Drive-Away Dollsissa Ethan Coen ja Tricia Cooke työskentelivät tiiviisti yhdessä alusta loppuun kaikilla osa-alueilla – ideoinnissa, käsikirjoittamisessa, tuottamisessa, ohjauksessa, leikkauksessa ja niiden ylikin. Yhteistyö loi omalaatuinen elokuva, joka muistuttaa Coen-veljesten töitä, mutta johon Cooke on tuonut tuoretta näkökulmaa.
Drive-Away Dolls aloitti taipaleensa useita vuosia sitten tarinalle sopivasti hetken mielijohteesta, kun Cooken päässä syntyi nimi Drive-Away Dykes, joka lupasi rohkeutta ja rikkomuksia, hauskuutta ja törkeyttä – elokuvaa, joka ei hempeillyt korkealentoisilla tunteilla, vaan haastaisi niitä ylpeydellä. Vaikka jotkin teatterit eivät ehkä halunneetkaan lesboista käytettyä halventavaakin ilmausta, tekijät pitivät kiinni hauskanpidosta – ja alkusoinnutuksesta.
He päättivät kirjoittaa komedian, joka täyttäisi nimen lupauksen sopivan räväkällä tyylillä. Heidän mutkikkaan tarinansa keskiössä on kaksi ystävää, molemmat lesboja, jotka ovat kohdanneet elämässään vaikeuksia ja päättävät, että reissu tien päällä tekee heille hyvää. He kirjautuvat autonsiirtopalveluun saadakseen ilmaisen yksisuuntaisen reissun, ja heille sovitaan ajoneuvo, joka on matkalla heidän toivomaansa kohteeseen. Tietysti heille annetaankin vahingossa auto, joka on varattu pimeisiin tarkoituksiin. Vapaamuotoinen huvimatka muuttuu huomattavasti monimutkaisemmaksi, kun naisten tie risteää kahden kömpelön konnan ja heidän liukkaan pomoonsa kanssa.
Queeriksi identifioituvalle Cookelle päähenkilöt olivat itsestäänselvyys.
– Queer-hahmojen luominen tuntui luonnolliselta, hän huomauttaa. – Lesbotarinat ovat usein syvällisiä, vakavia ja hyvin, hyvin dramaattisia. Minulle oli tärkeää kertoa tarina selvästi queer-hahmojen kautta ilman, että heidän seksuaalisuutensa olisi elokuvan keskipiste. Halusimme, että elokuvassa olisi paljon seksiä, mutta hauskaa seksiä, ei niinkään yhteiskunnallisesti tärkeää seksiä. Niin kuin B-elokuvassa, ei tärkeän elokuvan seksiä.
Kirjoitusprosessi oli epämuodollinen, eikä sitä rajoitettu hahmottelemisella tai maailman rakentamisella.
– Me vain heittelimme ideoita, Cooke sanoo. – Puhuimme hahmoista ja kohtauksista, jotka olisivat hauskoja ja veisivät elokuvaa eteenpäin. Emme olleet kovin huolissamme todellisuuden rajoituksista. ”No, he eroavat, kumpi saa seinädildon?” Sitten Ethan kirjoitti dialogia, minä muokkasin sitä, ja siirtelimme tietokonetta toinen toisillemme.
Coen toteaa noudattaneensa samaa prosessia koko uransa.
– Samalla tavalla työskentelen veljeni Joelin kanssa. Kirjoittaessamme puhumme sitä läpi kohtaus kohtaukselta.
– Seinädildo oli kiinnostava, hän lisää. – Ajattelimme, että ok, tällä tietyllä tyypillä on asunnossaan seinädildo. Sitten pohdimme, onko sellainen oikeasti jokin juttu. Ei välttämättä, mutta se kuulostaa siltä, että se voisi olla. Kun teimme Joelin kanssa Barton Finkiä, yksi ideoistamme oli, että se kertoi kirjailijasta Hollywoodissa työstämässä painielokuvaa. Ovatko painielokuvat genre? Jossain vaiheessa ei ole väliä onko se totta vai ei. Jos se sopii leffaan, se on todellista.
