Kuin kaksi marjaa – Spider-Man: No Way Home ja The Matrix Resurrections

Tämä essee on toinen osa viime kuun puolella julkaistulle Metaelokuvien hyökkäys -kirjoitukselleni, jossa pohdin metafiktion ja meta-ainesta sisältävien elokuvien eroja. Edellinen kirjoitus löytyy tästä linkistä. Nyt toisessa osassa pohdin metan eri luonteita uusimpien Matrix ja Spider-Man-leffojen kautta. Sisältää spoilereita molemmista elokuvasarjoista.

Ja nyt vihdoin pääsemme kahteen vuoden 2021 lopulla ilmestyneeseen uutuuselokuvaan – Spider-Man: No Way Home ja The Matrix Resurrections. 

Itsetietoisuuden näkökulmasta nämä kaksi elokuvaa ovat melkein kuin samasta puusta veistetyt. Molemmat tiedostavat asemansa ja edellisten osien perinnön. Sekä Spider-Man: No Way Home että The Matrix Resurrections palauttavat aiempien osien päänäyttelijöitä ikonisiin rooleihin. Mutta siinä missä No Way Home pyrkii tekemään kaikkensa ollakseen katsojien nostalgiaa miellyttävä popcorn-elokuva, Resurrections ei päästä katsojaa helpolla kyseenalaistaessaan ja uudelleen määrittäessään sarjan perintöä. 

Tavaramerkin perintö ja odotukset

Tavaramerkkiin perustuvan elokuvan tai menestyneen elokuvan jatko-osan voimavaroja ovat tutut symbolit, hahmot, juonikuviot sekä ulkoiset seikat kuten tapahtumapaikka ja -aika. Tuttuus voi myös olla haaste, koska elokuvalla on tällöin myös abstrakti ”perintö”. Perintö antaa tietyt suuntaviivat, odotukset ja säännöt, jonka mukaan tarinan on katsojien mielestä edettävä, jotta se olisi tyydyttävä.

Elokuvan populaarikulttuurillinen perintö voi olla tuotannon ja markkinoinnin näkökulmasta ensisijaisen tärkeä, koska ihmiset tuntevat tavaramerkin ikonografian ja taustatarinan. Logoja ei tarvitse keksiä uudestaan ja tunnettuus on taattu, mutta usein elokuvat pyrkivät antamaan oman tulkintansa.

Spider-Man: No Way Home aseistaa itsensä 2000-luvun alun nostalgialla, jota käytettiin jo elokuvan markkinoinnissa. Trailerissa tarjoiltiin mahdollisuus nähdä Hämähäkkimiehen ikonisia rosvoja aiemmista elokuvista; hahmoja, jotka kuolivat omissa elokuvissaan. Matrix Resurrections sen sijaan ei ollut mainonnassaan yhtä tarkka, mitä tuleman pitää.

No Way Home jatkaa yhä entistä suuremmaksi laajenevan Marvelin elokuvauniversumin tarinaa. Marvel Cinematic Universe eli MCU-elokuvia on leimannut alusta asti huumori, joka on sisältänyt meta-ainesta. Hahmot usein tiedostavat supersankarigenren kliseet tai juonen oudot scifi-fantasia-piirteet. Esimerkiksi Guardians of the Galaxy –leffoista tutun Star-Lordin (Chris Pratt) tyyliin kuuluu yhdistellä oman tarinansa piirteitä muihin populaarikulttuuriviittauksiin, jotka mekin katsojina tunnistamme. 

Marvelin universumissa huumorin tarkoituksena on viestiä katsojalle tekijöiden olevan samalla sivulla ja samaa faniporukkaa katsojien kanssa. Kun tekijät onnistuvat viestimään katsojille olevansa faneja, MCU-elokuvat tiedostavat olevansa viihdettä. Usein tarinoiden pahikset ovat niitä otsakurtussa kulkevia tiukkapipoja, joille sankareiden on helppo päästä naljailemaan ja vähättelemään heitä vitsien avulla. Marvelin sankarit vitsailevat itsetietoisesti ja saaga on täynnä erilaisia vitsejä ja piilotettuja viittauksia, joiden tarkoituksena on välittää tiedostavia silmäniskuja katsojalle.

