Yleensä puhutaan alkuräjähdyksestä, mutta The Fabelmans sai alkunsa räjähdyksen odottelusta. Kun käsikirjoittaja Tony Kushner teki vuonna 2005 ensi-iltansa saaneessa Münchenissä ensimmäistä kertaa yhteistyötä Steven Spielbergin kanssa, hän oli jo tunnettu nimi Angels in America -näytelmiensä ja etenkin niistä juuri tehdyn minisarjan myötä. Samalla hän oli edelleen fanipoika – kuvaileehan yksi Angels in American päähenkilöistä enkelivisiota ”aika Steven Spielbergiksi” – jonka suosikkielokuviin kuului Kolmannen asteen yhteys.
Münchenin kuvauksissa he joutuivat odottelemaan efektiryhmän viritellessä huolellisesti kohtauksessa tarvittavia räjähteitä. Kushner kysäisi ajankuluksi, milloin Spielberg oli ensimmäisen kerran tiennyt haluavansa elokuvaohjaajaksi.
– Hän sanoi: ”Kerron sinulle salaisuuden”, Kushner paljastaa. – Sitten hän kertoi tarinan, josta tuli The Fabelmansin ydin.
Kushnerin ensireaktio oli kommentoida, kuinka hurja Spielbergin tarina oli. Toinen oli sanoa, että ohjaajan pitäisi tehdä siitä elokuva.
– Ja hän sanoi: ”No, olen kyllä ajatellut sitä aika ajoin…”, Kushner muistelee.
Tauko Münchenin kuvauksissa johti muiden töiden lomassa vääjäämättä kohti The Fabelmansia. Sen vastaus Kushnerin viattomaan kysymykseen sijoittuu erääseen iltaan vuonna 1952, kun Spielbergin alter ego Sammy Fabelman törmää taikaan. Alkusysäyksen jälkeen The Fabelmans siirtyy kuvaamaan Sammyn teinivuosia. Sammyn elämän kannalta tärkeä hahmo on hänen isänsä työkaveri Bennie, josta tulee perheen lapsille kuin oma sukulaissetä.
Ei painetta…
Sekä Bennietä esittävä, 20 vuotta valkokangaselokuvia tehnyt Seth Rogen että teini-Sammyä näyttelevä 20-vuotias tulokas Gabriel LaBelle ovat molemmat kotoisin Kanadan Vancouverista. Sattumaako? Oli miten oli, tulokas ja konkari istuivat alas New Yorkissa ja kertoivat The Fabelmansin tekemisestä.
Käytännössä vain muutaman tv-sarjan yksittäisissä jaksoissa esiintynyt ja parissa elokuvassa – joista tunnetuin lienee vuoden 2018 The Predator -toiminta – sivuroolissa näytelleelle LaBellelle ja jo vuonna 1999 Freaks and Geeks -sarjassa monen muun kanssa läpilyöneelle Rogenille oli yhtä yllättävää saada puhelu Steven Spielbergiltä.
– Se oli vähän karmivaa… mutta samalla parasta ikinä, LaBelle nauraa. – Pelkästään se, että hän soittaa perään ja pyytää uuteen koe-esiintymiseen oli enemmän kuin mitä ikinä odotin. Tämä on ollut maailman parasta koulua ja omien valintojen vahvistamista. Mutta hänen perässään pysyäkseen olikin sitten paiskittava töitä. Halusin vain tehdä parhaani ja se oli pelottavaa.
Myös Rogen nauraa yllättyneensä, koska hänet tunnetaan parhaiten komediallisista rooleistaan.
– Elokuva oli kuitenkin luonteeltaan enemmän draamaa. Mutta jos totta puhutaan, asetan riman korkealle komediassa, ja komedia on minusta hyvin vaikea lajityyppi. Joten kun kuulen, että kyseessä on draama, tunnen tietyllä tavalla vähemmän painetta. Mutta Steven Spielbergille esiintyminen? Sitä vain haluaa tehdä hyvää työtä, ja siihen keskityin, saamaan ulos suorituksen jota tiesin hänen odottavan minulta.
Intiimiä ja yleismaailmallista
Vaikka Rogen ei välttämättä ollut asiaa aikaisemmin miettinyt, The Fabelmans auttoi häntä monellakin tavalla ymmärtämään paremmin Spielbergin elokuvia ja kuuluisaa ohjaajaa ihmisenä.