Tosissaan, ei vakavissaan
Pariskunta teki tosissaan töitä tehdäkseen elokuvan, joka ei ota itseään tosissaan. He hakivat inspiraatiota sellaisista seksintäytteisistä elokuvista kuin Russ Meyerin Motorpsycho ja Doris Wishmanin Bad Girls Go to Hell, jota Coen kuvailee ”saastaiseksi mutta viattomaksi”. Vaikutteita tuli myös Kiss Me Deadlystä, jossa Ralph Meekerin etsivä törmää mystistä salkkua metsästäviin ihmisiin. Cooke ja Coen päättivät, että sankarittarien ongelmien lähde on heidän kuljettamansa auton konttiin kätketty salaperäinen salkku, jonka hyvin pahat tyypit haluavat takaisin.
Sen ympärille he rakensivat rikosoperaation, joka toimii niin tarinan kohelluskomedian kuin noir-elementtien polttoaineena. Matkan varrella he lisäsivät siihen koko joukon juonenkäänteitä ja värikkäitä sivupolkuja. Johtotähtinä juonenkehittelyssä ja sävyssä toimivat John Waters ja Pedro Almodóvar.
– Oli paljon elokuvantekijöitä, joista pohdimme: ”Mitä voisimme häneltä lainata?” Tai kuinka ainakin leikkiä John Watersin ja Pedro Almodóvarin härskinhauskoista elokuvista ja Russ Meyerin trailereista tuttujen tunnelmien kanssa, Cooke tunnustaa.
Coen ja Cooke kirjoittivat Drive-Away Dollsin vuosia sitten sivuprojektina, jota ei oltu tarkoitettu Coen-veljesten elokuvaksi. Kun pandemia iski vuonna 2020, he päättivät palata siihen ajatuksella tehdä se itse. Ensin heidän piti tehdä valintoja sen kuvaamasta ajankohdasta. Tarinan rikoselementti ei olisi kestänyt päivitystä nykyhetkeen. Googlen, somen, älypuhelimien ja muiden modernien arkipäiväisyyksien avulla jopa typerimmät rikolliset olisivat saaneet tehtävänsä suoritettua nopeasti ja helposti. Niinpä Coen ja Cooke siirsivät toimintaa vieläkin kauemmas menneisyyteen, vuoden 1999 joulukuuhun, jolloin tuskailtiin Y2K-pelkojen kanssa ja ennakoitiin vuoden 2000 vaaleja.
Kirjoittaessaan elokuvaa uusiksi pariskunta syvensi kontrastia päähenkilöiden välillä. Jamiella ja Marianilla on erilaiset syyt istua siirtopalvelua tarvitsevan auton rattiin. Jamie on vapaa sielu, jonka viimeisin tyttöystävä on juuri potkaissut ulos elämästään. Hän on valmis lähtemään mihin hetken mielijohde kuljettaa. Vakava, tiukkapipoinen Marian kamppailee yleisen melankolian kanssa ja toivoo viikonlopun lintutiirailun Floridan Tallahasseessa piristävän. Marian olisi matkaamassa suoraan Floridaan, mutta Jamie on päättänyt tehdä reissusta hauskan ja kireää ystäväänsä piristävän. Kokeneena reissaajana hän suunnittelee reitin, jota täplittävät lesbobaarit, suosikkigrillit ja oudot nähtävyydet.
Matt Damon.
Luonnollisesti matkan varrella syntyy myös konflikteja Jamien yrittäessä löytää ystävälleen seksiseuraa, vaikka Marian ei pidä irtosuhteista. Mutta yhteinen aika ja luvattoman lastin mukanaan tuomat lennokkaat käänteet ohjaavat ystävysten suhdetta suuntaan, joka tuntuu vääjäämättömältä.
– Jamie ja Marian ovat toistensa vastakohdat eräänlaisessa romanttisessa komediassa, Coen kuvailee. – Yleisö tietää, että he kuuluvat yhteen elokuvan lopussa. Mutta jännitys onkin siinä, miten se tapahtuu. Ja miksi he eivät ymmärrä olevansa täydellisiä toisilleen.
Romanssi tuo hieman hempeyttä villin vapaaseen tarinaan, joka alkaa absurdin roisilla murhalla ja muuttuu siitä vain päättömämmäksi.
– Tuntui oikealta, että hahmot rakastuisivat kaaoksen riehuessa heidän ympärillään. Se oli elokuvan peruspilari ja kaikki sen ympärillä sai olla hupsua tai väkivaltaista tai järjetöntä tai ihan mitä tahansa, Cooke kuvailee.
