Rikoksia velhoutta vastaan – Oudot olennot taas keskuudessamme

Moni Harry Potter -fani ilahtui, kun velhomaailman historiaa kartoittava uusi sarja alkoi Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -elokuvalla. Episodin pääsi tutustumaan J.K. Rowlingin luoman uuden sarjan seuraavan osan, Ihmeotukset: Grindelwaldin rikokset -elokuvan taianomaisiin lavasteisiin Lontoon Leavesden-studioilla.

Katu on jotenkin tutun oloinen mutta silti outo. Ensisilmäyksellä se näyttää vuosikymmenten takaiselta suurkaupungilta, mutta yksityiskohdat kuten kyltit velhoille tarkoitetuista välineistä viittaavat Harry Potterin taikamaailmaan. Viistokuja?

– Tämä on sekoitus lokaatioista. Välillä se on Pariisi, välillä Pariisin taikaversio, tuottaja David Heyman opastaa.

Yksityiskohtia kuhisevaa ja monikäyttöistä jättilavastetta on rakennettu kuukausia ja työ jatkuu.

– Näpertelemme koko ajan. Hetki sitten tämä oli New York, sitten viilasimme sitä hieman ja nyt se on Pariisi. Emme voineet kuvata Pariisissa, sillä tämän näköistä vuoden 1927 Pariisia ei enää ole olemassa. Saimme vapauden kuvata ja manipuloida kaupunkia tavalla, joka ei olisi ollut mahdollista oikeassa Pariisissa, Heyman jatkaa.

– Varsinkin ulkolavasteet lyövät minut ällikällä. Tämäkin mutkitteleva katunäkymä on kuin Pariisin Marais, missä kadut ovat kapeita. Puhumattakaan kaikista aikakauden yksityiskohdista, kylteistä ja näyteikkunoista. Jo ensimmäisen elokuvan ensimmäisenä päivänä olin New Yorkin kadulla, jossa oli hevoskärryjä, ihmisiä myymässä kaikkea ja valtavasti avustajia. Auto oli törmännyt vesipostiin ja kaikkialla kuhisi. Se oli niin kokonaisvaltaista, että näytteleminen oli helppoa, Katherine Waterston ihailee.

– Toisaalta ajattelee: ”Hitsi, tämä näyttää aivan Pariisilta!”, samalla tiedostaa, ettei kyseessä ole meidän Pariisimme.

Ranskalainen kuvaajamme totesi: ”Tiedätkö, muistelen Pariisin näyttäneen hieman tällaiselta, kun olin pikkupoika”, hän jatkaa.

 

Kerää koko hauska sarja

Vuonna 2016 ilmestynyt Ihmeotukset ja niiden olinpaikat keräsi maailmanlaajuisesti yli 800 miljoonaa dollaria lippukassatuloja. Jatko-osan tekemisessä oli siis taatusti vähemmän paineita. Turvallisuuteen ei kuitenkaan tuudittauduta.

– Ensimmäinen elokuva oli tähän verrattuna paljon kevyempi. David [Yates] käsittelee nyt intohimoa ja rakkautta eri muodoissa. Veljellistä ja romanttista rakkautta sekä poliittista intohimoa. Ensimmäinen oli hyvin klassinen ja muodollinen, tämä on irrottelevampi. Vähän kuin meidän versiomme Kolmas mies -jännäristä. Emmekä seuraa vain päänelikkoamme, vaan tutkimme yhä laajenevan ja rikastuvan maailman useita eri tarinoita, Heyman lupaa.

Kun Ihmeotusten tuotanto alkoi, jatko oli vielä hämärän peitossa. Vähän ennen ensi-iltaa ilmoitettiin, että kyseessä oli viiden elokuvan sarjan avaus. Tuottaja Heyman uskoo kirjailija J.K. Rowlingin tienneen tarinan peruspilarit jo varhain.

