Analyysi: Oliko Robert Pattinsonin Lepakkomies liian emo?

LeffaHamsteri tarkastelee näyttelijöiden roolituksen, roolihahmojen ja elokuvayleisön odotusten välistä suhdetta käyttäen esimerkkinään The Batman -elokuvasta syntynyttä keskustelua.

25.3.2022 17:33

Nousi pieni kohu, kun Robert Pattinsonin kerrottiin olevan seuraava Lepakkomies Matt Reevesin ohjaamassa The Batman -elokuvassa.

Lepakkomiehen fanit kokivat, että Twilight-elokuvien Edward-vampyyrin roolista kuuluisaksi tullut näyttelijä olisi liian pehmoinen yön ritarin rooliin. Näkemyksiä eivät edesauttaneet kuvat Pattinsonista mustat silmämeikit naamallaan ilman maskia. Osa faneista käytti Pattinsonin hahmosta termiä ”emo”.

Nyt elokuvan ensi-illan jälkeen monet ovat ylistäneet Pattinsonin roolisuoritusta. Lisäksi The Batmania on kehuttu kaikkien aikojen parhaaksi Lepakkomies-elokuvaksi!

Kuulostaako tutulta?

Jo vuonna 1989 ilmestynyt Batman sai fanit liikkeelle ennen elokuvan valmistumistaan. Joukkoliikehdintä sai alkunsa fanien kuullessa Michael Keaton -taitelijanimeä käyttävän näyttelijän saaneen Bruce Waynen ja Lepakkomiehen roolin (Keaton on syntymänimeltään Michael Douglas, joten voinet ymmärtää paineen käyttää toista nimeä).

Keaton tuli tutuksi 80-luvun alussa suurelle yleisölle tutuksi koomisista rooleistaan, joista tunnetuimmaksi nousi vuoden 1983 elokuva Varokaa, isä on irti! (Mr. Mom). Tim Burtonin ohjauksessa Keaton oli ensimmäisen kerran elokuvassa Beetlejuice, mutta tässäkin roolissa hänet nähtiin koomisesti piruilevan nimikkohahmon roolissa.

Moni fani ei uskonut Keatonin sopivan dramaattisen sarjakuvasankarin rooliin. Usko Keatonin näyttelijän lahjoihin oli nolla. Warner Bros. -elokuvastudio sai tästä syystä tuhansittain fanikirjeitä, joissa aneltiin näyttelijän vaihtamista toiseen.

Keaton sai kuitenkin pitää roolinsa fanien närkästymisestä huolimatta.

Vastoin odotuksia Batman nousi jättimenestykseksi ja Keatonin roolisuoritusta kehuttiin maasta taivaisiin ja monelle Keaton on vertaansa vailla oleva versio hahmosta.

Kuulostaako tutulta?

Mutta nämä kuohahdukset eivät rajoitu vain 90-luvun taitteeseen. Myös 2010-luvulla on nähty pöllämystyneitä reaktiota faneilta. 

Zack Snyderin ohjaama Batman v. Superman: Dawn of Justice sai myös fanit liikkeelle, kun Ben Affleckin uutisoitiin olevan Snyderin elokuvien Lepakkomies.

Popkulttuurissamme on tarinoita ja hahmoja, jotka ovat niin pitkälle määriteltyjä, että hahmojen taustatarinan muokkaaminen tai uudistaminen ei yksinkertaisesti ole mahdollista – tai ainakaan ilman merkittävää vastarintaa ja tunnekuohuja.

Lepakkomiehen lisäksi esimerkiksi James Bond on yksi heistä, vaikka monia esimerkkejä löytyy sarjakuvista tuttujen supersankareidenkin saralta. Lepakkomiehen tavoin myös Bondin roolitukset herättävät tunteita elokuvakatsojissa. Lehdistö on myös tästä tietoinen, joten tietysti jokaisesta pienestä juorusta, kommentista tai tiedonmurusta pitää tehdä isot otsikot. Itse en suoraan sanottuna enää seuraa Bondin esittäjään liittyviä spekulaatioita tai uutisointeja.

