Onko rippikoulu helvetti vai paratiisi? Kotimainen uutuselokuva käsittelee aihetta, joka herättää monenlaisia muistoja

Valtaosalla suomalaisista on jonkinlaisia rippikoulumuistoja. Moni nuori saa sieltä uusia ystäviä tai ihastuksia – ja pakon edessä pohtimaan Raamatun opetuksia. Mentiin sinne sitten uskon tai rahan innoittamana, viikon mittaisesta leiristä jää väistämättä uusia muistoja ja kokemuksia.

Joidenkin elämää ripari inspiroi vielä vuosia myöhemminkin, kuten kotimaisen Eden-elokuvan tekijöitä. Ohjaaja, käsikirjoittaja Ulla Heikkilä muistelee tienneensä jo silloin, että haluaa käsitellä kokemuksia jollakin tavalla tulevaisuudessa.

– Ei se ollut mullistava kokemus, en kokenut ensirakkautta siellä tai mitään hirveän raflaavaa, mutta kokemus oli kiinnostava, koska viikon aikana muodostui vaikkakin väliaikainen niin aito yhteisö.

Myöhemmin Heikkilän oli helppo valita ensimmäisen pitkän elokuvan aiheeksi sellainen tarina, joka käsittelee yhden tai kahden päähenkilön sijaan juuri yhteisöä.

Eden on ensemble-elokuva, jossa tutustutaan eri taustoista tulleiden nuorten väliaikaiseen yhteisöön. Vaikka henkilöhahmojen taustat jäävät suurelta osin tuntemattomiksi, kirjavat hahmot heijastavat omaa perhettään ja kasvatustaan. Yhteistä kaikissa hahmoissa on se, että he vielä etsivät itseään ja paikkaansa maailmassa.

Heikkilä kertoo, että ei tule varsinaisesti uskonnollisesta perheestä. Hän oli lapsena kuitenkin viehättynyt uskonnosta, mikä on hänen vanhoillislestadiolaisen isoäitinsä ansiota.

– Minulla oli lapsena ihan omanlaiseni kristillinen vakaumus, joka varmaan siinä varhaisteini-iän riparivaiheessa alkoi horjua.

Ohjaaja sanoo, että meni rippikouluun pikkuvanhana, valmiina kyseenalaistamaan kirkon opit. Heikkilä kertoo, että hän oli valmis antamaan kirkolle mahdollisuuden ja esittämään oman asiansa. Sen jälkeen hän pystyisi tekemään valistuneen päätöksen: kuuluako kirkkoon vai ei.

Ulla Heikkilä.

Heikkilä erosi kirkosta täytettyään 15 vuotta.

– Mutta sanotaan, että se keskustelu on vielä ”on going”, en ole vieläkään tehnyt mitään definitiivisiä päätöksiä sen suhteen. Kyllä koen, että minulla on joku semmoinen vahva uskonnollinen juonne itsessäni, jota toteutan miten toteutan.

Toivottua sosiaalista avautumista ei ehkä rippikoulusta tullut, mutta yksi vahvimmista seurauksista tuli ehkä jopa hieman yllättävältä taholta: pojalta, jonka nahkatakissa oli rockyhtye Led Zeppelinin pinssi.

– Olin ehkä vähän ihastunut häneen, mutta en tajunnut sitä vielä silloin. Muistan, että ensimmäinen asia, jonka tein leirin jälkeen kotiin päästyäni oli se, että kuuntelin faijan vinyylisoittimella Led Zeppelinin ensimmäisen lp:n läpi. Ajattelin, että vau, nyt mun elämä alkaa!

Ulkopuolisuus

Näyttelijä Amos Brotherus kertoo kuuluvansa kirkkoon, mutta pitää itseään enemmän tapakristittynä. Hänen ripariinsa uskonto ei liittynyt niin vahvasti, vaan tarkoitus oli enemminkin pitää hauskaa.

– Kävin Lähetysseuran riparin, jossa oli jengiä ympäri Suomea, mutta myös Jenkeistä ja Ranskasta asti. Paras kaverini meni sinne, ja halusin lähteä riparille, jossa on paljon uusia tyyppejä mutta kuitenkin joku jonka tuntee.

Myös Tyttö nimeltä Varpu -elokuvasta Jussilla palkittu näyttelijä Linnea Skog myöntää, että uskonto oli toissijainen seikka leirille lähdössä. Moni ystävä oli kertonut, että siellä on kivaa, mikä innosti häntä.

– Kyllä tykkäsin siitä. Alkuviikosta ujostutti ja olin aika paljon huoneessa, mutta isoset ja kaverit patistivat, että tulepa nyt sieltä, pelataan bilistä, pingistä ja muuta. Siinä oli vähän totuteltavaa, mutta loppujen lopuksi se oli tosi kivaa.

Edenin kaikki avainhenkilöt kokevat omalla tavallaan ulkopuolisuuden tunnetta. Parhaiten se kulminoituu juuri Skogin näyttelemän Jennan hahmossa.