Kolme naista
Näyttelijöiden etsintä käynnistyi vuonna 2022, ja Coen ja Cooke käyttivät useita kuukausia tavaten ehdokkaita päärooleihin. He palasivat yhä uudelleen Margaret Qualleyhin Jamieksi ja Geraldine Viswanathaniin Marianiksi. Kaksikko oli tehnyt vaikutuksen koenauhoillaan ja sitten Zoom-tapaamisissa. Koska näyttelijät työskentelivät Yhdysvaltojen vastakkaisilla rannoilla, ei ollut mahdollista testata heidän kemiaansa yhteisissä istunnoissa. Coen ja Cooke valitsivat silti heidät toivoen, että homma pelittäisi.
– Elokuva ei olisi toiminut, jos Margaret ja Geraldine eivät olisi pitäneet toisistaan, mutta he selvästi nauttivat toistensa seurasta. He ymmärsivät esittävänsä toistensa vastakohtia ja rullasivat sen mukaan, Coen kuvailee tunnelmia.
Elämäniloisella Jamiella on taipumus kertoa seksikokemuksistaan värikkäin yksityiskohdin. Qualley näytteli hahmon ominaisuuksia seikkailumielellä ilman mitään tuomitsemista.
– Jamie kirjoitettiin leikkisäksi, ja Margaret on sellainen myös. Hän ei ole roolihahmonsa, mutta Jamien tapaan hän oli valmis kokeilemaan kaikkea, Cooke kehuu.
Coenin mukaan Viswanathan on kaukana Marianista.
– Marian on sovinnainen ja hänellä on kasvoillaan jatkuva ”kuka toi mutaa sisälle saappaissaan?” -ilme. Geraldine on täysin sen vastakohta, hän on hyvin avoin.
Qualley löysi paljon positiivista hahmostaa, energiapakkauksesta, joka hyvää tarkoittaessaan voi olla harkitsematon.
– Jamie on aina paikalla, jos häntä pyytää tekemään mitä tahansa. Hän on valmis heittäytymään miettimättä kuinka korkealla ollaan. Jamie on seksipositiivinen. Hän on kuin koiranpentu. Hän on valmis rakastamaan ja minusta hän on vilpitön ja hyvä ihminen.
Marian on toimissaan paljon harkitsevaisempi, jopa liikaakin. Lesbobaarien pikakontaktit eivät ole hänen juttunsa Jamien yllytyksestä huolimatta. Viswanathan kuvailee hahmoaan:
– Marian tuntee itsensä ja tietää rajansa. Hänellä on iso mutta osumaa saanut sydän. Hän tiedostaa tarpeen poistua mukavuusalueeltaan ja hänkin haluaa sitä, mutta omaan tahtiinsa. Marian on uskollinen itselleen ja minusta se on ihailtavaa.
Uskollinen itselleen on myös Sukie, Beanie Felsdsteinin esittämä kovanahkainen poliisi. Nöyryyttävä ero Jamiesta ja ”lahjaksi” saatu ärsyttävä, lesboikoni Alice B. Toklasin mukaan nimetty chihuahua saavat Sukien mielellään tarjoamaan tietojaan Jamies ja Marianista konnille näiden saapuessa vierailulle. Feldstein oli innoissaan Coenin ja Cooken otettua yhteyttä roolin tiimoilta.
– Vedin niskaani vaimoni flanellia ja koeluin heille Zoomissa. Sukie ei siedä pottuilua poliisina eikä yksityiselämässään. Hän aikoo löytää Jamien ja pakottaa tämä ottamaan Alice-koira. Eikä kukaan saa tulla hänen tielleen. Pienenä pyöreänä henkilönä monikaan ei varmaan näe minua uhkaavana, joten oli upeaa näytellä Sukieta.
Tekijöiden iloksi Feldstein antoi hahmonsa raivolle estottomasti kaasua.
– Beanie oli fantastinen. Kun hyvälle näyttelijälle antaa todella vihaisen hahmon, he tosiaan sitoutuvat. Beanie on maailman suloisin tyyppi ja oli ilo katsoa häntä huutamassa kaikille, Coen toteaa.
