Quentin Tarantino ja Once Upon a Time… in Hollywood – Valmistautukaa erään aikakauden päättymiseen

Niin uskomattomalta kuin se voi tuntuakin, Mansonin perheen vuonna 1969 suorittamista niin kutsutuista Tate-murhista on 9. elokuuta kulunut tasan 50 vuotta. Niiden uhreiksi joutui viisi ihmistä, mukaan lukien näyttelijätär Sharon Tate, Roman Polanskin vaimo. Uskomattomalta sen vuoksi, että edelleenkin kuluu tuskin kuukautta, ettei joku löytäisi uusia viittauksia tai ”aikaisemmin tuntemattomia” tosiasioita, jotka pyrkivät selittämään tragediaa. Ilmeisesti Mansonin äiti möi hänet muutamasta oluesta. Ilmeisesti hän lainasi Dale Carnegien Kuinka saan ystäviä, menestystä, vaikutusvaltaa -kirjan tekniikoita. Oudoimmatkin paljastuksen jäänevät Quentin Tarantinon varjoon, sillä hän päätti tehdä elokuvan tapahtumien pohjalta. Ainakin tavallaan.

Ei ole mikään ihme, että Quentin Tarantino on tarttunut aiheeseen, jonka merkitys on kasvanut vuosien varrella. Kennedyn ja Martin Luther Kingin salamurhien tavoin siitä on tullut enemmän kuin raaka rikos: maailmaa ”ennen” ja ”jälkeen” sijoittuvaan aikaan jakava käännekohta. Murhat hautasivat kerralla Rakkauden kesän ja siihen liittyneet uljaat illuusiot.

”Kaupungilla liikkui outoja asioita”, kirjoitti Joan Didion esseekokoelmassaan The White Album, eräänlaisessa päiväkirjassa oudosta aikakaudesta.

”Kiersi huhuja. Kiersi tarinoita. Kaikki oli puheenaiheeksi sopimatonta, mutta mikään ajatus ei ollut mahdoton… 9. elokuuta 1969 istuin kälyni uima-altaan matalassa päässä Beverly Hillsissä, kun hän sai puhelun ystävältään, joka oli kuullut murhista Sharon Tate-Polanskin talolla Cielo Drivella. Tunnin sisällä puhelin soi monta kertaa. Ensimmäiset uutiset olivat sekavia ja ristiriitaisia. Yksi puhui kaavuista, toinen kahleista. Kuolleita oli kaksikymmentä, ei, kaksitoista, kymmenen, kahdeksantoista. Mustia messuja kehiteltiin ja huonoja trippejä syyteltiin. Muistan kaikki sen päivän väärät tiedot selvästi. Muistan myös tämän, vaikka en haluaisi: Muistan, ettei kukaan ollut yllättynyt.”

Ei syytä huoleen, emme tee juonipaljastuksia. Mutta kukaan ei myöskään pahasti yllättynyt Tarantinon aihevalinnasta, sillä tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun hän leikkii historian kanssa, isolla H:lla. Muistakaamme, että kyseessä on mies, joka tappoi Hitlerin Kunniattomissa paskiaisissa.

– Luulen, että se kiehtoo meitä edelleen, koska kaiken kaikkiaan se tuntuu lähes käsittämättömältä. Tein paljon taustatöitä, ja monet ovat joko lukeneet aiheesta kirjan tai kaksi, kuulleet podcastin tai nähneet jonkin tv:n erikoisohjelman, Tarantino totesi Cannesin lehdistötilaisuudessa yrittäen käsittää Spahn Ranchin asukkaiden loputonta kiehtovuutta.

– He olivat karmivia, siitä ei pääse yli eikä ympäri, mutta yritin kuvata jonkin verran heidän arkielämäänsä. He saivat elantonsa vuokraamalla tilaa rockbändien levyjen kansia varten tai järjestämällä ratsastusretkiä Santa Susana -kanjoneihin. Perheen jäsenet olivat hyviä hevosten satuloimisessa ja ratsastamisessa, ohjaaja-käsikirjoittaja lisää.

