Tällaisia elokuvia ei enää tehdä: kun rakkaus menee pakkasen puolelle

Kun Paweł Pawlikowski ryhtyi tekemään Ida-elokuvaa, hän ei juuri saanut ymmärrystä. Kuka muka haluaisi katsoa mustavalkoisen puolalaisen historiikin nunnista? Yhtä Oscaria myöhemmin Pawlikowskista oli tullut merkittävä tekijä – ja persona non grata kotimaassaan, jossa hänet oli leimattu ”antipuolalaiseksi”. Kun hän ilmoitti tekevänsä uuden Puolaan sijoittuvan mustavalkoisen aikakausielokuvan, harva otti enää ongelmaa. Ainakaan siinä ei olisi nunnia.

6.11.2018 10:00

Nunnien puutteen ohella syy voi olla myös siinä, että sodanjälkeiseen Puolaan, Saksaan, Ranskaan ja jopa Jugoslaviaan sijoittuva Cold War on rehevä rakkaustarina. Sellainen, jollaisia ei enää tehdä. Ja tämä on fakta: sen inspiraatio on Paweł Pawlikowskin jo edesmenneiden vanhempien tarina.

– He olivat parhaat dramaattiset hahmot mitä tiedän, molemmat vahvoja ja ihania ihmisiä. Mutta pariskuntana he olivat loputon katastrofi, ohjaaja myöntää Cannesissa, jossa hän sai parhaan ohjaajan palkinnon ja uransa ehkä parhaat arvostelut.

– He rakastuivat, erosivat, rakastuivat taas, menivät muiden kanssa naimisiin, päätyivät taas yhteen ja muuttivat toiseen maahan. Cold War ei ole muotokuva vanhemmistani, vaikka käytän heidän nimiään, mutta siinä on yhtäläisyyksiä heidän suhteensa mekanismeihin.

Joanna Kulig on nähty Juliette Binochen rinnalla elokuvassa Elles ja Anne Fontainen Viattomissa. Tomasz Kot on huhujen mukaan syy Danny Boylen poistumiselle 25. Bond-elokuvasta, kun tämä ei saanut torpattua Kotin ehdokkuutta sen venäläiseksi konnaksi. Heidän hahmojensa tarina alkaa vuodesta 1949, kun Wiktor äänittää kansanlauluja Puolan maaseudulla. Laulajia ja tanssijoita Mazurek-ryhmään etsiessään hän kohtaa koe-esiintymisissä Zulan. 15 vuoden ajan he taistelevat alusta asti tuhoon tuomitulta vaikuttavan suhteen puolesta.

– En osaa kertoa modernia rakkaustarinaa, koska ihmiset ovat niin asioiden lumoissa; puhelimia ja kuvia on liikaa, Pawlikowski toteaa. – Enää ei ole mahdollisuutta vain katsoa jotakuta silmiin ja rakastua. En kaipaa stalinismia, mutta monet asiat olivat siihen aikaan yksinkertaisempia.
Annetaan vaihteeksi puheenvuoro Tomasz Kotille ja Joanna Kuligille.

 

Kuinka paljon Pawlikowski kertoi vanhemmistaan, joiden tarinaa Cold War sivuaa?

Tomasz Kot: Ei yhtään mitään. Ja minulla oli paljon kysyttävää. Tiesimme sen kertovan hänen vanhemmistaan, ja lopussa näkyvä omistus on koskettava. Mutta kertaakaan hän ei pysäyttänyt minua ja sanonut: ”Ei ei ei, isäni olisi tehnyt tuo toisin, ja hän puhui tällä tavalla.” Olin Wiktor, en hänen isänsä. Ja Joanna oli Zula.

Elokuvassa on paljon musiikkia ja pitkään rooleihinne kaavailtiin ammattimuusikoita.

TK: Minun oli opeteltava soittamaan pianoa elokuvaa varten. Paweł tiesi täsmälleen mitä halusi meiltä, joten vietin pari kuukautta oikeiden muusikoiden kanssa. Olen silti liian vanha ammattipianistiksi. Alku on kuin dokumentti, kun minä ja Agata [Kulesza] äänitämme vanhoja lauluja. Puolassa ei sodan jälkeen ollut kulttuuria. Siksi heidät lähetettiin projektiin oikeassa elämässäkin. Mazurek-ryhmän taustalla olevan Mazowszen johtaja inspiroi kolmanneksen hahmostani.

 

Pawlikowski ei kirjoittanut käsikirjoitusta Ida-elokuvalleen. Palkintolautakuntia varten hän kirjasi sen ylös tuottajansa kanssa elokuvaa katsoessaan. Oliko teillä nyt jotain konkreettista?

