Tommy Lee Jones kuvaa uudessa ohjauksessaan 1800-luvun rajaseutuelämän kovuutta naisten kautta. The Homesman ei ole ohjaajan mukaan silti western. Episodi tapasi äksynä haastateltavana tunnetun Jonesin Cannesissa, jossa elokuva sai maailmanensi-iltansa.
Teksti: Tuomas Riskala, Cannes
Kuvat: Dawn Jones
Jones, 68, ei halua lässyttää turhia. Itseasiassa Jones on poikkeuksellisen kuuluisa inhostaan lehdistöä ja haastatteluja kohtaan. Miehellä on myös hurja maine yhtenä Hollywoodin vaikeimmista näyttelijöistä. Jonesin törkeydestä ja töykeydestä liikkuu kauhutarinoita ohjaajien, muiden näyttelijöiden ja kuvausryhmäläisten keskuudessa. Viimeisin paljastus tuli Jim Carreylta, joka vastikään avautui suositussa talkshow’ssa kertomalla, kuinka Jones sanoi Carreylle päin naamaa vihaavansa tätä Batman Foreverin (1995) kuvauksissa.
Nyt Jones vaikuttaa kuitenkin suhteellisen leppoisalta istuessaan kolmen kauniin näyttelijättären ja neljän tuottajan keskellä täpötäydessä salissa Cannesin festivaalipalatsissa. Yrmynaamalla on syytä hymyyn, sillä Jonesia arvostetaan ohjaajana enemmän täällä kuin Yhdysvalloissa. Jonesin edellinen valkokangasohjaus Kolmesti kuopattu (2005) toi tähdelleen festivaalin parhaan miesnäyttelijän ja Guillermo Arriagalle parhaan käsikirjoituksen palkinnon.
The Homesman otettiin Cannesissa vastaan kuitenkin ristiriitaisemmin. Myös kehuja kerännyt elokuva sai tyrmäyksen osalta kriitikoita. Haukkujen sijaan Jonesia pännii, että monet arvostelut kutsuvat elokuvaa westerniksi.
– Voitte kutsua sitä westerniksi, jos haluatte, tai millä muulla nimellä tahansa. Itse en edes tiedä mitä ”western” tarkoittaa tänä päivänä. Termiä on käytetty niin paljon ja niin monissa yhteyksissä, että sen alkuperäinen merkitys on hävinnyt. Jotkut kutsuvat nykyisin jopa scifielokuvia westerneiksi. Jos westernillä yhä tarkoitetaan elokuvaa, jossa on paljon hevosia ja isoja hattuja, niin silloin meidänkin elokuvamme on kai sitten western, Jones toteaa ärtyneenä.
The Homesman perustuu tunnetun westernkirjailijan Glendon Swarthoutin (1918–1992) romaaniin. Paul Newman (1925–2008) omisti 1988 julkaistun kirjan oikeudet ja olisi halunnut alun perin ohjata sen, mutta luovutti kahden epäonnistuneen käsikirjoitusversion jälkeen. Sen jälkeen oikeudet siirtyivät Sonylle, jolta Sam Shepard yritti ostaa niitä lukuisia kertoja. Lopulta Shepard ehdotti tuottaja Michael Fitzgeraldille, että tämä hankkisi oikeudet Jonesille, joka etsi uutta projektia ohjattavakseen.
– Oikean projektin löytäminen on aina vaikeaa, mutta luettuani Swarthoutin romaanin tiesin, että sen sivuilla piilee hyvä elokuva. Se on naisten tarina, mikä oli erityisen kiinnostavaa, Jones toteaa.
Tarina kertoo kolmesta naisesta, jotka ovat tulleet hulluiksi liian rankkojen elinolosuhteiden vuoksi Nebraskan karulla uudisraivaajaseudulla 1855. Hilary Swank esittää naimatonta tilanomistaja Mary Bee Cuddya, joka suostuu kuljettamaan naiset Iowaan mielisairaita hoitavan papinvaimo Altha Carterin (Meryl Streep) huomaan. Turvakseen satojen kilometrien matkalle naiset saavat Jonesin tulkitseman sotilaskarkurin George Briggsin.