Tästä näkökulmasta katsoen Spider-Man: No Way Home ei ole ainakaan lähtökohtaisesti mitenkään poikkeus Marvelin universumin kaanonissa, mutta se ottaa yhden askeleen vielä pidemmälle.

Siinä missä aiemmat Marvelin elokuvat ovat sisältäneet huomattavan määrän erilaisia viittauksia elokuviin oman universuminsa sisällä, No Way Home rikkoo tämän jatkumon sisällyttämällä mukaan tärkeitä hahmoja Sam Raimin ja Marc Webbin ohjaamista Hämähäkkimies -elokuvista Spider-Man, Spider-Man 2, The Amazing Spider-Man ja The Amazing Spider-Man 2.

Toisin sanoen No Way Home on nannaa katsottavaa nostalgianälkäisille katsojille, jotka haluavat nähdä Spider-Man: Into the Spider-verse-animaatioelokuvan esittelemän multiversumin (tai niin sanotun Hämisversumin) mahdollisuudet myös näyteltyjen Hämähäkkimies-tarinoiden kontekstissa.

Far From Home päättyi Mysterion (Jake Gyllenhaal) paljastukseen Hämähäkkimiehen todellisesta identiteetistä. Peter Parker (Tom Holland) joutuu hyvästelemään normaalin teini-ikäisen elämänsä supersankarisalaisuutensa paljastuttua. Peter haluaa kuitenkin palauttaa kaiken ennalleen, joten hän lähestyy asiassa New Yorkissa asuvaa velhoa, Tohtori Outoa (Benedict Cumberbatch). Peter toivoo häneltä loitsua, joka saisi maailman unohtamaan hänen olevan Hämähäkkimies. 

Tohtori Oudon loitsu saa aikaan repeämän multiversumissa. Aiemmista Spider-Man-elokuvista tutut pahikset päätyvät MCU:n universumiin. Peter yrittää yhdessä tyttöystävänsä ja parhaan ystävänsä kanssa oikaista ongelmat, mutta he epäonnistuvat. Peterin May-täti (Marisa Tomei) kuolee ja toivo näyttää olevan menetetty. 

Paljastuu, että Peter ei kuitenkaan ole yksin. Tobey Maguire ja Andrew Garfield palaavat näyttelemään Hollandin rinnalle omien elokuviensa versioita Peter Parkerista. 

Kolmikko taistelee yhdessä edellisistä osista tuttuja vihollisia vastaan: eturivissä Willem Dafoen loistava Vihreä Menninkäinen ja Jamie Foxxin Electro. Peter onnistuu korjaamaan Tohtori Otto Octaviuksen alias Tohtori Mustekalan (Alfred Molina) niskassa olevan tekoälysirun, joten tiedemies tulee takaisin järkiinsä. Päivä pelastuu, mutta sillä hinnalla, että kaikki ihmiset unohtavat Peter Parkerin olevan Hämähäkkimies.

Hauskana yksityiskohtana on tietysti J.K. Simmonsin näyttelemä J. Jonah Jameson, joka tavattiin Spider-Man: Far From Homen lisäksi myös alkuperäisessä, Sam Raimin ohjaamassa trilogiassa (tämä tekee Simmonsista eniten Hämis-leffoissa esiintyneen näyttelijän). Harmi, että hahmo jäi uusimmassa elokuvassa vain sivussa seisovaksi joeroganmaiseksi karikatyyriksi.

Hollandin tähdittämä, järjestyksessään kolmas MCU:n Hämähäkkimies-elokuva tykittelee vitsejä ja kohtauksia, joiden on tarkoitus antaa katsojalle roima annos dopamiinia nostalgiahermoa kutittelemalla (paras vitsi liittyy Maguiren seittiranteisiin). 

Oli huikea nähdä Maguire, Garfield ja Holland jakamassa kokemuksiaan. Tässä tietysti muistuttaisin, että katsojan omat kokemukset vaikuttavat siihen, miten paljon hän saa elokuvista irti. 

