Australialainen kirjailija ja kääntäjä Linda Jaivin tapasi Wong Kar-wain elokuvien tähden, Tony Leungin Bangkokissa elokuvan jälkituotannon aikaan. 51-vuotias Leung kertoi millaista oli tehdä heidän toiminnallisinta yhteistyötään.
Teit paljon fyysisiä harjoituksia. Miten valmistauduit henkisesti?
Sain luettavakseni paljon kirjoja pohjoisista mestareista, Ip Manista vain muutamia kirjoituksia.
Luulisi, että hänestä olisi kirjoitettu paljon?
Niin onkin, mutta ohjaaja ei antanut niitä minulle, vaikka itse tutki asiaa enemmän. Hän halusi minun tutkivan Bruce Leetä, koska hahmoni olisi tavallaan sekoitus häntä ja Ip Mania. Olemme tehneet yhteistyötä yli kymmenen vuotta ja luotamme toisiimme. Elokuva ei ole dokumentti. Ohjaajan Ip Man -tietoudella ja minun Lee-tietämykselläni loimme ideaalisen Ip Manin. Näkemykseni mukaan hän oli hyvin lempeä, sivistynyt, syvällisesti ajatteleva herrasmies. Taistellessaan hänestä tuli kuin toinen ihminen, lähes eläimellisen hurja. Se oli kiehtovaa. Mies, jolla oli kaikkea aina nelikymppiseksi. Sen jälkeen hän putosi korkealta ja kovaa, mutta seisoi edelleen jaloillaan. En ole koskaan esittänyt niin positiivista hahmoa yhdessäkään Wong Kar-wain elokuvassa.
Millä tavalla positiivista?
Hän oli hyvin optimistinen. Wing tsun -mestari Duncan Leung sanoi, että kun Ip Man tuli Hong Kongiin, se oli kuin muutto taivaasta helvettiin. Hän oli menettänyt kotinsa, omaisuutensa, perheensä. Hänellä ei ollut edes peittoa, johon kääriytyä. Silti hän kohtasi elämän hymy huulillaan. Uskon, että kungfu toimi hänen elämäntapansa lähteenä. Bruce Leellä se oli päinvastoin: hän sai elämästään inspiraatiota kungfuhunsa. Lee opiskeli filosofiaa, taoismia. He kulkivat eri reittiä samaan määränpäähän. Lee kuvailee kirjoituksissaan Ip Mania yhdeksi suurista mestareista, joka sai hänet ymmärtämään, että kungfu ei ole vain fyysistä treeniä tai itsepuolustustaito. Se on henkistä kasvamista ja elämäntapa. Aloin tajuta sitä itsekin vasta kun ryhdyin harjoittelemaan kungfua. Se myös auttoi roolin sisäistämistä enemmän kuin pelkkä lukeminen – vaikka käteni katkesikin kahdesti.
Auts.
En opiskellut kungfua nuorena, aloitin 47-vuotiaana. Kun käteni murtui ensimmäisen kerran, lääkäri käski minun levätä puoli vuotta. Mutta olisin unohtanut kaiken, joten sidoin käteni vain tiukasti ja jatkoin harjoituksia kahden viikon kuluttua. Ensimmäisenä päivänä mursin sen uudelleen, pahemmin. Uskoin lääkäriä ja pidin neljän kuukauden tauon. Se oli ainut tauko neljän harjoitusvuoden aikana. On helppo matkia kungfu-mestarin ruumiinliikkeitä, mutta mestarin henki, miten sellaiseksi tullaan, on opittava tunteen, ei älyn kautta.
Millainen asenne sinulla oli kungfua kohtaan aikaisemmin?