Muistan selvästi, kuinka fanit olivat käärmeissään Daniel Craigin valinnasta Casino Royalen pääosaan – ja loppujen lopuksi kyseisestä elokuvasta tuli hitti ja Craig nousi monen kirjoissa kaikkien aikojen parhaaksi Bondiksi.

Kuulostaako tutulta?

Varsin merkille pantavaa näissä kuohuissa on se, että kritiikki on kohdistunut, henkilöitynyt roolitettuun näyttelijään, ei roolituksesta vastuussa olevaan roolituksen suorittajiin. 

Elokuvabisneksessä on erillinen näyttelijöiden valitsemisesta vastaava casting director, jonka tarkoitus on avustaa ohjaajaa roolien ja näyttelijöiden yhdistämisessä (on huutava vääryys, ettei tällä ammattikunnalla ole edelleenkään omaa Oscar-kategoriaansa). 

Tietysti viimeisen päätöksen tekee aina ohjaaja.

Uskon Batman v. Supermanin tapauksessa ohjaajan olleen yksin päävastuussa pääroolin näyttelijän valitsemisessa ja ideoinnissa. Myös Ben Affleck vetosi Snyderin näkemykseen, kun roolista uutisoitiin.

Batman v. Superman: Dawn of Justice aiheutti ristiriitaisen vastaanoton ilmestyessään. Elokuvalla on faninsa, mutta Teräsmiehen ja Lepakkomiehen ensimmäiseksi yhteiseksi elokuvaksi käsikirjoitukseen jäi paljon parantamisen varaa. Kaikesta elokuvan saamasta kritiikistä huolimatta Ben Affleckin roolisuoritusta kehuttiin tasaisesti elokuvan kohokohdaksi. Toisin sanoen skeptikot yllättyivät Batfleckin roolisuorituksesta. Affleckin esittämä Lepakkomies on väsynyt ja yksinäinen; hän on vanhin versio Lepakkomiehestä, joka on tähän asti nähty valkokankaalla. 

Fanien lopullista hyväksyntää edesauttoivat nähdäkseni Arkham -peleistä tuttu, erittäin näyttävä ja väkivaltaisen rujo turpaan veto -tyyli, jolla Batfleck laittaa Lex Luthorin palkkasotilaita poikki ja pinoon. Lisäksi Snyderin elokuvassa nähtävä hahmo osui lähimmäksi Frank Millerin Yön ritarin paluu –sarjakuvassa nähtyä, fanien rakastamaa versiota Lepakkomiehestä kuin yksikään aiempi versio.

Batfleckiin verrattuna The Batmanin yhtä osuvasti nimetty Battinson on nuori; lähempänä Year One -sarjakuvasta tuttua juuri aloittelevaa etsivää. Hän on ehtinyt toimimaan Gothamin kaupunkia vartioivana yön ritarina vain kaksi vuotta. 

Pattinsonin esittämä Bruce Wayne viihtyy muihin elokuvaversioihin verraten kaikista eniten alter egonsa saappaissa – tai ainakin näemme Reevesin elokuvassa Lepakkomiehellä on tähän mennessä kaikista eniten ruutuaikaa. 

Kuten edellä mainitsin, suurin haloo The Batmanin tapauksessa syntyi julkisuuteen esitetyistä promokuvista, joissa näytettiin Pattinsonin Bruce Wayne Lepakkomiehen mustissa silmämeikeissä. Moni fani pelkäsi, että Pattinson on aivan liian ”emo” mustien silmän ympärysten ja roikkuvien, sekaisin olevan otsatukan kanssa.

Toisin sanoen Lepakkomies-fanit pelkäsivät, että tämä uusi versio heidän rakastamastaan hahmosta olisi vinkuva, valittava ja ylitunteellinen teini. Toisin sanoen, vaikka Pattinson on yli 30-vuotias mies, Twilight-elokuvat ovat hänelle edelleen taakka.