– Jo tuntee taustat ja tapahtumakaaret, mutta kirjoittaessa on aina tilaa uusille löydöille. Niin kävi Harry Potter -kirjojen kanssa. Hän tiesi niitä olevan seitsemän, mutta neljännen kohdalla hän tajusi kirjoittaneensa itsensä umpikujaan ja hänen piti aloittaa alusta. Silloin kirjat ilmestyivät puolen  vuoden, vuoden välein. Se ahdisti häntä, eikä hän enää ole halunnut tiukkoja aikatauluja. Laskeskelemme, että uudet elokuvat ilmestyvät parin vuoden välein, mutta emme tosiaan alussa tienneet sitä. Toisaalta tieto vain innosti, sillä maailma on iso ja hahmoja paljon.

David Yates ohjasi myös ensimmäisen Ihmeotukset. Sitä ennen hän teki neljä Harry Potteria. Onko hän siis koko uuden sarjan vakio-ohjaaja?

– Ei voi tietää, Heyman toteaa. – Katsotaan mitä hän ajattelee tämän päätteeksi. Potterien tapauksessa kysyimme haluaisiko Chris [Columbus] tehdä kolmannen, haluaisiko Alfonso [Cuarón] tehdä nelosen ja haluaisiko Mike [Newell] tehdä viidennen. Kaikki sanoivat ei. Kysyimme haluaisiko David tehdä kutosen, seiskan ja kasin, ja hän sanoi kyllä. Hänellä on loputtomasti energiaa.

Paha ja vähän parempi

Harry Potterien pääpahis oli Voldemort. Heyman toteaa, ettei Ihmeotukset-sarja sorru kaavamaisuuteen samanlaisesta rakenteesta huolimatta.

– Voldemort ei ollut joka elokuvassa, mutta hänen haamunsa leijui niiden yllä. Elokuvissa nautti myös muista asioista, lasten varttumisesta, koulun uusista puolista ja sisäisistä juonitteluista. Uskon, että Grindelwaldin kanssa on samoin. Hän on merkittävä hahmo taustalla, mutta on paljon muutakin nähtävää.

Grindelwaldia näyttelee Johnny Depp, joka vain vilahti ensimmäisen osan lopussa.

– Meillä oli Johnnyn kanssa yksi yhteinen kuvauspäivä kuukausia muiden kohtausten tekemisen jälkeen. Yleensäkin näissä leffoissa kaikki on niin hys-hys, että se huvittaa. Kun hän tuli tekemään muodonmuutoskohtauksen, päivä tuntui jo parodialta ylilyödyistä turvatoimista, Eddie Redmayne
nauraa.

– Nyt en ole vielä tavannut häntä, sillä hahmoillamme ei ole paljon yhteistä aikaa ennen kohtausta, jota kohta rupeamme tekemään.

– Johnny on todellinen ammattilainen ja herkullisen hauska ihminen, Heyman kehuu. – Hän on velmu ja Grindelwald on kiinnostava hahmo. Voldemort oli puhtaasti paha, mutta Grindelwald on salakavalampi. Hän on vakuuttava ja on helppo ymmärtää miksi hän kerää seuraajia. Miksi velhojen pitäisi piileksiä? Siinä on epämukavaa logiikkaa.

Professori Dumbledorea Harry Pottereissa esittivät Richard Harris ja tämän menehdyttyä Michael Gambon. 70–80 vuotta niiden menneisyyteen sijoittuvissa Ihmeotuksissa hahmoa näyttelee Jude Law.

– Judesta halusimme nuoren, erilaisen Dumbledoren. Dumbledorella ei ole vain puhtaita jauhoja pussissaan, hänelläkin on omat demoninsa. Juden Dumbledore on karismaattinen, täynnä elämää ja energiaa. Loistava velho, jonka lumoissa Tylypahkan nuoret opiskelijat taatusti olisivat. Samalla rooli on aivan erilainen Gambonin ja Harrisin versioista, jotka olivat professorisen arvokkaita. Jude on opettaja, mutta ei vielä se Dumbledore, jonka tulemme tuntemaan, Heyman toteaa.

– Jude on vanha kaveri, olemme tunteneet vuosia. Oli upeaa näytellä hänen kanssaan Dumbledoren ja Liskon oppi-isä/oppilas-suhdetta. Lisko oli hankala oppilas, sillä hän ei pahemmin välitä mitä muut ajattelevat. Hän elää omassa maailmassaan, mutta on intohimoinen mielenkiintonsa kohteista. Ulkopuolisena hän ärsyttää monia, mutta Dumbledore on aina nähnyt hänessä jotain. Heidän välillään on kunnioitusta mutta myös älykästä huumoria, kun oppilas on valmis haastamaan mestarin, Redmayne kuvailee.