– Mutta miten Manson sai ne tytöt ja pojat alistumaan tahtoonsa… vaikka oppii uutta ja saa lisää informaatiota, mikään ei selitä sitä yhtään enempää. Kiehtovuus syntyy juuri siitä, että syitä on mahdotonta täysin ymmärtää.

Unelma ulkopuolisten silmin

Vuosipäivä on käynnistänyt Tatesploitaatio-aallon: näyttelijättären ennenaikaista poismenoa käsitellään jännitysdraamoissa The Haunting of Sharon Tate ja Charlie Says sekä Kate Bosworthin tähdittämässä elämäkerrassa Tate, joka on itse asiassa ainut Sharonin siskon virallisesti hyväksymä projekti. Kaikki tämä huomioon ottaen jotkut voisivat pitää Tarantinon valikoivaa tapaa käsitellä menneisyyttä hieman mauttomana. Once Upon a Time… in Hollywood ei kuitenkaan ole dokumentti, ja sen tekijät tuntuvat olevan täysin tietoisia siitä.

– Katsoin ja luin kaiken minkä vain voin. Samalla meidän työmme näyttelijöinä on ymmärtää mikä merkitys hahmollamme on tarinan kannalta. Minä näin hänet yksinkertaisesti valonsäteenä, korostaa Margot Robbie.

Robbien esittämän Sharon Taten suurimmat hetket valkokankaalla olivat Nukkelaakso sekä Roman Polanskin kauhukomedia Vampyyrintappajat, jonka kuvauksissa he kohtasivat. Tarantinon elokuvassa rooli on pääasiassa mykkä, toisin kuin hänen hyvin puheliailla kanssanäyttelijöillään. Se on jo herättänyt hieman kohua.

– Omasta mielestäni sain kunnioittaa Sharonia ja näyttää hänestä sellaisia upeita puolia, jotka voi hyvin esittää ilman dialogia. Minusta tuntui, että sain paljon aikaa tutkia hahmoa, puheella tai ilman. Sinänsä mielenkiintoista, sillä yleensä haen tietoa hahmostani kanssakäymisissä muiden kanssa. Harvemmin näin paljon omillani.

Robbien Tate viettääkin paljon aikaa teatterissa katsomassa omaa elokuvaansa Matt Helm kultaloukussa, jossa hän kiehnää Dean Martinin kanssa, tanssii viekoittelevasti ja potkii aasialaisnaisia päähän. Se tuntuu asiaankuuluvalta, sillä Once Upon a Time… in Hollywood käsittelee enemmän elokuvia kuin mitään muuta. Pääosassa on entinen tv-tähti Rick Dalton (Leonardo DiCaprio) stuntnäyttelijänsä Cliff Boothin (Brad Pitt) kanssa. Taustalla ovat Burt Reynoldsin ja Hal Needhamin tosielämän tempaukset. Reynoldsin oli tarkoitus näyttäytyä Mansonin seuraajien kodikseen valitseman pahamaineisen tilan omistajana, mutta valitettavasti hän kuoli ennen kuvausten alkamista.

– Siihen aikaan ei juuri ollut stuntkoordinaattoreita, selittää Pitt, joka Boothina tappelee itsensä Bruce Leen kanssa.

– Tyypit kehittivät omat stunttinsa ja tappelunsa, joten he tukeutuivat tiiviisti toisiinsa. Mutta pääosassa on aika töiden välissä. Alaan sisältyy niin paljon paineita etuoikeuksien ja upeiden juttujen ohella, että sellainen ystävyys, jossa voi vain urputtaa ja heittää läppää, tekee siitä hauskaa.

Daltonin ja Boothin tapauksessa valittamisen aihetta riittääkin, sillä he joutuvat katsomaan unelmiensa valumista ohi. Vähän kuin Manson, joka ilmeisesti lähetti joukkonsa Cielo Driven asunnolle, koska aikaisemmin sitä oli vuokrannut levytuottaja Terry Melcher, jota Mansonin musikaaliset kyvyt eivät olleet hetkauttaneet.

– Kaksikko tirkistelee Hollywoodia ulkopuolelta. Se on Quentinin ainutlaatuinen lähestymistapa aikakauteen, jota hän pitää historian käänteentekevimpänä, toteaa Leonardo DiCaprio.