Aivan kuten koomiset pääosaroolit olivat Michael Keatonille.

Silmämeikeistä ensinnäkin sen verran, että jokainen moderni Lepakkomiehen näyttelijä on aina Michael Keatonista alkaen esiintynyt silmä meikit naamallaan. Lepakkopuvustus vaatii asianmukaisen maskeerauksen.

Keatonin jälkeen Val Kilmer, George Clooney, Christian Bale ja Ben Affleck ovat kukin vuorollaan pitäneet meikkejä naamassaan. Ainoastaan Adam West ja häntä edeltänyt, maailman ensimmäinen Lepakkomiestä esittänyt näyttelijä Lewis Wilson eivät pitäneet silmämeikkiä. 

Pattinson on vain ainut, jonka hahmo on näytetty pitämässä meikkiä ilman maskia.

Toisekseen Lepakkomies on aina ollut ”emo”. Monet eivät vain halua tiedostaa tai myöntää tätä seikkaa hahmon perusluonteesta, koska kyseinen termi on monelle niin vahva kirosana. Se asettaisi Lepakkomiehen – ja sitä kautta katsojan – naurunalaiseksi.

Mielestäni Lepakkomiehen goottilaiset piirteet ovat peräisin tukahdutetuista surun ja menetyksen tunteista, jotka on kanavoitu kielletyn väkivallan ja voimafantasian muotoon. Bruce Wayne koki trauman menettäessään vanhempansa. Hän käsittelee traumaansa epäterveellisesti koston kautta. Bruce pyrkii saavuttamaan menetetyn kontrollin luomalla vihaa ja pelkoa rikollisiin, jotka hän kokee olevan kollektiivisessa vastuussa vanhempiensa murhaan.

Bruce toteuttaa väkivaltaa vain öisin pimeyden ja naamion tuoman salatun identiteetin turvin. Naamio antaa hänelle mahdollisuuden irtautua omasta identiteetistään ja antautua oman egonsa vietäväksi. 

Gotiikka ja goottilaisuus ilmenevät edellä mainituista tunteiden tukahduttamisesta, traumaattisesta menneisyydestä kumpuavasta hoitamattomasta arvesta ja sielun pimeyteen sukeltamisessa. Tunteiden fyysisiä ilmentymiä ovat Waynen suvun kartano ja sen tarjoama eristäytyneisyys muusta maailmasta, jota Bruce monessa eri tulkinnassa harjoittaa.

Moni ihannoi Burtonin tekemiä tyylillisiä valintoja, mutta joka elokuvan jälkeen katsojat ovat halunneet Lepakkomiehen menevän lähemmäksi ja lähemmäksi arkirealismia. Toisin sanoen Nolanin Yön ritari oli joidenkin mielestä liian kiltti, koska siitä puuttui graafinen, verinen väkivalta.

Jos nyt ihan totta puhutaan, Lepakkomiehen vetäminen arkirealismiin on ihan kunnianhimoinen tavoite. Ainoana esteenä toimivat samat piirteet, joita Nolan yritti omassa trilogiassaan selittää auki. 

Lepakkomiehen juoniasetelma on käytännöllisestä näkökulmasta katsoen absurdi – kuten kuuluukin.

Hyväksymme kuitenkin miljardöörin yölliset kamppailut rikollisia vastaan, koska kostotarinaan sisältyy maskuliininen voimafantasia. Lepakkomiehen supervoima on lähes loputtomat resurssit. Hänellä on upeat lelut, laitteet ja apuvälineet, jotka helpottavat turpakäräjien pitämistä pimeillä kujilla ja taistelua järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan. 

Elokuvat ovat harvoin yrittäneet käsitellä tai kommentoida piirteitä Lepakkomiehen oman käden oikeuden harjoittamisessa, joita voi suoraan sanoen fasistisiksi. Tästä syystä hänen suhteensa Gothamin poliisivoimiin on aina ollut vähintään häilyvä. Osa elokuvaversioista tuomitsee kostajan roolin täysin, osa taas suoraan sanoen integroi hänet yhteistyöhön poliisin kanssa (amerikkalaisten puolisotilaallisissa poliisivoimissa on jo pitkään ollut fasistisia piirteitä).