 

Taas soitimella

Newt eli Lisko Scamander on ihmeotusten tutkija, joka tulee vedetyksi velhomaailman valtataisteluun. Redmayne kertoo pian kuvattavasta kohtauksesta.

– Elokuva alkaa puolisen vuotta edellisen tapahtumien jälkeen. Grindelwaldia ollaan siirtämässä Eurooppaan vastaamaan rikoksistaan. Tämä on MACUSA-rakennuksen katto, taustalla on New Yorkin siluetti. 90 prosenttia elokuvasta tapahtuu Lontoossa ja Pariisissa, mutta se alkaa täältä. Liikoja paljastamatta häntä ollaan laittamassa vaunuihin ja jotain tapahtuu.

Redmayne kertoo nauttineensa nimenomaan mielikuvitusolentojen kanssa näyttelemisestä.

– Se oli minulle uutta, oli opeteltava esiintymään ja improvisoimaan nukke tai joskus vain vihreä rasti vastanäyttelijänä. Parasta oli ettei David patistanut toimimaan tietyllä tavalla vaan kehotti miettimään mitä haluaisin tehdä. Työstin sitä liikekoreografi Alex Reynoldsin kanssa, joka auttoi minua Tanskalaisessa tytössä ja Kaiken teoriassa. Tapasin myös efektitaiteilijoita, jotka ovat käytännössä näyttelijöitä, koska he herättävät hahmot eloon. Esimerkiksi Paddington-karhunkin tehnyt Pablo [Grillo] pystyi keskustellessamme fyysisesti esittämään minulle Haiskua. Tässä on lisää uusia olentoja.

Uusia otuksia ja vanhoja suosikkeja nähdään Liskon eläintarhasairaalassa. Redmayne piti erityisesti kohtauksesta vauvahaiskujen kanssa.

– Jon käsikirjoituksessa oli vain pari riviä, joten Davidin ja Alexin kanssa tutkimme Jacques Tatia ja Chaplinia ja teimme siitä lähes pienen tanssin. Sitten on väkivahva ja valtavan nopea kiinalainen zouwu-olento, jolla ratsastaminen oli hauskaa. Pari päivää sitten kuvasimme Highgaten hautausmaalla kohtauksen, jossa zouwu nuolee minua ja paiskoo minua ympäriinsä. Iso joukko vihreäasuisia tyyppejä valtavan vihreän banaanin päällä heitteli minua kunnes parimetrinen vihreä stuntmies nostaa minut ilmaan. Se oli surrealistinen hetki.

– Yhdessä kohtauksessa jäljitän olentoja ja teen erilaisia juttuja taikasauvallani. Toivottavasti se ei näytä yhtä nololta kuin ykkösen soidintanssi. Alexilla on puhelimessaan videoita versioista, jotka pystyisivät tuhoamaan urani.

Hys-hys

Katherine Waterston näyttelee Porpentina Goldsteinia, joka ensin pidätti Liskon, mutta ryhtyi sitten auttamaan tätä joutuen itsekin ongelmiin.

– Tina on saanut vanhan työnsä takaisin, kun selvisi, että hän oli ollut oikeassa. Hän on ylpeä työstään MACUSA:ssa, mutta hänellä on Akilleen kantapää. Kun joku, erityisesti lapsi, on pulassa, hän on valmis rikkomaan sääntöjä. Pidän ristiriidasta hänen ammattimaisuutensa ja kapinallisuutensa välillä, Waterston kuvailee.

– Elokuvassa on hieman kissa ja hiiri -leikkiä, enkä vielä tiedä miltä valmis lopputulos vaikuttaa, mutta tässä on kiireellisyyden tuntua. Se vaikuttaa tunnelmalliselta ja salaperäiseltä, mutta tietäen Grindelwaldin vaarallisuuden kyseessä ei ole vain kiva pikku takaa-ajo.

