Kaksi rakastettua toimintaelokuvaa, Terminator – tuhoaja (The Terminator, 1984) ja Vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard, 1988), ovat molemmat saaneet lukuisia jatko-osia. Niiden laadusta voidaan olla montaa mieltä, mutta ainakin keskustelu on pysynyt vuosien ajan kuumana.
Episodi otti tarkasteluun kolme jatko-osaa ja niiden pidennetyt kotijulkaisut. Mitkä versiot näistä elokuvista ovat parhaimmat katseluun, jos nostalgiahammasta alkaa kolottaa?
Terminator Salvationin pelastus?
Terminator – Pelastus (Terminator Salvation, 2009) on Terminator-sarjan neljäs ja merkittävästi edellisistään poikkeava osa. McG:n ohjaama jatko-osa siirtää tarinan nykyhetkestä ja aikamatkustuksesta suoraan ydinsodan jälkeiseen tulevaisuuteen, jossa ihmiskunnan rippeet taistelevat Skynet-tekoälyä vastaan.
Christian Balen ja Sam Worthingtonin tähdittämän elokuvan matka valkokankaalle oli tapahtumia täynnä. Vuonna 2007 Terminator-oikeudet ostaneen Halcyon Company -yrityksen tavoitteena oli luoda kokonaan uusi itsenäinen trilogia, mutta maailmanlaajuinen 371 miljoonan dollarin tuotto valkokankailta ei riittänyt pitämään yritystä pystyssä – elokuvan budjetti oli nimittäin massiiviset 200 miljoonaa, mihin lisättiin vielä kymmenien miljoonien markkinointikulut, eikä studio saa teatterituotoista itselleen kuin noin puolet.
Elokuvan käsikirjoitusta oli väkertämässä useita kreditoimattomia ammattilaisia, kuten Yön ritarin (The Dark Knight, 2008) kynäilyyn osallistunut Jonathan Nolan. Muutokset tarinassa paisuivat paisumistaan, kun Christian Bale suostui rooliin ja halusi osallistua kaikkeen aina hahmonkehityksestä elokuvan leikkaamiseen asti.
Bale liittyi myös elokuvan kuuluisimpaan ja pahamaineisimpaan kuvauksissa tapahtuneeseen tilanteeseen. Pääkuvaaja Shane Hurlbut käveli intensiivistä kohtausta kuvattaessa niin, että hän osui Balen silmään ja herpaannutti tämän keskittymisen pilaten kyseisen otoksen. Bale sai tästä raivokohtauksen, huusi useita minuutteja ja jopa uhkasi jättää koko projektin, jos Hurlbut vielä kerran mokaisi kohtauksen kuvaamisen.
Balen huutaminen tallentui ääninauhalle, ja se levisi kulovalkean lailla internetiin. Hän pyysi anteeksi käyttäytymistään ja sopi asian Hurlbutin kanssa, mutta hän sai myös tukea muun muassa Darren Aronofskyltä, Ron Howardilta ja Christopher Nolanilta, jotka kaikki ymmärsivät miten näyttelijä joutuu keskittymään suoritukseensa saadakseen itsestään kaiken irti.
Terminator – Pelastus ei saanut kriitikoilta yleviä arvioita, minkä lisäksi katsojien vastaanotto oli ristiriitainen. Vuosien varrella arvostus elokuvaa kohtaan on kuitenkin noussut, ja sillä on nykyisin oma vankka fanikunta.
Yksi elokuvan ongelmista oli selvä. Kolme ensimmäistä Terminatoria olivat olleet tiukasti aikuisille suunnattuja. Niiden ikäraja oli Yhdysvalloissa R, jota meillä vastaa suurin piirtein K-16, ja niissä oli runsaasti verta ja kiroilua. Studion vaatimuksesta neljäs osa siistittiin teatterikierrosta varten ikärajalle PG-13, mikä sai valtaosan faneista närkästymään. Ohjaaja McG sai kuitenkin julkaista sensuroimattoman Director’s Cut -version kotiteattereihin, mutta pelastiko se mitään?
Valitettavasti ohjaajan version konkreettiset erot ovat vähäisiä. Sensuroinnin suhteen suurin osa Director’s Cutin (118 min) lisäyksistä nähdään 50. minuutin kohdalla: aluksi Blair (Moon Bloodgood) peseytyy vesisateessa ja vaihtaa paitaa; teatteriversiosta (115 min) puuttuu noin minuutin kestävä yläosaton kohtaus, jossa ei kuitenkaan juurikaan näytetä mitään. Pian tämän jälkeen Marcus (Worthington) tappelee ryöstäjiä vastaan ja iskee yhtä heistä ruuvimeisselillä olkapäähän. Kohtauksessa on myös kolme (!) sekuntia muuta väkivaltaa enemmän. Näiden lisäksi loppurähinöissä nähdään muutamia sekunteja enemmän hakkaamista.