En voi suositella elokuvaa kenellekään, kuka ei ole nähnyt aiempia Spider-Man-elokuvia.

Suurimman tyydytyksen tarjoava hetki oli Andrew Garfieldin syöksyessä pelastamaan putoava MJ (Zendaya). Tässä kohtauksessa meta-aines käy ylikierroksilla. Nautinnon saadakseen katsojan piti olla tietoinen toisen elokuvastudion tuottamien elokuvien draaman kaaresta. Omassa elokuvassaan Garfieldin esittämän Peterin tyttöystävä Gwen Stacy (Emma Stone) kuolee pudotessaan. Jos katsoja on skipannut Garfieldin Hämis-leffat, hän ei saa kohtauksen tarjoamaa katharsista.

Niin tyydyttävä kuin se olikin, tämä hetki toisaalta paljasti Hollandin Hämähäkkimies-elokuvien heikkouden. Kysyin itseltäni, miksi kaikista tyydyttävin hetki oli Garfieldin hahmolla, eikä Hollandilla? Miksi elokuva nojasi niin paljon Sam Raimin ohjaaman trilogian roistoihin?

Vaikka olen nauttinut Marvelin elokuvauniversumin Home-trilogiasta, se on toiminut pikemminkin kertakäyttöviihteenä. Sam Raimin ohjaamat elokuvat ovat pysyvä osa omaa elokuvakirjastoani, koska tuon trilogian kaksi ensimmäistä osaa uskaltavat sukeltaa Hämähäkkimiehenä olemisen vaikeuksiin ja haasteisiin. No Way Homen multiversumiin kytkeytyvä juoni saa painoarvoa aiempien elokuvien hahmoista, mutta jokin silti jäi puuttumaan tarinasta.

Vastaus saattaa piileä siinä, miten MCU:n elokuvia vaivaavat yleisestikin aika lailla samat tekojen vaikutusten ja seurauksien ongelmat. Kuinka monta kertaa Marvelin uusi elokuva tai tv-sarjat on vain jäänyt junnaamaan paikalleen tai aloittanut samat konfliktit alusta?

Peter kylläkin saa lopulta haluamansa: kukaan ei muista Peter Parkerin olevan Hämähäkkimies – eivät edes hänen ystävänsä. Yksinäinen Peter vuokraa asunnon ja hänestä on nyt tullut sarjakuvista tuttu Hämähäkkimies. Marvelin elokuvauniversumi onnistui antamaan Tom Hollandin esittämän Hämähäkkimiehen high school -teiniseikkailut. Kaiken lisäksi fanit saivat haluamansa multiversumitarinan, mutta Tohtori Oudon muistitaikuuden avulla trilogia sai painettua reset-painiketta – ilman vakavia seurauksia (kyllä – tiedostan, että seurauksena on se, että Peter on yksin, mutta kaikkien kokemusten pyyhkiminen pois muistista ei ole kovin samaistuttava tilanne draaman kokemisen kannalta).

Ylösnouseminen ja uusi käynnistyminen

Matrix oli vuoden 1999 yllätyshitti, jolla oli suuri vaikutus pop-kulttuuriin ja Hollywoodin elokuvakoneistoon. Wachowskien ohjaama scifi-toimintaelokuva vei eteenpäin 2000-luvun alun sarastuksessa tietokonetehosteiden ja kuvausinnovaatioiden voitonkulkua, joka oli alkanut jo Steven Spielbergin Jurassic Parkista.

Visuaalisten innovaatioiden ja esikuvien lisäksi Matrix innoitti katsojiaan aivan uudenlaisella tavalla: kyseenalaistamaan oman todellisuutensa ja sen rakenteet. Alkuperäisen Matrixin sanoma on yleismaailmallinen kapinoinnin metafora.