Waterston sai Redmaynen tavoin kokea turvatoimien tiukkuuden.

– Minuun varmaan luotetaan nyt vähän enemmän, koska viimeksi osaa oli hakemassa useampi näyttelijätär, joten heidän piti olla enemmän varuillaan. Tietysti edelleenkin studio on vakavissaan suojellessaan tarinaa ja estäessään käsikirjoituksen joutumista asiattomiin käsiin. Minullakaan ei ole siitä kopiota, mikä on aika epätavallista. Tavallisesti minulla on yöpöydällä jotain, johon raapustan omia muistiinpanojani. Olen kuullut, että samanlaista on muiden isojen leffojen kuvauksissa, kuten Marvel-leffoissa.

Dan Fogler kuvailee käsikirjoitusta ”hämärretyksi”.

– Sitä pystyi lukemaan koneellaan vain tiettynä aikana, ja jos sitä katsoi vähänkin sivusta, se muuttui sumeaksi. Uskomatonta. Tietysti luin sen siltä istumalta saadakseni tietää mitä kaikille tapahtuu. Olin tosi tyytyväinen, että olin edelleen mukana toiminnassa, mutta meno muuttuu kyllä aikaisempaa synkemmäksi. Ilmeisesti huolimattomin salaisuuksien suhteen on taho, joka tuntee niitä eniten.

– Kun J.K. Rowling tuli käymään kuvauspaikalle, hän teki lähes joka kerta saman ihanan jutun. Hän aloitti: ”Minun ei pitäisi kertoa tätä, mutta…” ja jakoi sitten mahtavia murusia siitä mitä ajatteli jatkossa tapahtuvan. Joten tiedän jotain myöhempien elokuvienkin tapahtumista! Waterston kehaisee.

– Aina silloin tällöin mukaan tulee pikkujuttuja, jotka ovat lähtöisin keskusteluistamme.

Esimerkiksi seuraavassa osassa on jotain, johon J.K. sai inspiraation jostain ekassa elokuvassa

 

Taikasiskot ja maallikko

Tinan lukilitistaitoista Queenie-siskoa esittää Alison Sudol.

– En oikein voi paljastaa salaisuuksia, mutta elokuva on Queenielle hurja ja erittäin, erittäin yllättävä matka. Queenie ei koskaan ole ollut Yhdysvaltojen ulkopuolella, eikä hän ole hyvä kielissä. Pariisi on upea kaupunki, mutta myös vaikea, sillä se on vahvojen tunteiden paikka, ja ajatusten lukeminen vieraalla kielellä on haaste sinänsä, laulaja-lauluntekijänäkin tunnettu Sudol vihjailee.

Hän kertoo nojaavansa vahvasti ohjaajaan Queenieta esittäessään.

– David on niin oleellinen prosessille, sillä peloton johtajamme ymmärtää tätä maailmaa ja on samalla aaltopituudella Jon kanssa. Kun joudun kuljettamaan Queenieta erilaisten tilanteiden läpi, minun on ymmärrettävä hahmon ydin, jotta osaan reagoida oikein. David tuntee jokaisen hahmon läpikotaisin silloinkin, kun me näyttelijät olemme vieraalla maalla.

Liskon, Tinan ja Queenien täydentää nelikoksi päähahmojen ainut taikavoimaton hahmo, Dan Foglerin esittämä Jacob. Edellisen elokuvan lopussa hänen muistinsa pyyhittiin, mutta Queenien vierailu selvästi herätti hänessä jotain.

– Jacob muistaa hänet ja se palauttaa jostain syystä muutakin. Asiat tuntuvat sujuvan Queenien ja Jacobin välillä, mutta etsiessään Liskoa ja yrittäessään saada tätä taas yhteen Tinan kanssa he matkaavat Lontooseen ja Pariisiin. Se rasittaa suhdetta puolin ja toisin.

Leipurina Jacob on Pariisissa kuin kotonaan.