– Minusta hänen elokuvistaan näkyy, kuinka hänen elämäntarinaansa niin käytännön kuin tunne-elämän kannalta on monin tavoin muokannut se, että hän oli innokas elokuvantekijä jo nuorella iällä. Sen kautta hänelle valkeni omasta perheestään asioita, joita hän ei välttämättä olisi muuten saanut tietää. Ihmisten elämät olisivat voineet ohjautua ihan uusille raiteille, jos hänen kiinnostuksensa olisi kohdistunut johonkin muuhun.
– Minulle se oli täysin odottamaton paljastus. Ainakin minun mielestäni se selittää miksi hän on niin ainutlaatuinen hahmo elokuvien maailmassa ja miten hän on niin sinut kykyjensä kanssa… Se on oikeasti osa häntä jopa siinä määrin, että se on lähes ennenkuulumatonta elokuva-alalla, Rogen toteaa.
Sen lisäksi, että The Fabelmans kertoo kuinka Steven Spielbergistä tuli elokuvantekijä, se on myös elokuva elokuvien tekemisen prosessista.
– Ehdottomasti, LaBelle kommentoi. – Steven alkoi tehdä elokuvia kuusivuotiaana 8mm:n kameroilla ja filmillä. Se oli fyysistä tekemistä. Filmiä piti leikata ja liimata jälleen yhteen. Se vie paljon aikaa ja vaatii paljon kärsivällisyyttä, ja hän aloitti sen todella, todella nuorena. Opettelin itsekin tekemään sitä elokuvaa varten, ja harjoitellessani ymmärsin, ettei ole mikään ihme, miksi hän on niin ylpeä elokuvistaan. Se johtuu siitä, että on niin hyvä jossakin, jonka tekemisestä ihmisillä ei ole mitään hajuakaan. Nykyään skideillä on iMovie. Ajattele, jopa minä tein hölmöjä videoita ystävieni kanssa iMoviella, ja siinä vain kosketaan sormella näyttöä ja pyyhkäistään… Se ei ole alkuunkaan sama asia.
Samalla The Fabelmans kertoo laajemman tarinan Spielbergin omasta elämästä. LaBelle löysi siitä myös yleismaailmallisia teemoja.
– Elokuvan kantava teema on minun silmissäni se, että on tehtävä mitä on tehtävä; omaa intohimoa on seurattava. Se on kaiken avain. Niin Sammyn isä [Paul Dano] toimii tietokoneteknologian saralla. Toisaalta Michelle [Williamsin] hahmo ei tee niin pianonsa kanssa… Sitä myös Sammy tekee käydessään elokuvissa. Se on mielestäni iso juttu. Olen myös varma, että elokuvasta löytyy samastuttavaa kaikille, joiden perheissä on ollut omat ongelmansa… Ne olivat kaksi sellaista asiaa, jotka resonoivat kanssani käsikirjoitusta lukiessani. Elokuvalla on selvä vaikutus yleisöön. Olen nyt nähnyt sen neljästi täpötäydessä teatterissa. Sama juttu joka kerta.
Tekniikka ja tunne edellä
LaBellellä ja Rogenilla on elokuvassa hieno, tunteilla ladattu yhteinen kohtaus, jossa Bennie yrittää ostaa Sammylle tämän unelmien kameran ennen kuin heidän tiensä eroavat. Se kerrotaan pääasiassa rivien välistä, asioilla, joita ei sanota ääneen. Rogen kuvailee kohtauksen kuvaamista… mielenkiintoiseksi.
– Rehellisesti sanottuna olimme molemmat vähän ällikällä lyötyjä. Käsikirjoituksessa kohtaus vaikutti hyvin staattisesti. Sellaisena olimme puhuneet siitä. Sellaiseksi molemmat mielsimme sen. Se oli kirjoitettu niin, että seisoskelisimme jollain parkkipaikalla tai vastaavalla. Se oli hidas ja harkittu. Kun sitten aamulla saavuimme [kuvauspaikalle] Steven alkaa selostaa: ”Joo, minun mielessäni sinä juokset ulos kaupasta ja sinä yrität pysäyttää häntä. Hän menee tähän suuntaan ja juokset hänen edelleen ja pysäytät hänet taas…” Me mökelsimme jotain: ”Okei… Tämä ei nyt ihan ole sitä mitä käsiksessä lukee”, Rogen nauraa.