Elokuvan alussa Neo (Keanu Reeves) kokee todellisuuden luonteen keinotekoisuuden alitajunnassaan ja lähtee kapinoimaan sitä vastaan Morfeuksen (Laurence Fishburne) ja Trinityn (Carrie Ann-Moss) avulla. Tarina dramatisoi Platonin luolavertauksen ja Neon herääminen voidaan tulkita monen erilaisen viitekehyksen tai linssin läpi. Tulkintoihin lukeutuvat poliittiset, yhteiskunnalliset, uskonnolliset ja seksuaaliset heräämiset tai toisin näkemiset. Wachowskit itse ovat kertoneet oman sukupuoli-identiteetin kyseenalaistamisen toimineen tarinan innoitteena. Matrixin ilmestymisen jälkeen kumpikin ohjaajista ovat läpikäyneet sukupuolen korjausprosessin.

Tarinan alkuperäinen innoitus on aina sivuseikka, etenkin jos se on hyvin kerrottu ja tarinan sanoma puhuttelee katsojaa tämän sukupuolesta, iästä tai muista seikoista riippumatta. Neo kokee halua tietää, mikä matrix on ja ennen kaikkea kuka hän on. Hän kokee vastarintaa omalla matkallaan järjestelmän agenteilta, jotka pyrkivät tukahduttamaan uhat status quota vastaan ja ylläpitämään Matrixin, keinotekoisen virtuaalimaailman tasapainoa ja järjestystä. 

Elokuvan lopussa Neo voittaa taistelun järjestelmää vastaan ja saa supervoimat. Hänestä tuli Valittu, pysäyttämätön ja samalla monen katsojan pelastajahahmo: siististi pukeutuva kamppailulajien taitaja, joka osaa myös väistellä ja pysäyttää luoteja.

Uskon Matrixin pinnallisten seikkojen harhauttaneen monia katsojia. Kyllä, elokuvassa on loistavat toimintakohtaukset, jotka ovat syöpyneet myös allekirjoittaneen alitajuntaan pienintäkin äänitehostetta myöten. Muistan kelanneeni VHS-kasettini ruvelle kuuluisan aulakohtauksen kohdalta. 

Mutta kuinka moni muistaa, mistä Neon supervoimat tulivat? Mikä herätti Neon takaisin henkiin?

Niin lällyltä kuin se teini-ikäisen pojan korvaan kuulostikin, Neon herätti takaisin henkiin universumin voimista kaikista voimakkain – rakkaus. Neo ei ehtinyt Matrixista ulos tarpeeksi nopeasti ja agentit ampuivat hänet kerrostalon käytävälle. Trinity suutelee Matrixiin kytkettyä Neoa ja mies palasi elävien kirjoihin.

Mielestäni elokuvan pahin ristiriita sijaitsee rakkauden sanoman ja ulkoisesti havaittavan hypermaskuliinimaisen kovanaamaisuuden välillä. Nebukadnessarin kivinaamaisen vakava miehistö pukeutuu Matrixissa aurinkolaseihin ja nahka-asusteisiin: heidän habituksensa viestii perinteisen järjestelmän ulkopuolista kapinointia – ja ennen kaikkea tyyliä.

Kaikki muistavat Matrixin ikoniset asusteet, mutta tuon pinnan alla pamppailee ihan oikea sydän.

Menestyksen myötä Matrix kuitenkin pääsi valtavirtaan ja viihdekoneisto omi sen ulkoiset piirteet ja tyylittelyt (etunenässä ikoninen bullet time) ilman samankaltaista aitoa sisältöä. Toisin sanoen viihdejätit omivat ja tuotteistivat elokuvan, jonka keskeinen sanoma oli kapina koneistoa ja vallitsevaa järjestelmää vastaan. 

Matrix Reloaded ei ole täydellinen jatko-osa, koska se tuntuu osittain enemmänkin luennolta kuin elokuvalta. Mutta se toisaalta pyrkii kyseenalaistamaan katsojan odotuksia, kun Neon supervoimat eivät olekaan avain ihmiskunnan pelastukseen koneiden ikeen alta.