– Me kaikki olemme joskus olleet ulkopuolisia Hollywoodissa. Rickin ja Cliffin tavoin olemme tunkeneet jalkaa oven väliin muinaismuistoiksi muuttuneina tv-cowboyna. Emme sovi kuvioihin. Samastuin heti hahmoon, sillä minäkään en ole kasvanut alalla. Arvostan asemaani, mutta ymmärrän tyyppiä joka kamppailee uransa ja seuraavan työn kanssa.

– Rick ja Cliff ovat yksi ihminen, Pitt lisää.

– Kyse on hyväksynnästä: että hyväksyy paikkansa, elämänsä, ympäristönsä ja haasteensa. Rick käsittelee huvittavasti elämän antamia kolhuja, mistä seuraa yksi parhaita koskaan näkemiäni romahduskohtauksia. Cliff on päässyt jo sen yli. Hänelle kelpaa mitä tahansa elämä tielle heittää.

Viimeistä viedään?

Mainittakoon vielä, että Cannesin ensi-ilta oli toisenlainenkin vuosipäivä. On nimittäin kulunut 25 vuotta siitä, kun Tarantino voitti Kultaisen palmun Pulp Fictionilla. Siksi monet uskovat Once Upon a Timen olevan hänen viimeinen elokuvansa, vaikka mies itse on aina halunnut päästä tasaan kymmeneen: koosteeseen kaikkia suosikkielokuviaan ja ihmisiä, jotka vaikuttivat hänen makuunsa jo hänen työskennellessään videovuokraamossa. Jopa hänen filosofiaansa, jota hän avasi vuonna 1994: ”En siedä väkivaltaa, mutta valkokankaalla saan siitä kicksejä. Ei minulla ole ongelmaa tunnustaa sitä. Samalla tavalla kuin tosielämässä hain hyökkäys on tragedia. Mutta rakastan Tappajahaita.”

– Tästä ei ollut tarkoitus tulla niin naurettavan itsetietoista, mutta mukana on tiettyä yhteenvetoa, jota en välttämättä tarkoittanut tehdä, Tarantino toteaa hieman epäröiden. – Yksi ensimmäisistä käsikirjoituksen lukeneista oli apulaisohjaajani Bill Clark, jota ilman en voisi kuvitellakaan tekeväni elokuvia. Hän sanoi: ”Hitto, numero ysi on kuin kahdeksan edellistä yhdessä!”

Siinä on myös ennen näkemätön määrä viitteitä, vinkeitä retrojulisteita ja vanhoja klippejä, joihin on sovitettu DiCaprion kasvot, kun Rick Daltonin ura vie hänet yhdessä vaiheessa Italiaan tekemään spagettiwesterniä.

Sergio Corbucci on suosikkiohjaajiani ja erityisesti Django Unchained perustuu hänen töihinsä. Eli kun Rick menee Nebraska Jiminä Roomaan tekemään westerniä Corbuccin kanssa, se on hyvä asia, nauraa ohjaaja, joka aina puhuu mieluummin muiden elokuvista kuin omistaan.

– Rick ei tietty arvosta sitä vaan pitää sitä italialaisroskana. Klippi Operazione Dyn-O-Miteksi kutsumastamme elokuvasta on itse asiassa Corbuccin Moving Targetista. Mutta väitämme ohjaajaksi Antonio Margheritia, koska Corbucci ei olisi toista kertaa palkannut huonosti käyttäytyvää Rickiä.

Pikkutarkkojen selitysten perusteella Tarantino on luonut Daltonille kokonaisen elämäntarinan sekalaisine tv-keikkoineen ja lähes onnistumisineen.

– Pidän ajatuksesta, että Rick vieraili hömppäsarjoissa kuten Tarzan, Land of the Giants tai Green Hornet. Voin kuvitella hänet istumassa siellä, kun Ron Ely ilmestyy vain lannevaatteensa kanssa, puhumassa melkein pääsemisestä Suureen pakoretkeen.

Ohjaajan henkilökohtainen suosikkikohtaus jouduttiin kuitenkin leikkaamaan ainakin festivaaliversiosta.