Ohjaajan versiossa on myös pari uutta keskustelukohtausta. 16. minuutilla Ashdown (Michael Ironside) kovistelee John Connoria (Bale) puolisen minuuttia kauemmin, kun taas 54. minuutilla Blair kertoo Marcukselle ajatuksistaan 25 sekunnin verran. Molemmat lisätyt kohtaukset sopivat hyvin tarinan kulkuun.
Director’s Cut -versio on lisäyksineen parempi versio – mutta vain hieman. Jos ei pitänyt teatteriversiosta, ei pitempään julkaisuun kannata tutustua.
Die Hard 4.1
Die Hard 4.0 (Live Free or Die Hard, 2007) tuo Bruce Willisin takaisin ikonisen newyorkilaisetsivän John McClanen rooliin 12 vuotta edellisen osan (Die Hard – Koston enkeli, 1995) jälkeen.
Len Wisemanin ohjaamassa jatko-osassa McClane joutuu kohtaamaan modernin uhan: kyberterroristit, joita johtaa entinen Yhdysvaltain puolustusministeriön koodari Thomas Gabriel (Timothy Olyphant). Kun pahikset kaappaavat hallintaansa koko Yhdysvaltain tietoverkon, liikenteen ja infrastruktuurin, McClane ryhtyy selvittämään tilannetta saaden vastentahtoisesti avukseen nuoren ja kyynisen nörttihakkerin (Justin Long).
Lehtiartikkeliin perustuvan elokuvan ei pitänyt alkujaan olla uusi Die Hard. John Carlinin vuonna 1997 Wired-lehteen kirjoittama artikkeli A Farewell to Arms käsitteli Yhdysvaltojen haavoittuvuutta massiiviselle kyberhyökkäykselle. Sen pohjalta alettiin työstää käsikirjoitusta nimeltä WW3.com, joka kertoi täysimittaisesta kyberhyökkäyksestä Yhdysvaltoihin. Koko projekti kuitenkin keskeytyi syyskuun 11. päivän terrori-iskujen (2001) jälkeen, kun elokuvastudiot vetäytyivät kaikista terrorismiin liittyvistä aiheista.
Lue myös: Mel Gibson kertoo millainen Tappava ase 5 olisi
Lue myös: Kaikkien aikojen paras elokuva on valittu – 51-vuotias klassikko nousi ykköseksi
Vuosia myöhemmin 20th Century Fox etsi kuumeisesti ideaa neljänteen Die Hard -elokuvaan. Studio päätti kaivaa WW3.com-käsikirjoituksen naftaliinista ja kirjoittaa sen uusiksi siten, että John McClane istutettiin tarinan keskipisteeseen. Ohjaaja Wiseman ja Willis halusivat korostaa teemaa, jossa täysin analoginen, menneisyyteen jämähtänyt mies joutuu keskelle hyperdigitaalista konfliktia. Myös fyysiset stuntit haluttiin pitää menossa mukana, vaikka kyseessä oli tietokoneisiin liittyvä elokuva.
Ennakko-odotukset neljättä Die Hardia kohtaan olivat ristiriitaiset, sillä sarjan edellisestä osasta oli kulunut yli vuosikymmen. Elokuva kuitenkin yllätti monet positiivisesti, ja yleisöä kertyi valkokankaiden äärelle runsaasti: maailmanlaajuiset lipputulot olivat 388 miljoonaa dollaria, ja sillä tuloksella elokuvasta tuli sarjan tuottoisin.
Elokuva sai kuitenkin myös kritiikkiä, ja se johtui ikärajasta. Aivan kuten Terminatorin kohdalla, kolme ensimmäistä Die Hardia olivat olleet aikuisille tähdättyjä R-ikärajan toimintapläjäyksiä. Studion vaatimuksesta neljäs osa tehtiin sopivaksi PG-13-ikärajalle, mistä johtuen jopa McClanen ikoninen lausahdus ”Yippee-ki-yay, motherfucker” peitettiin osittain aseen laukauksella.
Fanien lepyttelemiseksi elokuvasta julkaistiin dvd:llä ja blu-raylla Unrated-versio, johon oli lisätty digitaalista verta ja palautettu ronskimpi kielenkäyttö.
Ironisesti Die Hard 4.0:n Unrated-versio on seitsemän sekuntia teatteriversiota lyhyempi (molemmat 124 min). Siinä missä sensuroimattomassa versiossa on enemmän lyhyitä väkivaltalisäyksiä ja lukuisia fuck-kiroiluja, siitä myös puuttuu muutamia lyhyitä lähikuvaotoksia ja muutama (turha) lause.
Väkivalta ja kiroilu kuitenkin kuuluvat Die Hard -elokuviin, joten lyhyempi Unrated-versio on tässä tapauksessa se ainoa oikea valinta katseluun.