Viisi miestä ja hippityttö
Drive-Away Dollsin miehet vaikeuttavat Marianin ja Jamien matkaa, mutta heistä ei ole vastusta päähenkilöille, asetta heiluttavasta Sukiesta puhumattakaan. Coen huomioi, että se on tyypillistä hänen elokuvilleen.
– Jostain syystä elokuviemme naiset ovat normaaleja ja pystyviä, miehet usein kädettömiä, hädintuskin salonkikelpoisia.
Harva mieshahmo on ollut yhtä hömelöitä kuin Arlissin ja Flintin vietävissä oleva kaksikko, joka saapuu Curlien Drive-Away-palveluun hakemaan Dodge Ariesia, joka on jo matkalla Tallahasseen. Hekin lähtevät tien päälle sen perään. Jahtaamiensa naisten tapaan Arliss ja Flint ovat toistensa vastakohdat, mikä on selvää elokuvan leikatessa autosta toiseen.
– Arliss ja Flint ovat Jamien ja Marianin peilikuvia. He ovat läheisiä mutta kinastelevat. Heidän matkantekonsa on ikävää ja he käyvät toistensa hermoille, Coen kommentoi.
Konnia esittävät Coenin kirjoittamissa näytelmissä esiintyneet Joey Slotnick ja C.J. Wilson.
– He ovat toistensa ja Ethanin vanhoja hyviä ystäviä, Cooke kertoo. – Ethanista heistä tulisi hyvät Arliss ja Flint. He solahtivat helposti kinastelevaksi parivaljakoksi.
Jöröksi, ei kovin välkyksi autonsiirtopalvelun vetäjäksi kutsuttiin kolmas hyvä ystävä Bill Camp.
– Bill on hyvä tyyppi ja hieno näyttelijä. Kuvailimme hänelle Curlieta kuin möykyksi rautaa. Hän teki miehestä lyijymöykyn.
Valitettavasti Curliella on erittäin tyytymätön asiakas, Chief, jonka vastuulla on toimittaa salkku pomolleen, senaattori Gary Channelille. Chief ei välttämättä ole paljon fiksumpi kuin alaisensa, mutta hän on silti vaarallinen. Coen ja Cooke pyysivät rooliin Colman Domingoa nähtyään hänet mainion arvaamattomana parittajana Janicza Bravon mustassa komediassa Zola.
– Chief on miehistä ainut, joka ei ole täystoope, hänellä on tilanne hallussa, Cooke toteaa. – Paitsi kun se karkaa häneltä. Tiesimme Zolan nähtyämme, että Colman olisi mainio Chief. Hän on hauska mies.
Drive-Away Dollsissa nähdään myös Pedro Pascal sulavana eurooppalaisena peniskeräilijänä, jonka yhteys salkkuun päättyy pimeälle kujalle, ja Matt Damon senaattori Channelina, perhearvoja saarnaavana poliitikkona, joka haluaa salkun haltuunsa hinnalla millä hyvänsä.
Coen ylistää näyttelijöiden valmiutta tehdä sekopäisistä hahmoista omiaan komedian nimissä.
– Matt, Pedro, Colman, Bill, kaikki lahjakkaita klovneja sanan parhaassa merkityksessä. He sitoutuivat rooleihin ja ottivat ne vakavissaan.
Pedro Pascal.
Channelin ja salkun taustatarina aukeaa elokuvan aikana takaumilla, joiden siirtymät tuovat mieleen 60-luvun b-elokuvat huumetripeillä olevista nuorista. Hölmöt visuaalisuudet saavat hiljalleen sisältöä paljastaen jakson senaattorin nuoruudesta, kun hän joutui hippityttö Tiffany Plastercasterin lumoihin. Miley Cyrusin esittämän hahmon taustalla on tosielämän taiteilija Cynthia Plaster Caster, joka sai eräänlaista kuuluisuutta tekemällä kipsivaloksia Jimi Hendrixin ja Wayne Kramerin kaltaisten rokkistarojen sukukalleuksista.
Cooke kertoo, että Happy Hippie -säätiönsä kautta kodittomien lgbtq-nuorten asiaa ajava Cyrus lupautui ilomielin Tiffanyksi.