Ohjaaja Ulla Heikkilä on myös käsikirjoittanut elokuvan. Ulkopuolisuuden käsittely ei ole sattumaa, sillä hän kertoo kokeneensa nuorena paljon ulkopuolisuuden tunteita.

– Ehkä juuri rippileiri-ikä on tärkeä, koska luulen, että vasta silloin minulla päättyi pitkä ulkopuolisuuden jakso. Lukiossa tuli tosi paljon kavereita ja uusi elämä. Ala- ja yläaste oli haastavaa aikaa.

Amos Brotherus.

Brotherus sanoo, että tunnistaa ulkopuolisuuden tunteen, mutta ei ole itse kärsinyt siitä samalla tavalla omassa elämässään.

– Olen kyllä tuntenut ulkopuolisuutta, mutta se ei onneksi ole ollut mitenkään määrittävä tai keskeinen asia elämässäni. Tuntuu, että olen usein pärjännyt sosiaalisissa tilanteissa hyvin. Näin esimerkiksi hahmossani Sampossa samoja piirteitä kuin itsessäni. Että esimerkiksi rippileirillä tutustuu helposti uusiin tyyppeihin ja on sosiaalisesti avoin.

Skog uskoo, että kaikki kokevat jossakin vaiheessa elämäänsä ulkopuolisuuden olotilan.

– On minulla ollut sellaisia tunteita, että en kuulu joukkoon. Ulkopuolinen olo voi tulla silloin kun muita kiinnostaa eri asiat kuin itseä, tai jos muut ovat ulkona yhdessä. Mutta kaikki varmaan kokee niin jossakin vaiheessa.

Hän ajattelee myös, että se voi olla iso syy siihen, miksi ihmiset eivät aina uskalla sanoa toisilleen ääneen mitä ajattelevat.

– Sekin liittyy tuohon, että ei halua tuntea itseään ulkopuoliseksi. Voi olla paljon sitä pelkoa, että ihmiset tuomitsevat sinut siitä mistä itse tykkäät ja mitä sanot.

Brotherus pohtii, että ikä saattaa myös vaikuttaa asiaan. Nuori saattaa olla epävarma eikä välttämättä halua olla suorapuheinen. Pelko siitä, että ei tiedä kuinka toinen ihminen reagoi tai mitä muut asioista ajattelevat. Hän näkee sen ongelman vahvasti juuri ripareilla ja kouluissa.

Heikkilä jatkaa vielä puheenvuoroaan.

– ­Ihminen varmaan pelkää vähän liikaa sitä toisten tuomiota ja että asettuu naurunalaiseksi, jos sanoo ääneen mitä ajattelee.

Tekopyhyys

Uskonto on muutoksesta ja ajankohtaisuudesta huolimatta aihe, jota on käsitelty kotimaisessa elokuvassa nykypäivänä hyvin vähän. Ehkä ajatellaan, että koska uskonto ei ole varsinaisesti enää muodissa, se ei myöskään kiinnosta katsojia. Mediaseksikkäämpiäkin aiheita ainakin löytyy.

Viime vuosina on toki käsitelty uskontoja poikkeusten näkökulmasta: vanhoillislestadiolaisuutta Kielletyssä hedelmässä (Dome Karukoski, 2009) tai uskonlahkoa Marian paratiisissa (Zaida Bergroth, 2019).

Kristinuskolla on valtava jalansija, eikä sen tutkiminen varsinkaan nykynuorten silmin ole millään tavalla loppuun kaluttu idea. Päinvastoin: kirkko menettää jäseniä eikä papistoa pidetä enää porvariston ja aatelisten ohella yhteiskunnan kermana.

Uskonto sisältää paljon kiinnostavia teemoja aina moraalisista kysymyksistä syntiin mutta myös pyhyyteen. Eritoten tekopyhyyteen. Särö on aina kiinnostavampaa kuin täydellisyys, ja se nähdään myös Edenin monissa hahmoissa.
Nykypäivänä ei ole helppo elää itselleen uskollisena. Amos Brotherus miettii, onko hän itse jäänyt kiinni tekopyhyydestä.

– Kyllä luulen. Joissain arjen eettisissä valinnoissa, kun sitten kumminkin tekee joitain sellaisia asioita, jotka eivät ole linjassa sen kanssa. Sitä varmaan kaikki tekee. Vitosluokalla heräsin siihen, että en enää ikinä käy Mäkkärissä, enkä ole enää sen jälkeen käynyt. Kun tuollaisissa asioissa ajattelee olevansa valveutunut ja olevansa tosi hyvillä jäljillä, niin saattaa hetkellisesti ajatella, että on tosi hyvä ihminen.

Ulla Heikkilä näkee tekopyhyyden sellaisena, ettei altista omaa ajatteluaan tarkkailun alaiseksi. Tekopyhä ihminen vaatii toiselta jotakin, mitä toiselta ei.

