän tottelee siinä sokeasti käskyjänne. Toisaalta elokuvaa on kritisoitu siitä, että Cave saa näyttää siinä juuri sellaiselta kuin haluaa. Olitteko mistään eri mieltä ja kenellä oli viimeinen sana?
Ian Forsyth: On vaikeaa mitata, kenen panos painoi mitenkin paljon. Päätösvaltaa ei jaettu muodollisesti. Sopimuksen mukaan Janella ja minulla oli viimeinen sana, mutta Nick tiesi, että muovaisimme lopputulosta hänen tahtonsa mukaiseksi. Tällainen luottamuksellinen ja turvallinen kuvausympäristö oli välttämätön elokuvan aikaansaamiseksi. Lopulta Nick ei ollut järin kiinnostunut puuttumaan lopputulokseen. Kuvausten jälkeen hän antoi meidän istua alas ja tehdä oman työmme.
Mikä oli tärkein asia, joka jäi lopullisesta elokuvasta pois?
IF: Lavastimme elokuvaan psykoanalyytikon vastaanoton, ja siellä Nick todella avautui. Vastaanotolta tarttui materiaalia kahden päivän aikana kymmenen tuntia. Siitä ei ollut Janelle ja minulle suoranaista iloa, mutta se oli palkitsevaa Nickille itselleen.
Jane Pollard: Jos haluaa tehdä rohkeaa taidetta, on hyväksyttävä se, että suuri osa parhaistakaan ideoista ei lopulta toimi. Opimme kantapään kautta, että kohtaukset kärsivät, jos niitä lavastaa liikaa. Etenkin yhteen hetkeen latasimme toiveita. Nick näki siinä ensimmäistä kertaa kahteen vuosikymmeneen vihreän leningin, jota Kylie Minogue käytti, kun he esittivät Top of the Pops -ohjelmassa Where the Wild Roses Grow -kappaleen. Nick piteli pukua itseään vasten ja takavuosien muistot palasivat hänen mieleensä. Kohtaus oli kuitenkin liian manipuloitu ja suunniteltu. Jätimme sen pois.
Elokuvassa tuntuu koko ajan satavan vettä. Symboloiko tämä päähenkilön mielenmaisemaa?
JP: En puhuisi symbolimerkityksestä. Kaakkoisessa Englannissa sää vaihtelee alati, ja kun kerran alkoi sataa, meidän täytyi pitää sade elokuvassa yllä. Muutaman kerran aurinko paistoi. Tämä vastavoima vain korosti sateen kauneutta ja asemaa.
Huippukohdaksi on rakennettu Kylie Minoguen ja Caven jälleennäkeminen. Minogue näyttää elokuvassa itsestään haavoittuvamman puolen kuin yleensä julkisuudessa.
JP: Kylie on hyvin elokuvallinen, ja hän varmasti haluaisi tehdäkin elokuvan.
Olette tunteneet Caven läheisesti seitsemän vuoden ajan. Yllättikö mikään hänen käytöksessään kuvausten aikana?
JP: Olemme läheisiä ystäviä ja luotamme toisiimme. Ilman tätä sidettä elokuva ei olisi ollut mahdollinen. Oli silti yllätys ja melkoinen kokemus, että Nick heittäytyi niin avoimeksi.
Nick on myös idolimme. Sitä pitää idoliaan aina jalustalla, eikä ajattele, että hän voisi olla yksi meistä.
Hämmästyttävä hetki oli, kun Nick muisteli oman esikuvansa Nina Simonen konserttia. Idolimme piti jotakuta suurempana kuin itseään ja ihaili tätä samalla tavalla kuin me ihailemme häntä.
20 000 Days on Earth on voittanut dokumenttipalkintoja, vaikka se on mielikuvituksen tuotetta. Onko oikein luokitella teos dokumentiksi?
IF: Ponnistamme Goldsmith College -taidekoulun visuaalisuutta korostavasta maailmasta, ja se näkyy töissämme. Tämä elokuva sijoittuu mustan ja valkoisen väliin, harmaalle alueelle, jossa on mahdollista heittäytyä todella luovaksi. Yhä useammat elokuvat liikkuvat siellä, Act of Killingistä lähtien.
Meille elokuvantekijöinä genreillä ei ole merkitystä, mutta ymmärrettävästi elokuvakirjojen tekijät, filmifestivaalien katalogien laatijat ja palkintojen jakajat niitä tarvitsevat. Seuraava elokuvamme on helpompi luokitella: se on fiktiivinen kokoillan tarina.
Teimme 20,000 Days on Earthin ehdottomasti taiteilijoina, emme journalisteina.
Samuli Launonen