Hahmon ongelmallisuutta ei vähennä se, että Lepakkomiehen vastustajat ovat lähtökohtaisesti yhteiskunnan hylkäämiä vähävaraisia, vähäosaisia tai mielenterveydeltään järkkyneitä rikollisia. Kukapa omia tunteitaan tukahduttanut ei toivoisi pystyvänsä hakkaamaan köyhät ja sairaat lähimpään maan rakoon, jotta oma tuskainen olo helpottuisi.

90-luvulla esitetty Batman-animaatiosarja käsitteli tätä aspektia hyvin: etsivän ja kostajan roolien sijaan Lepakkomies yritti usein myös auttaa vihollisiaan, koska hän ymmärsi, miten vaikeaa on aloittaa elämä alusta läheisten menetyksen jälkeen.

Ymmärrän, että monelle fanille empatia ei ole ensimmäinen asia, joka tulee mieleen Lepakkomiehestä puhuttaessa – vaikka sen ehkä olisi hyvä olla.

Christopher Nolanin Yön ritari –trilogia tiedosti Lepakkomiehen tavoitteiden negatiiviset näkökulmat, koska se ei missään vaiheessa esittänyt alter egoa haluttuna asiaintilana. Nolan asetti käsikirjoituskumppaneidensa kanssa Bruce Wayneen halun jättää viitta naulakkoon. Bruce tiedosti mielessään, että hahmon väkivaltaisuus saattaisi nielaista hänen sielunsa kokonaan. 

Kun antaa väkivallalle pikkusormen, se usein vie koko nyrkin.

Uskon, että The Batmanin suurin voimavara ei ole Nolanin ja Burtonin estetiikkojen yhdistäminen, vaan Pattinsonin kyky näyttelijänä tuoda esiin Brucen psyykkeen haavoittuvuus.

Pattinsonin tulkinta roolista korostaa Lepakkomiehen ja Bruce Waynen välistä eroa: Lepakkomiehenä Bruce on paljon itsevarmempi ja maskuliinisempi. Ilman maskia Pattinsonin onnistuu välittämään ilmeidensä ja kehokielensä avulla epävarmuutta ja haavoittuvuutta, joka sykkii orvoksi joutuneen miljonäärin pinnan alla. Yksikään aikaisempi filmatisointi ei ole esittänyt Brucea samalla tavalla, vaikka hän on aiemminkin kamppaillut Lepakkomies-identiteettinsä kanssa.

Esimerkiksi Keatonin esittämä Bruce Wayne henkii kateutta Kissanaista ja Pingviiniä kohtaan, koska hän toivoisi pystyä antautumaan Kissanaisen tavoin täysin Lepakkomiehen persoonalleen.

Matt Reevesin ohjaama The Batman asettaa Bruce Waynen sijaan pääpisteensä Lepakkomieheen.

Bruce Wayne on sivussa, koska hän on itse asettanut itsensä sivuun. Hän haluaa uppoutua Lepakkomiehen rooliin, koska silloin hänen ei tarvitse kohdata omaa suruaan tai käsitellä traumaansa. Tästä syystä pienetkin hetket, joissa Pattinson pääsee esittämään nuorta ja murtunutta Wayne-herraa maskin takana, nousevat entistä kriittisempään asemaan.

Mutta kaikista hyvistä roolisuorituksista, näyttävästä kuvauksesta ja David Fincherin elokuvista lainatusta, painostavasta ilmapiiristä huolimatta The Batman loppujen lopuksi epäonnistuu tarinansa teeman ja lopullisen sanomansa suhteen.

Elokuvan juoniasetelmahan vaikuttaa viestivän alusta alkaen Brucen viettävän liian paljon aikaa ja energiaansa Lepakkomiehen sotisovassa. 