– Kaikki leivonnaiset, pasteijat, ruoanlaitto… Jacob on klassinen commedia dell’arte -hahmo, ja Pariisi vetoaa hänen sydämeensä ja vatsaansa. Samalla hänellä on huonoja muistoja ensimmäisen maailmansodan vuoksi, joten paluu Pariisiin ottaa myös koville. Hän näkee myös Pariisin taikapuolen, joka tietysti on melkoinen spektaakkeli. Koska hän muistaa jotain aikaisemmasta seikkailusta, on ollut hauska esittää häntä, kun hän ei ole koko ajan äimän käkenä. Silti hän teeskentelee olevansa enemmän tasapainossa kuin onkaan, mikä on aina huvittavaa.

Erityisesti ensimmäisessä elokuvassa Jacob oli yleisön edustaja taikamaailmassa.

– Hän on edelleen yleisön silmät toiminnan sisällä, Fogler vakuuttaa. – Hän on tavallinen tallaaja,
joka Ihmemaan Liisan tavoin pääsee tutustumaan uskomattomaan maailmaan.

– Ensimmäisessä elokuvassa esiteltiin hahmot ja pääjuoni. Kun se toimi, paine väheni. Homma lähti
lentoon ja meidän piti vain pitää se ilmassa, Fogler nauraa. – Harry Potter -elokuvat muuttuivat eksponentiaalisesti isommiksi ja esittelivät uusia hahmoja. On ollut mielenkiintoista huomata, että tämä tuntuu etenevän samalla tavalla.

Ihmeotusten paluu

Kuten elokuvasarjan nimikin kertoo, siinä nähdään mielikuvituksellisia taikaolentoja. Tuottaja David Heyman kertoo, että niitä pyrittiin entisestään kehittämään uudella tavalla.

– Ensimmäisen elokuvan jälkeen kävimme sen kriittisesti läpi jokaisen osaston kanssa. Tarkoittaen
siinä mielessä, että mitä voisimme jatkossa parantaa. Kuinka lavasteet saa paremmiksi? Miten ne integroidaan efektien kanssa paremmin? Tehdään vaikka kamerasta dynaamisempi.

– Pidin esimerkiksi olentojen ulkoasusta, mutta en ole varma tavoitimmeko niiden persoonat parhaalla mahdollisella tavalla. Pickett ja Haisku olivat mielestäni parhaat otukset, koska niillä oli eniten luonnetta. Ne tekevät paluun tässä elokuvassa, mutta mukana on joukko muitakin. Yritämme taustoittaa ne paremmin.

Katherine Waterston näytteli Alien: Covenantissa, mutta Ihmeotukset on hänelle käytännössä ensimmäinen franchise-kokemus.

– En ole koskaan ollut edes tv-sarjan vakiokasvo, joten en ole kokenut tällaista samaan maailmaan ja rooliin palaamista, samojen ihmisten kanssa työskentelyä. On omanlaisensa etu, kun kaikki asiat eivät koko ajan ole uusia.

– Ensimmäisessä osassa jouduin opettelemaan green screen -tekniikkaa ja katselemaan rastia oikean olennon sijaan. Samalla ei saanut näyttää siltä kuin olisi tuijottanut rastia! Kun siihen oppii, siitä tulee nautinnollista. Aluksi minun oli vaikea ymmärtää, että voin tehdä käytännössä mitä vain ja mahtava efektiryhmämme rakentaa hahmon liikkeitteni mukaan. Jos joku on vaikka ojentavinaan minulle olentoa, voin sanoa ”Ups!” ja olla melkein pudottavinani sen. Efektitiimi saa sen näyttämään siltä kuin olento olisi lipsahtamassa sormistani. Ensin kuvittelin, että minun pitää yrittää tehdä asiat heille helpoiksi, mutta sillä voi itse asiassa leikitellä.

Waterstonin suosikit ovat monien muidenkin lempiolentoja.

– Pickett on varmaan lähinnä sydäntäni. Rakastan kaikkia, rakastan Haiskua, ja tässä on muutamia uusia, todella jännittäviä otuksia. Mutta nuo kaksi ovat suosikkejani. Haisku on söpö ja Pickett yksinkertaisesti rakastettava. Uudet hahmot näyttävät uskomattomilta. Odottakaahan, kun näette ne!

 

Aiheeseen liittyvät elokuvat

Aiheeseen liittyvät jutut