– ­Elokuva on hyvä kertomaan primääritunteista, kuten vaikka rakastumisesta, ihastumisesta, vihasta, pyhyydenkokemuksesta tai himosta. Luulen, että sen takia lapsuus ja nuoruus ovat niin usein elokuvien aiheena. Lapsuudessa ja nuoruudessa tiivistyy aika paljon niitä meidän primääritunteitamme. Siinä ikävaiheessa ne ovat käsin kosketeltavassa muodossa.

Hän pitää elokuvasta taidemuotona, koska se voi kertoa niin hyvin näistä asioista. Heikkilä myöntää olevansa suuri teinileffojen ystävä. Mieleen hänellä nousee ensimmäiseksi Fucking Åmal (1999), Virgin Suicides (1999) ja American Honey (2016).

Tarjoaako uskonto ihmisille tänä päivänä enää mitään? Koska tiede on noussut esittämään faktoja, uskomukset ovat jääneet ahtaalle. Onko uskonnolle paikkaa modernissa yhteiskunnassa?

Linnea Skog.

Linnea Skog ei ole varma, mutta hän painottaa uskonnon henkilökohtaisuutta.

– Ehkä sillä on, mutta uskonto on kaikille niin oma asia. Kaikilla on omat näkemyksensä siitä, kuinka tärkeä asia se on. Mielestäni ei ole niin paljon väliä mihin uskontoon ihminen kuuluu. Kaikki voivat silti olla yhdessä, uskonnosta riippumatta.

Brotherus näkee, että uskonto on edelleen monella tavalla vahvasti yhteiskunnassa läsnä, ainakin käytännössä. Hänen mielestään se ei kuitenkaan ole enää yksi, kaikkia yhdistävä tekijä.

– En voi missään nimessä argumentoida, että roolia yhteiskunnassa ei olisi. Totta kai on, ja tässä ajassa se näkyy tietyssä mielessä vahvasti, kun monikulttuurisuus kasvaa ja uskonnot kohtaavat. Eri uskonnot ja uskonnollisuus ovat yhteiskunnallisessa keskustelussa monesti esillä hyvässä ja pahassa. Näen että se on osa modernia yhteiskuntaa, mutta aika monella tavalla.

Heikkilä uskoo, että tietynlainen hengellisyyden kaipuu ja alttius hengellisyyden kokemuksille ovat sisäänkoodattuna suureen osaan ihmisistä. Hänen mukaansa uskonto on luonteva paikka hakea lohtua suurten kriisien keskellä. Sen rooli yhteiskunnassa pistää kuitenkin pohtimaan.

– Tavallaan tiedän, että tietynlainen oikea vastaus on, että ei ole, koska olemme monta vuotta saaneet lukea kaikkien trendiajattelijoiden historiankirjoja, joiden pääteesi on se, että ihmiskunta kehittyy uskonnollisuudesta kohti tieteen valoa. Itse en ehkä näe sitä kehitystä noin suoraviivaisena.

Eedenin puutarha

Tänä vuonna Eden tuntuu kaukaiselta muistolta kaikista niistä kesistä, jolloin kesälaitumet olivat avoimia, rakastuttiin, rikottiin sydämiä ja oltiin toisia lähellä. Tuore elokuva toimii kaihoisana nostalgiatrippinä, mutta Linnea Skog uskoo, että Edenillä on paljon annettavaa erityisesti identiteettiään etsiville nuorille.

Hän kertoo nauttineensa kuvauksista valtavasti ja saaneensa tuotannosta ikuisia ystäviä.

– Se oli minulle tärkeintä siinä. Sain tosi paljon ihania ystäviä. Ulla oli ihan mahtava ohjaaja, jolta opin paljon. Olen todella iloinen ja kiitollinen, että sain olla mukana elokuvassa.

Eedenin puutarhalla viitataan Raamatussa paratiisiin, josta Aatami ja Eeva joutuivat lähtemään, koska Jumala suuttui heille. Viimeisenä kysymyksenä halusin tietää, mikä on elokuvantekijöiden oma Eedenin puutarha. Kaikkien vastauksissa oli jotakin hyvin samaa ja tuttua.

– Tykkään hirveästi luonnosta. Paljon kukkia, hyvä sää, ystäviä ympärillä ja joku vesipaikka missä saa uida, Linnea Skog sanoo.

– Niin tylsä ja keski-ikäinen suomalaiskansallinen vastaus, mutta vastaan kesämökkini, Ulla Heikkilä toteaa.

– Intuitiivisesti meinasin sanoa kesämökki, mutta toisaalta ajattelen, että se paikka voi vaihtua ja avautua tiettyinä hetkinä, kun asiat ovat hyvin. Kun täydellisenä kesäpäivänä pyöräilee kavereiden kanssa, niin se näyttäytyy sellaisena paikkana ja hetkenä. Se on milloin mitäkin, mutta vaatii hyvän fiiliksen ja hyvän seuran. Usein se on kesäinen Helsinki, mutta toistaiseksi se ei ole asettunut tietyksi paikaksi, pohtii Amos Brotherus.

Ehkä Eden on tunnetila.

Teksti: Jesse Raatikainen
Kuvat: Sami Kuokkanen / Tekele Productions

Aiheeseen liittyvät elokuvat