Nuori Wayne-herra on täysin uppoutunut hahmon yöeläimen rooliin. Juonessa nousevat esille Bruce Waynen vanhempien tekemät virheet ja Gothamin uudistusten epäonnistuminen ja niiden seuraukset. Arvuuttaja on yhteiskunnan hylkiö, joka on Lepakkomiehen tavoin ottanut ohjat omiin käsiinsä.

Bruce oppii tarinan lopussa, että kaupunki tarvitsee erilaisen Lepakkomiehen, joka olisi toivon, ei koston symboli. Mutta tarinahan ei nosta keskiöönsä Lepakkomiehen perintöä, vaan Bruce Waynen vanhempien perinnön.

Väitän Brucen oppivan elokuvassa väärän läksyn. 

Gotham ei tarvitse toisenlaista Lepakkomiestä, vaan Bruce Waynen, joka osaisi (tai uskaltaisi) asettua korjaamaan vanhempiensa tekemät virheet.

Toivon symbolina toimiminen on askel kohti valoa, kohti empatiaa, mutta se jättää tärkeän seikan Bruce Waynen tarinasta pois: on aivan eri asia oppia elämään vanhempiensa virheiden kanssa kuin yrittää korjata niitä. 

Uskallan väittää, että Gotham tarvitsee Lepakkomiehen sijaan Bruce Waynea. Sen sijaan, että Bruce käyttäisi varallisuuttaan teknologiaan ja aseisiin, joiden avulla hän saa tyydytettyä kostonhimoaan, hän voisi käyttää henkisiä ja fyysisiä resurssejaan yhteisen hyvän ajamiseen, kuten esimerkiksi syrjäytyneiden työttömien ja kodittomien auttamiseen, mielenterveystyön parantamiseen ja sen saatavuuden edistämiseen.

Mitä ajatuksia tämä sinussa herätti, kun toin nämä asiat esille?

Mutta eikö realismin tavoittelu ole haluttua ja yksi tärkeimmistä vaatimuksista monelle fanille, vai tarkoittaako realismi vain realismia väkivallan kuvauksen suhteen.

Meidän on tiedostettava, että Lepakkomies ei pysty tarjoamaan samankaltaista toivoa kaupunkinsa asukkaille kuin Bruce Wayne. Naamioidulla kostajalla on käytössään vain varjoissa toimivat nyrkkinsä ja niiden aiheuttama pelko. 

Gotham kaipaa rakenteellista muutosta hyvinvoinnin lisäämiseksi, mutta jos muutos tulisi silloinhan Lepakkomiestä ei tarvittaisi. Rikollisuuden lisääntyminen oikeuttaa Lepakkomiehen olemassaolon, aivan kuten se oikeuttaa poliisivoimien varustelun yhä raskaammalla aseistuksella. 

Ehkä The Batman yrittää opettaa meille sen, että sekä yksityisen henkilön että yhteiskunnan tekemät helpot ratkaisut eivät hoida varsinaista ongelmaa tai ongelmaan johtaneita syitä, vaan ongelmasta syntyneitä seurauksia.

Olen skeptinen tästä luennasta, koska The Batmanin viimeiset hetket ovat aivan liian toiveikkaat Lepakkomiehen suhteen, jotta sen voisi nähdä traagisena tarinana harhaluuloisesta sankarista.

Toisaalta elokuvan tekijöiden valinnat peilaavat meidän katsojien – ja etenkin Bruce Waynen – tunteita ja ajatuksia:

Kukaan ei osaa päästää irti ajatuksesta nimeltään Lepakkomies.

Se on fantasiana aivan liian viettelevän kutsuva, koska arkielämässä päivä ei pelastu nyrkin isku kerrallaan.

Nyrkit ja niiden käyttö vain lisäävät ongelmia.

Ville Vuorio
LeffaHamsteri

Kirjoittaja on ollut Lepakkomies-fani aina siitä asti, kun näki Adam Westin nyrkin iskun sanovan ”KA-POW!”.

Lisää luettavaa

Aiheeseen liittyviä elokuvia