– Luimme käsikirjoitusta varten monia kirjoja, jotka käsittelivät hulluutta, erityisesti naisten hulluutta 1800-luvulla. Aiheesta on tarjolla yllättävän paljon materiaalia. Oli myös mielenkiintoista tutkia, kuinka eri sairauksia hoidettiin tuohon aikaan. Jotkut keinoista olivat todella ällistyttäviä ja brutaaleja. Esimerkiksi skitsofreniaan sairastuneita pidettiin jääkylmässä vedessä kahdeksan tuntia, minkä uskottiin parantavan heidät.
Oscar-palkittu näyttelijä kertoo etsivänsä ohjaajana aina alkuperäisyyttä, mikä on tärkeintä.
– Tällaista tarinaa ei ole kerrottu aiemmin, ei etenkään Amerikan ulkopuoliselle yleisölle. Se tuntuu eksoottiselta, sillä monet eivät tiedä kuinka rankkoja elinolosuhteet olivat tuohon aikaan.
– Amerikkalainen unelma on klisee, jonka kaikki tuntevat. Mutta on hyvä tietää mitkä olosuhteet edelsivät unelman toteutumista, tuottajiin kuuluva Luc Besson toteaa.
Jonesilta riittää kehuja naistähdilleen, joihin kuuluvat Swankin ja Streepin ohella Miranda Otto, Sonja Richter, Grace Summer sekä Oscar-ehdokkuuden edellisestä westernroolistaan Coen-veljesten ohjauksessa Kova kuin kivi (2010) saanut 17-vuotias Hailee Steinfeld.
– Hilary on täydellinen. Hän on aina valmistautunut, hyvällä tuulella ja hyvin luova näyttelijä. Hän luki käsikirjoituksen nopeasti ja ymmärsi hahmoaan välittömästi. Hänen saamisensa mukaan oli todellinen onni, Jones hehkuttaa.
Kolmesti Oscar-palkittu Meryl Streep on ollut Jonesin läheinen ystävä jo pitkään. Viimeksi näyttelijät esiintyivät yhdessä elokuvan Lemmenlomalla (2012) päärooleissa.
– Istuimme kuvaustauolla ja juttelimme niitä näitä. Meryl kysyi, mitä olen seuraavaksi tekemässä ja kerroin hänelle parhaillaan käsikirjoitettavasta The Homesmanista. Hän halusi lukea sen, mikä oli ystävällistä, mutta en odottanut liikoja. Sitten myöhemmin Meryl tiedusteli olisiko osa vielä vapaana, mikä sai minut tietenkin hyvin iloiseksi. Meryl on yksinkertaisesti mahtava, yksi maailman parhaista näyttelijöistä, eikä tarvitse enempää ylistystä ainakaan minulta. Olen erittäin onnellinen, että voin kutsua häntä ystäväksi, Jones sanoo.
Hilary Swank kertoo löytäneensä käsikirjoituksesta paljon kauneutta ja yksinkertaisuutta tavasta, jolla ihmiset kohtaavat ja auttavat toisiaan.
– Olen näytellyt ennenkin hyvin vakaumuksellisia hahmoja ja Mary Bee kuuluu ehdottomasti samaan joukkoon. Häneltä riittää paljon myötätuntoa hulluksi tulleita naisia kohtaan. Hyveellisyys tarkoittaa tänä päivänä kuitenkin eri asioita kuin 1800-luvulla, eivätkä kaikki välttämättä ymmärrä, miksi Mary Bee toimii niin epäitsekkäästi, Swank toteaa.
Kahdesti Oscar-palkittu näyttelijä kertoo olevansa aina innoissaan voidessaan oppia jotain uuttaa elokuvaa tehdessä.
– Tällä kertaa se oli hevosilla ratsastaminen sekä muulivankkureiden ohjaaminen. Vietin paljon aikaa hevosten seurassa rakentaakseni niihin luottamusta.
Myös sääolosuhteet olivat jotain, mitä en ollut koskaan kokenut, Swank paljastaa.
– Sää vaihteli äärilaidasta toiseen. Paljon pölyä ja tuulta, sadetta, rakeita, räntää, lunta ja lopulta paahtavaa auringonpaistetta. Kaikki tyypillistä Uudelle Meksikolle ja Georgialle, jossa kuvasimme. Se on samalla kaunista, mutta villiä ja arvaamatonta. Sopii hyvin tarinaan, jonka kerromme, Jones muotoilee.