Olin seitsemän–kahdeksan-vuotiaana Bruce Lee -fani, mutta 1960-luvulla meille opetettiin, että vain poliisit ja gangsterit harrastavat kungfua. Se oli vain tappelua tai esiintymistä. Vasta tämän roolin myötä kung fu avautui minulle. Sen vaatima kova työ ja kuri sekä mielen karaiseminen soveltuu muuhunkin elämään. Ideaalisesti se vie zen-kaltaiseen tilaan: haluat harmoniaan vastustajasi kanssa. Hän ei ole vihollisesi sen enempää kuin muu maailma ympärilläsi. Tavoitteena ei ole voitto vaan oman mielen avaaminen. Mitä enemmän opiskelin, sitä enemmän kungfu kiehtoi minua.
Aivan kuten mestari Gong elokuvassa sanoo tyttärelleen, joka välittää vain voitosta.
En itse asiassa ole vielä nähnyt sitä kohtausta, mutta kyllä, kyse ei ole vain tappelemisesta. Jos se olisi niin helppoa, kuka tahansa voisi olla suurmestari. Oli nautinto esittää hahmoa – vaikka sitten tulee sota ja menetän kaiken. Itken yhtä lailla pettymyksestä kuin menetyksestä. Mutta Ip Man nousee jaloilleen – ei sen vuoksi miten hän taistelee, vaan sen miten hän elää. Tiesin hänestä aikaisemmin vain sen, että hän oli ollut Bruce Leen opettaja. Viisikymppisenä en enää halua synkistellä, vaan esittää valoisampaa elämänkatsomusta. Mutta en tiennyt miten esittää Ip Mania, harjoittelin vain wing tsunia. Ensimmäiset kolme vuotta työstimme vain taistelukohtauksia, minulla ei ollut hajuakaan tarinasta. Vasta viimeiset kuusi kuukautta kuvasimme draamaa.
Mielenkiintoinen tapa tehdä elokuvaa!
Se oli mieletöntä – mutta sellainen Wong Kar-wai on! Jokainen elokuva hänen kanssaan on seikkailu. En silloin yleensä katso kuvattua materiaalia kesken kaiken. Olen siis pimennossa mitä tulee tarinaan ja muiden hahmojen tekemisiin. En haluakaan tietää enempää, etten yritä tuputtaa omia ajatuksiani prosessiin. Kyseessä on Wong Kar-wain elokuva, minun tehtäväni on auttaa häntä saavuttamaan visionsa. Eilen tehdessäni jälkiäänityksiä näin elokuvaa ensimmäistä kertaa ja se on mykistävä.
Kuinka kauan muut ohjaajat tekevät yhtä elokuvaa?
Ehkä kuusi kuukautta. Minulta kysytään eikö ole vaikea työstää yhtä elokuvaa yli neljä vuotta. Olen tehnyt elokuvia 30 vuotta, ja olen nauttinut joka hetkestä. Mitä neljä vuotta merkitsee? Mitä enemmän aikaa on käytettävissä, sen hauskempaa.
Mitä mielessäsi liikkui isojen taistelukohtausten aikana?
Stressasin valtavasti, että satuttaisin muita! Mestarini sanoi, ettei pidä ajatella heitä ihmisinä vaan nyrkkeilysäkkeinä. En pystynyt siihen. Kungfusta haluttiin mahdollisimman aitoa, mutta en pystynyt ylittämään sitä siltaa. Olen hieman pettynyt, etten pystynyt heittäytymään sillä tavalla, mutta toisaalta hahmonikaan ei taistele tappaakseen. Kaikista taistelukohtauksista kaikin tavoin vaikein oli se sateessa tapahtuva. Sitä kuvattiin 30 perättäisenä yönä, koko yön. Iltaseitsemästä lähtien olimme läpimärkiä, emmekä voineet vaihtaa vaatteita ennen kuin kuvaukset päättyivät aamulla. Olimme vedessä nilkkojamme myöten, mutta puvustaja William Chang oli niin pikkutarkka, että meidän piti käyttää kangaspohjaisia jalkineita. Ne olivat todella liukkaat. Ja oli loka–marraskuu! Puolilta öin vapisimme umpijäässä.Kun kohtaus oli lopulta purkissa, yskin sängyssä viisi päivää.
Haastattelu: Linda Jaivin
Grandmaster tulee ensi-iltaan perjantaina 4. lokakuuta.