Peikko. Chewbacca. Ku Klux Klanin jäsen. Tämän vuoden Cannes-elokuvajuhlilla suomalaiset näyttelijät ovat urheasti heittäytyneet outoihin, pahoihin ja rumiin (et sinä, Chewie) rooleihin. Kansanvälisten ohjaajien pitäisi siis matkata pohjoiseen mikäli haluavat rooleihinsa lisää särmää. Spike Lee sen jo tietää.

Oscar-palkitun Idan jälkeen maailma ei tuntunut tarvitsevan toista mustavalkoista puolalaisdraamaa enää vähään aikaan. Sen ohjaaja Paweł Pawlikowski päätti kuitenkin tehdä juuri sellaisen. Onneksi Cold War -elokuvan hurmioitunut vastaanotto Cannesissa osoitti että niille löytyy tilaa.

Cannesin elokuvajuhlat jatkavat suopeaa suhtautumistaan suomalaisia lyhytelokuvia kohtaan viime vuonna Special Jury Distinction -palkinnon saaneen Teppo Airaksisen Katon jälkeenkin. Mikko Myllylahden kirjoittama ja ohjaama Tiikeri sai vastikään ensi-iltansa Leica Cine Discovely -kisassa osana virallista La Semaine de la Critique -sarjaa. Oh là là!

Tietynlaisia elokuvia odottaa näkevänsä Cannesissa. Kolmituntinen, puun mukaan nimetty turkkilaisdraama? Jep. Elokuvaessee Jean-Luc Godardilta, jonka ei enää olisi kannattanut vaivautua? Ehdottomasti. Mutta kuten Eero Milonoff toteaa, Ali Abbasin Gräns (”Raja”) ei oikein sovi kuvaan.

Cannesissa saa aina varautua pariin asiaan. Aina on nälkä. Aina missää jonkin näytöksen, josta muut puhuvat haltioissaan. Aina joku mollaa ranskaksi yrityksestä salakuljettaa huonosti kätketty voileipä näytökseen. Aina avajaisleffa haisee.

Meksikolaisnäyttelijätär Patricia Contrerasille kävi paha asumoka juuri käynnistyneen elokuvafestivaali Cannesin punaisella matolla.

Striimijätti on alkanut hankkia erityisen kiinnostavia elokuvia valikoimaansa.

Elokuvajuhla sai lisäsäännön.