TK: Meillä oli ihan normaali käsis. Aluksi (naurua). Se muuttui loppua kohti ihan joksikin muuksi. Tämä oli ensimmäinen elokuvani hänen kanssaan. Joanna on työskennellyt hänen kanssaan jo kahdesti [The Woman in the Fifth ja Ida], joten Pawełin ohjaustapa oli hänelle tuttu. Aluksi ajattelin, että: ”Oscar-voittaja pyytää minua elokuvaansa, mahtavaa!” Ajattelin, että siitä tulisi seikkailu, mutta nyt ymmärrän sen matkaksi. Elokuva muutti minua hieman.

 

Hän haluaa elokuvistaan visuaalisesti upeita ja käyttää joka ottoon paljon aikaa kuvaajansa Łukasz Żalin kanssa. Onko se kärsimystä näyttelijöille?

TK: Aluksi en ymmärtänyt mikä valmisteluissa aina maksaa. Ensimmäisenä päivänä hän vain liikutteli taustalla olevaa polkupyörää. Vähän vasemmalle, vähän oikealle. Luulin etteivät he vielä tunteneet toisiaan kovin hyvin ja yrittivät tehdä asioista selkoa. Sitten kuulin, että he olivat tehneet jo Idan (naurua). Paweł teki töitä koko ajan. Kun olin 12 tuntia toistanut samoja vuorosanoja, olin niin uupunut, etten saanut edes unta. Silmät sulkiessani näin vain kuvia elokuvasta. En tiennyt miten päästä siitä yli ja valmistautua seuraavaan päivään. Kun oli taukopäivä, halusin vain levätä, mutta mitä kuulin? Paweł kävi naapurihuoneessa läpi vanhoja ottoja. Lopulta aloin ajatella häntä maalarina ja itseäni palasena maalausta. Se auttoi.

Joanna Kulig: Totta, Pawełin huomio yksityiskohtiin voi olla raivostuttavaa. Mutta ei hän kaipaa orjia, hän haluaa yhteistyökumppaneita. Teimme elokuvaa yhdessä. Usein ohjaaja haluaisi hioa jotain mutta ei voi rahan tai ajan puutteen vuoksi. Meillä oli aikaa. Työstimme asioita kunnes ne olivat täydellisiä. Kerran teimme hankalaa ottoa, mutta kaikki meni hyvin ja olimme niin tyytyväisiä. Hän pysäytti toiminnan ja sanomatta sanaakaan tarttui johonkin tuhkakuppiin… ja siirsi sitä. Yhden sentin. Hänelle kyse oli sommittelusta. Teimme kohtauksen 20 kertaa ja joka kerta hän siirsi tuhkista vähän. Näin, että Tomaszin käämi alkoi hieman kärytä. Entä kohtaus Pariisissa, jossa Zula alkaa liikkua Rock Around the Clockin tahtiin? Tanssin sen 25 kertaa.

TK: Onneksi minä sain istua baarissa juomassa ja jututtamassa nättiä avustajaa.

Kertoiko hän miksi halusi teidät?

TK: Tein kolme vuotta sitten elokuvan Gods. Se oli vaikea rooli – esitin kaikkien tuntemaa kuuluisaa sydänkirurgia. Hyvin kunnioitettua. Kaikki ihmettelivät kuka luulin olevani häntä näytellessäni. Paweł näki sen ja halusi tavata. Hän kertoi haluavansa minun tekevän jotain vanhempiinsa liittyvää. Hän sanoi: ”Olet kiinnostava näyttelijä, mutta nyt kyse on kasvoistasi. Näytät ennen sotia syntyneeltä.”

JK: Olemme jo esittäneet paria – komediassa. Kaikista oli hassua, että hän on niin pitkä ja minä niin lyhyt. Paweł pisti minut todella korkeisiin korkoihin. Kuvauksissa hän hoki: ”Joanna, sinun on oltava kuin Lauren Bacall. Ole kuin hän.” En jaksa laskea kuinka monta hänen kohtaustaan katsoin YouTubesta. Aina kun tein jotain mistä Paweł ei pitänyt, hän sanoi: ”Joanna… Lauren Bacall.”

TK: Minä sain aivan eri neuvot. Rakastan näyttelemistä ja Paweł sanoi: ”Älä näyttele. Älä näyttele! Olet mies – tupakoit ja kävelet.”

 

Elokuva kertoo Wiktorista ja Zulasta monien vuosien ajalta. Oliko hankalaa muuttua sen mukaisesti?

JK: Oli hienoa, että kuvasimme kronologisesti. Pystyimme rakentamaan tarinaa askel askeleelta, alusta puoliväliin ja sieltä loppuun

TK: Kun hahmomme viimeisessä kohtauksessa ovat väsyneitä, me olimme väsyneitä heidän kanssaan.

