Brittiläisen Kazuo Ishiguron kiiteltyyn romaaniin perustuva Ole luonani aina on yhtä aikaa kauhistuttava ja kaunis elokuva. Se kertoo ystävyydestä, rakkaudesta ja kateudesta kiedottuna järkyttävän salaisuuden − määrätyn kohtalon − ympärille. Vakavana draamana alkava elokuva yllättää aiheesta tietämättömän hienosävyisellä genren muutoksella.
Mark Romanekin (Tunnin kuva) ohjaama Ole luonani aina kertoo Kathysta (Carey Mulligan), Ruthista (Keira Knightley) ja Tommysta (Andrew Garfield), jotka kasvavat yhdessä ja elävät koko lapsuutensa ulospäin aivan tavalliselta vaikuttavassa Hailshamin sisäoppilaitoksessa. Aikuisuuden kynnyksellä he kuitenkin saavat selville kylmäävän totuuden tulevaisuudestaan, ja se varjostaa jokaisen elämää loppuun saakka.
Elokuvasta on äärimmäisen hankala kertoa pilaamatta tarinan jännitettä, joka luo sen hahmojen ylle surullisuuden hunnun. Synkän taustatarinan etualalla kulkevat rakkaus, mustasukkaisuus ja kateus, inhimilliset sävyt, mutta katsoja alkaa helposti kaivata myös hieman kapinaa. Tarinan konteksti tekee lopulta hahmojen toimista hieman helpommin sisäistettäviä.
Alex Garlandin käsikirjoitus on kunnianhimoinen saavutus, sillä aiheen tieteissävytteisempää, dystooppista tunnelmaa vahvistamalla elokuvasta ei välttämättä olisi muodostunut niin tunteisiin vetoava. Tulos on kuitenkin sydäntäsärkevässä julmuudessaan hienotunteisen vihjaileva, ja se jättää tilaa katsojan tunteille. Tulkinnanvaraisuudellaan se myös innostaa tutustumaan alkuperäisteokseen.
Mulligan (An Education), Garfield (The Social Network) ja Knightley (Sovitus) edustavat nuorta brittinäyttelijöiden sukupolvea, jolta voi odottaa suuria saavutuksia. Jokainen lunastaa oman paikkansa elokuvassa, ja varsinkin Mulligan ja Garfield tekevät mielen perukoilla vielä pitkään elokuvan loppumisen jälkeen kummittelevat roolisuoritukset − Mulligan seesteisen rauhallisena Kathynä, jonka pinnan alla kuplii, Garfield puolestaan ujona mutta kolmikon ilmaisukykyisimpänä hahmona. Kohtaus, jossa Knightleyn Ruth makaa sairaalan leikkauspöydällä, on karmaisevassa kylmyydessään elokuvan mieleenpainuvimpia hetkiä.
Hypnoottisesti kerrottu tarina käyttää hyväkseen sateisen harmaan Britannian sävyjä, sisäoppilaitoksen karua maailmaa ja nuorten kasvukipuja huijaten katsojaa uskomaan todellisuuteen jota ei ole. Lopputuloksena on elokuva, joka yhtä aikaa lumoaa ja ahdistaa ja on yksi vuoden masentavimpia elokuvia. Positiivisessa mielessä.
Päivi Laajalahti
Tähdet: ★★★★