Good Day to End Die Hard
Elokuvasarjan neljännen osan taloudellisen menestyksen jälkeen 20th Century Fox alkoi suunnitella seuraavaa Die Hard -elokuvaa. Käsikirjoittajaksi palkattiin Skip Woods, jonka tavoitteena oli viedä periamerikkalainen John McClane ulkomaille ja esitellä yleisölle hänen aikuinen poikansa, Jack. Alun perin elokuvan ohjaajaksi kiinnitettiin Noam Murro, mutta hän vetäytyi projektista ohjatakseen elokuvan 300: Imperiumin nousu (2014). Hänen tilalleen palkattiin irlantilainen John Moore, joka tunnettiin aiemmista toimintaelokuvistaan, kuten Max Payne (2008) ja Vihollisen keskellä (Behind Enemy Lines, 2001).
A Good Day to Die Hard (2013) tehtiin edellisosasta saadun palautteen perusteella ensimmäisten osien kaltaisesti R-ikärajaluokan toimintaelokuvaksi. 92 miljoonaa dollaria maksanut lopputulos oli kuitenkin niin paljon kylmempi ja asenteeltaan edellisosista poikkeava, että Yhdysvalloissa tuotto jäi runsaasti alle odotusten (67 miljoonaa). Brändi ja Bruce Willis vetivät kuitenkin paremmin yleisöä niin Euroopassa kuin Aasiassakin, ja maailmanlaajuinen tuotto oli lopulta 304 miljoonaa dollaria.
Ohjaaja John Moore halusi tehdä tästä viidennestä, pääosin Moskovaan sijoittuvasta elokuvasta erittäin synkän ja kyynisen. Sen myötä myös McClanen hahmo muuttui haavoittuvaisesta ja inhimillisestä kuolemattomaksi supermieheksi, mikä oli yksi suurimmista syistä elokuvan heikkoon vastaanottoon niin kriitikoiden kuin katsojienkin puolelta. Kotiteatterijulkaisun myötä leffasta tuli vieläkin synkempi.
A Good Day to Die Hard – Extended Cut (102 min) sisältää lähes seitsemän minuuttia kohtauksia, mitä ei nähty teatteriversiossa (98 min). Pidennetystä versiosta kuitenkin myös puuttuu kolme minuuttia alkuperäisjulkaisussa olleita hetkiä.
Yksi julkaisujen isoimmista eroavaisuuksista koskee John McClanen tytärtä Lucya (Mary Elizabeth Winstead), joka esiteltiin edellisessä elokuvassa, Die Hard 4.0:ssa.
Teatteriversiossa Lucy vie elokuvan alussa Johnin lentokentälle ja antaa tälle kirjan Idiot’s Travel Guide. Hän myös soittaa Johnille, kun tämä on keskellä hurjaa takaa-ajoa. Lisäksi Lucy on mukana elokuvan lopussa. Pidennetystä versiosta puuttuvat kaikki edellä mainitut kohtaukset, eli Lucyn läsnäolo on leikattu kokonaisuudessaan pois.
Lue myös: Harry Potter -tähti Jessie Cave paljasti OnlyFans-tulonsa: ”Enemmän kuin koko näyttelijänurallani”
Lue myös: Täältä tulee Roger Mooren poika! Tähdittää hyvin James Bondilta kuulostavaa elokuvaa
Huomattavia eroja nähdään myös parinkymmenen minuutin kohdalla alkavan takaa-ajon aikana. Kohtaus on yli puolitoista minuuttia pitempi, ja se tarjoaa enemmän sekä vaarallisia tilanteita että peltiromua. Kolmas merkittävä ero tulee 63. minuutilla, kun John ja Jack (Jai Courtney) ovat automatkalla. Yli minuutin kestävässä lisäyksessä hahmot muistelevat menneitä. Muut Extended Cutin lisäykset ovat lähinnä pidennettyjä ottoja ja maisemakuvauksia.
Kaikkien muutoksien jälkeen pidennetty versio on hyvin ristiriitainen. Lucyn kohtauksien puuttuminen vie mukanaan sitä sympaattisuutta, jota Johnin hahmossa nähtiin edellisosissa. Lisätyt hetket ovat kuitenkin hyviä. Vannoutuneen Die Hard -fanin täytyy siis katsoa molemmat julkaisut ja muodostaa päässään se paras mahdollinen hybridiversio.
Teksti: Tom Kajaslampi
Info: Miten nähdä artikkelin versiot?
- Terminator – Pelastus: Teatteriversio on julkaistu suomiteksteillä dvd:llä, blu-rayllä ja UHD:llä. Director’s Cut on julkaistu suomiteksteillä ainoastaan blu-rayllä.
- Die Hard 4.0: Teatteriversio on julkaistu suomiteksteillä sekä dvd:llä että blu-rayllä, Unrated-versio ainoastaan blu-rayllä (Legacy Collection).
- A Good Day to Die Hard: Teatteriversio on julkaistu suomiteksteillä sekä dvd:llä että blu-rayllä, Extended Cut ainoastaan blu-rayllä.