– Pyysimme häntä rooliin hipiksi, joka tekee kipsivaloksen senaattorin peniksestä ja hän vastasi: ”Milloin haluatte minut paikalle?” Hän tiesi Cynthia Plaster Casterin ja ymmärsi täysin elokuvan sävyn. Halusimme hänen liikkuvan musiikin tahtiin ja hän ehdotti Funkadelicin Maggot Brainia soimaan kuvausten taustalle. Se toimi niin hyvin, että päädyimme käyttämään sitä elokuvassakin.
Yhdessä hyvä tulee
Yli kolmen yhteisen vuosikymmenen jälkeen Coen ja Cooke tuntevat luovan yhteistyönsä uusimman vaiheen kulkeneen sujuvasti.
– Olemme työskenneelleet yhdessä paljon, mutta tämä on ensimmäinen kerta, kun teemme Trishin kanssa kaiken yhdessä alusta loppuun. Yhdessä kirjoittamisesta kuvakäsikirjoittamiseen, näyttelijävalintoihin, kuvaamiseen, leikkaamiseen… Se tuntui yhtä luontevalta kuin Joelin kanssa ja kumpuaa yhteisestä näkökulmasta, Coen pohtii ja Cooke on samaa mieltä:
– Yhteistyömme on aina ollut helppoa. Egot eivät tule tielle, sillä tunnemme toistemme maun ja luotamme toistemme valintoihin. Tämä oli valtava luova yhteistyö, mutta hauska ja antoisa. Se oli myös intensiivistä laatuaikaa yhdessä.
Ensimmäistä yhteistä elokuvaa kuvatessaan Coen ja Cooke seurasivat Coen-veljesten protokollia.
– Ethanilla ja Joelilla on erityinen tapansa rakentaa elokuvia, ja käytimme samoja keinoja. Se tarkoitti, että olimme valmistelleet kaiken niin, että tiesimme mitä halusimme emmekä tuhlanneet kenenkään aikaa.
Cooken mukaan siitä seuraa rentoutta kuvauspaikalla, kun kukaan ei tunne oloaan stressatuksi – tekijät mukaanlukien.
– Mitä vanhemmiksi tulemme, sitä vaikeampi on sitoutua, jos meillä ei ole hauskaa, Cooke tunnustaa. – Kyse ei ole siitä, etteikö se olisi vaivan arvoista, mutta haluamme nauttia siitä mitä teemme.
Coen huomauttaa, ettei se eroa muistakaan ammateista, joissa tekijät nauttivat työstään. Näyttelijättäret olivat myös innoissaan päästessään työskentelemään Coenin ja Cooken kanssa ja kuvailevat kokemusta odotusten mukaiseksi.
– Harjoittelimme paljon. Ethan ja Tricia luottivat meihin hahmojen kehittelyssä, sen huomaa käsikirjoituksessa. Ethanin ohjeet olivat hyvin teknisiä: ”Nouseva äänensävy, ei laskeva.” Ajattelin, että vau, enpä ole moista ohjetta aikaisemmin saanut, Viswanathan muistelee.
Qualley oli iloinen siitä, että Coen ja Cooke olivat molemmat mukana kuvauksissa.
– Joka oton jälkeen katsoin heitä kumpaakin, sillä molemmilla oli omat fiiliksensä ja huomionsa ja tapansa kommunikoida. Oli mukava saada molemmat näkökulmat kommunikoivasti ja positiivisesti.
Feldstein on samaa mieltä.
– On mahtavaa, kun kaksi ihmistä on niin samalla sivulla, kuin kaksipäinen olento. Ethan ja Tricia kunnioittavat toisiaan, vaikka heidän näkökulmansa ja energiansa ovat erilaisia. Tämä oli tyynimpiä kuvaussessioita, joissa olen ollut. Kaikilla oli hauskaa.
Hauskaksi Drive-Away Dolls olikin aina tarkoitettu, ja nyt myös yleisö saa kokea sen.
– Ethan Coen ja Tricia Cooke tietävät miten tehdään hemmetinmoinen elokuva. Ja tämä on hemmetinmoinen elokuva. Siinä on piristävästi tie-elokuvan nostalgisia elementtejä sekä toimintaa ja seikkailua mutta myös romantiikkaa ja roisiutta. Se on todellinen naurupaketti, Feldstein julistaa.
Haastattelut ja kuvat: Universal Pictures International
Toimittanut Jouni Vikman