– Hassua sinänsä, sillä se on hyvin tunteellinen, koskettava ja monitasoinen kohtaus. Sillä hetkellä minun mielessäni oli vain sen tekninen toteutus. Minun oli halattava häntä kunnolla, tehtävä samalla silmänkääntötemppu ja sujautettava rahaa hänen taskuunsa. Kysyin, eikö sitä voisi kuvata useammassa palasessa. ”Ei”, Steven vastasi, Rogen hekottaa.
– Kohtaus oli tarkoitus kuvata tiistaina, LaBelle muistelee. – Olimme tavanneet kuvauspaikalla muutamaan otteeseen, mutta emme olleet aikaisemmin juuri viettäneet aikaa yhdessä. Yhtäkkiä sunnuntaina ilmoitettiin, että se on meidän iso kohtauksemme. Ajattelimme, että nyt on pakko istua alas ja tutustua. Sen jälkeen olimme yhtä mieltä: ”Selvä, näin se kohtaus mene.” Sitten Steven kertoo ideoistaan ja me vilkuilemme toisiamme sivusilmällä. Se oli niin monimutkainen, että oli keskityttävä siihen niin, että olin epävarma miten oikeasti suoriuduimme.
– En todellakaan kävellyt paikalta ajatellen: ”Se meni nappiin!” Kävelin vain paikalta, Rogen nauraa ja LaBelle yhtyy siihen.
– Sama täällä… Mutta päivän päätteeksi Steven tuli luoksemme. Hänellä oli aurinkolasit ja maski naamalla, kuvasimmehan koronan aikaan, ja silti laskevan auringon valossa pystyi näkemään, että hän oli itkenyt.
Alkuja ja loppuja
Elokuvassa Sammy Fabelmanin vanhemmat vievät nuoren poikansa katsomaan Cecil B. DeMillen Suuri maailmansirkus -elokuvaa, joka sysää pojan polulle kohti omien elokuvien tekemistä. On pakko kysyä eri sukupolvia edustavilta LaBelleltä ja Rogenilta, mikä elokuva teki teihin vaikutuksen lapsena.
– En oikeasti osaa sanoa, koska niitä on niin paljon, LaBelle pohtii. – Kun olin pieni, meillä oli vhs-nauhoja ja dvd-levyjä kaikkialla. Kun olin teini, tuli Netflix valtavine elokuva- ja sarjakirjastoineen ja muine sisältöineen. Katsoin ne kaikki läksyjen tekemisen sijaan. Joten on vaikea vastata tuohon. ”Ne kaikki” on ainut mitä voin sanoa.
Rogenille mieleen nousevat komediat.
– Sellaiset kuin Sekaisin Marista, South Park -elokuva… Ne olivat ensimmäiset elokuvat, jotka näin elokuvateatterissa, enkä ollut ikinä kuullut yleisön reagoivan elokuviin sillä tavalla. Välillä dialogia ei voinut kuulla, koska yleisö mylvi naurusta. Ihmiset katselivat vieruskaveria, jota eivät edes tunteneet ja kumpikin jakaa ajatuksen: ”Onko tämä totta? Näimmekö juuri sen mitä näimme?” Muistan sen kokemuksen ja ajatuksen: ”Tätä minä haluan. Haluan tehdä elokuvia, jotka saavat ihmiset katsomaan naapuriaan samalla Voiko tämä olla tottakaan -katseella”.
Onko Spielberg nyt saanut perhenostalgian sydämeltään? Ehkä, mutta tarina ei välttämättä pääty tähän. Münchenin jälkeen Spielberg ja Kushner alkoivat valmistella seuraavaa yhteistyötään, Lincolnia. Samalla he jatkoivat keskusteluja Spielbergin menneisyydestä, nyt tietoisena ajatuksena kerätä materiaalia mahdolliseen käsikirjoitukseen. Keskustelut itse asiassa poikivat hahmotelman elokuvasta, joka kuvasi tapahtumia The Fabelmansin jälkeen.
He laittoivat sen kuitenkin hyllylle keskittyäkseen muihin elokuviin. Etenkin The Fabelmansin nähnyttä elokuvan ystävää kuitenkin kutkuttaa ajatus, että tarina voisi vielä saada jatkoa jossain muodossa.
Teksti: Steven Goldman, New York
Kuvat: Storyteller Distribution Co. LLC