JK: Näyttelijä saa harvoin tehdä jotain sellaista. Meikkaajamme Waldemar Pokromski kuljetti Zulaa upeasti läpi elämän. Katsoin itseäni ja ajattelin, etten koskaan ole näyttänyt niin hyvältä. Aluksi Pawełia huoletti, etten pystyisi esittämään Zolaa nuorena, enkä ollut varma itsekään. Pudotin vähän painoa ja Waldemar kehitti uuden kampauksen, ja se toimi. Pawełin mielen maailmaan kuuluminen sai kaikki keskittymään suorituksensa parantamiseen ja muuttamiseen, kaikki valmistautuivat selaamalla valokuvia ja dokumentteja. Oli meillä toki ongelmiakin, mutta ihailin miten hän säilytti keskittymisensä kuukausikaupalla. Hän ei koskaan luovuttanut. Nyt kriitikot ihailevat elokuvaa ja sen rakennetta.

 

On vaikea päättää pitäisikö Zulaa moittia vai ymmärtää.

JK: Zulassa on paljon itsetuhoisuutta. Luin artikkeleita Marilyn Monroesta ja Arthur Milleristä, ja löysin yhteisiä elementtejä. Aluksi on onnea, sitten Zula tekee kaikkensa tuhotakseen sen, todennäköisesti taustastaan johtuen. Hänen perheestään ei ole paljon tietoa, mutta hänellä oli vaikea elämä. Kuuluessaan Mazurek-ryhmään hän on onnellinen Tomaszin rakkaudesta. Mutta kun he lähtevät maasta, hän jää yksin. Wiktorista tulee hänen isänsä, veljensä, ystävänsä… Hän haluaisi antaa Zolalle kaiken, mutta ei voi.

 

Politiikalla on tarinassa iso osa – vähän kuin Tohtori Zhivagossa, jossa hahmot ovat voimattomia kontrolloimaan heitä isompia voimia.

TK: Paweł onnistui kertomaan sen ajan ongelmista kauniisti. Hetki, jolloin Wiktor havaitsee kommunismin voimistumisen on kaunis. Paweł sanoi: ”Olet vakava mies, joka jotenkin selvisi sodasta. Mutta tämä on liikaa, jopa sinulle.” Hahmoni tuntee maailmansa, ja kun hän huomaa sen muuttuvan, hänen on paettava.

JK: Meiltä kysytään kuinka poliittinen elokuva on. No, normaalisti ihminen pystyisi päättämään elämästään. He eivät voineet. Elokuva myös näyttää kuinka kansanmusiikkia käytettiin propagandana. Se oli värikästä aikaa, mutta mustavalkoisena se näyttää erilaiselta. Vartuin vuorilla ja luulin ihmisten laulavan koska he haluavat, koska he tuntevat jotain. Niin ei kuitenkaan aina ollut. Nykyään laulua ei juuri kuule, politiikka tahri sen.

Vuosia ulkomailla työskennellyt Pawlikowski on sanonut juuriensa olevan Ranskan uudessa aallossa eikä puolalaisessa estetiikassa. Vaikuttaako se hänen työtapaansa?

JK: Tapasin Pawełin Pariisissa kahdeksan, yhdeksän vuotta sitten, ennen kuin teimme The Woman in the Fifth -elokuvan. Ranskani oli silloin vielä heikkoa ja hän puhui niin monta kieltä… Hän piti minusta huolta. Hän puhui Puolasta kauniisti. On yleisempää, että ulkomailla asuva puolalainen valittaa maastaan. Olemme tyytymättömien kansakunta. Hän ei koskaan valittanut, ja hänet tavattuani ajattelin: ”Mikä uskomaton persoona. Haluan olla myös sellainen.”

Jokaisella ohjaajalla on yksilölliset tapansa, mutta Paweł on omaa luokkaansa. Hän muutti Englantiin 14-vuotiaana ja päätti silti palata. Siksi olemme Cannesissa puolalaista musiikkia sisältävän puolalaisen elokuvan kanssa. Pawełilla on maailmankansalaisen sielu, mutta samalla hän rakastaa Puolaa. Oli inhottava seurata hänen Idasta saamaansa kritiikkiä. Kun suosionosoitukset Cannesissa eivät olleet loppuakseen, ajattelin, että jotain erityistä, ehkä jopa historiallista tapahtuu silmiemme edessä. Ilon kyyneleet virtasivat. Oli selvää, että ihmiset kokivat elokuvan syvästi. Tarina on niin puolalainen kuin olla voi. Samalla se on jollain tavalla yleismaailmallinen.

Lisää luettavaa

Aiheeseen liittyviä elokuvia