– Kun Steve McQueenille tarjottiin roolia, hän souti ja huopasi sen kanssa. John Sturges laati listan vaihtoehdoista, ja Rickin nimi oli siellä kolmen Georgen kanssa: Peppard, Maharis ja Chakiris, Tarantino kuvailee.

– Rick kuvasi kohtauksen, joka teki McQueenista tähden, ja se näyttää huolestuttavan hyvältä. Nyt pelkään, että joku tekee Casablancan George Clooneyn kanssa.

Lapsuuden loppu

Tähdet joka tapauksessa arvostivat Tarantinon perinpohjaisuutta.

– Quentin oli kirjaimellisesti tehnyt hahmojemme Raamatun siitä mitä he olivat yhdessä tehneet ja kokeneet. Harvalla ihmisellä on yhtä kattava tietämys niin elokuvan historiasta, musiikista kuin tv:stäkin. Hän on kävelevä tietokanta, kuvailee DiCaprio.

– Tutkimme hänen arvostamiaan näyttelijöitä Ralph Meekerista Edd Byrnesiin. Tämä on hänen rakkauskirjeensä alan ulkopuolisille, mikä sai tarinan koskettamaan minua. Toivon, että loimme hienon elokuvallisen siteen alasta kertovassa leffassa.

He loivat, vaikka jury jäikin kylmäksi. Tarantino sai uuden palkintokauden avaavilla festareilla vain yhden merkittävän pystin: parhaalla koiranäyttelijälle myönnettävän Palm Dogin. Tarantino vastaanotti ilomielin palkinnon Cliff Boothin jääräpäistä pitbullia esittävän Brandyn puolesta.

– Olen sanonut kaikille, ettei Kultaisen palmun voitto ole varmaa, en tunne olevani etuoikeutettu siihen. Mutta olin aika varma Palm Dogista. Omistan tämän upealle näyttelijättärelleni Brandylle. Mutta en anna sitä hänelle, se menee minun takanreunukselleni.

Toivottavasti jatkossa seuraa lisää palkintoja, eikä vain kaulapannan muotoisia. Tarantinolla on kuitenkin jo muut asiat mielessään.

– Teen yhteenvetoa nyt eri tavalla kuin vielä muutama vuosi sitten. Olen mennyt naimisiin kuusi kuukautta sitten [israelilaisen Daniella Pickin kanssa]. Tiedän nyt miksi se kesti: olen odottanut oikeaa tyttöä, hän kertoo.

– Eli olen vasta tekemässä summausta.

Silti ei voi kieltää, etteikö elokuvassa olisi melankoliaa sen kuvatessa maailmaa, joka on muuttumassa lopullisesti samalla, kun ura on ehkä päättymässä.

– Hän tuntuu nyt profetiaaliselta, Pitt myöntää.

– Myös liittyen alaan. Studiot pinnistelivät itsenäisten auteurien ottaessa vallan. Bonnie ja Clyde sekä Easy Rider olivat jo ilmestyneet, Scorsese oli tulossa. Manson-murhat merkitsivät maamme viattomuuden loppua. Vapaan rakkauden, rauhan ja utopian ideoista siirryttiin turvattomuuden tunteeseen nähtyämme ihmisluonnon synkän puolen. Asennettiin aitoja ja turvakameroita ja lähdettiin matkalle Vietnamin ja Nixonin täyteen pimeyteen. En näe sitä raivona yksilöä kohtaan vaan raivona viattomuuden menetystä kohtaan.

En voi olla ajattelematta taas Didionia: ”Moni tuntemani ihminen Los Angelesissa uskoo 60-luvun päättyneen kuin seinään 9. elokuuta 1969, samalla hetkellä kun tieto Cielo Driven murhista levisi kulovalkean tavoin, ja tavallaan se pitää paikkansa”, hän kirjoitti. ”Jännitys purkautui sinä päivänä. Pahimmat pelot olivat toteutuneet.”

Valmistautukaa erään aikakauden päättymiseen.

Teksti: Marta Bałaga, Cannes
Kuvat: CTMG, Inc.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Vastaamalla näet muiden vastaukset.