Reloaded on sen sijaan täydellinen tematiikkansa ja sanomansa osalta. Elokuvassa paljastuu, että Neo ei ole ainutlaatuinen Valittu, vaan osa järjestelmän harjoittamaa järjestystä ja kontrollia. Valittuja on historian saatossa ollut useita, ja he ovat olleet aina osa koneiden rakentaman keinotekoisen todellisuuden järjestelmän ylläpitoa. Ihmiset kaipaavat taruja ja valittuja henkilöitä ja kapinaa, mutta se kaikki on lopulta vain osa järjestelmän kiertokulkua. Kapinoinnin jälkeen järjestelmä voi jälleen käynnistää itsensä uudelleen.

Tässä kiertokulussa mikään ei muutu.

Matrix Revolutions pyrki lunastamaan trilogiaa kohtaan esitetyt odotukset, mutta elokuvan lopussa nähty uusi aamunkoitto jäi ontoksi. Neo uhraa itsensä, jotta sota ihmisten ja koneiden välillä päättyisi. Tuntuu, etteivät Wachowskit täysin ymmärtäneet trilogian päätösosan sanoman luonnetta tai he eivät osanneet toteuttaa sitä täysin. Viimeisessä osassa paljastuu, että myös ohjelmilla voi olla tunteita, mutta se tuntuu vain jälkiajatukselta, jonka on tarkoitus rikkoa ihminen/kone-kahtiajakoa.

Ehkä ohjaajien rahkeet eivät riittäneet kahden jatko-osan kirjoittamiseen ja tuottamiseen saman aikaisesti. Monimutkaiseksi ja eeppisiin mittasuhteisiin paisuneen trilogian lopetus tuntui viimeistelemättömältä ja keskeneräiseltä luonnokselta – ja mikä pahinta: Revolutions tuntui falskilta ja pakotetulta päätökseltä siihen nähden, mitä Reloaded pystyi tarjoamaan.

Tavallaan olen onnellinen uuden jatko-osan tarjoamasta mahdollisuudesta. The Matrix Resurrections pyrkiikin korjaamaan, tarkentamaan ja omalla itsetietoisuudellaan kommentoimaan alkuperäisen elokuvan ja sen jatko-osien sanomaan ja perintöä.

Näin Twitterissä erään kriitikon vertaavan The Matrix Resurrections ja Star Wars: The Last Jedi –elokuvia keskenään, ja ymmärrän miksi.

Resurrections vetää The Last Jedin kaltaiset aivan hullut kärrynpyörät tarinan suunnan suhteen. Lana Wachowski haluaa, että kyseenalaistamme omaa rakkauttamme Matrixia ja sen perintöä kohtaan – ja hän tekee sen kuin Cervantes konsanaan. 

Myönnän odottaneeni The Matrix Resurrectionsiltä upeita taistelukohtauksia, mutta toiminta tuntui olevan täysin sivuseikka koko tarinassa. Olin hämilläni, koska taistelut eivät olleet visuaalisesti yhtä miellyttäviä kuin ennen. Tulitaisteluissa ei ollut johnwoomaista väkivallan balettia. Itseasiassa Neo ei käytä asetta elokuvassa lainkaan. Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu? Meille annettiin scifi-toimintaelokuva, jossa päähenkilö ei käytä aseita lainkaan? 

Teen tästä sen johtopäätöksen, että Wachowski ei ollut edes kiinnostunut ohjaamaan toimintaa samankaltaisella näyttävällä pieteetillä, joka oli esillä alkuperäisessä Matrix-trilogiassa. 

Näyttävän toiminnan sijaan Resurrections keskittyy kertomaan täysin aidon rakkaustarinan, joka ei ole pätkääkään kyyninen tai ironinen. Perusasetelma on käännetty päälaelleen, kun tällä kertaa Neon täytyy yrittää pelastaa Trinity Matrixin keinotekoisesta todellisuudesta. 

Trinity on jumissa omassa todellisuudessaan, koska hän on äiti ja perheensä tukipilari.

Resurrections ymmärtää olevansa Matrix-elokuvan jatko-osa ja elokuvan ensimmäisen kolmanneksen aikana tutustumme uudestaan Keanu Reevesin näyttelemään Thomas Andersoniin. Anderson on kuuluisa videopelisuunnittelija, joka loi Matrix-pelitrilogian pohjautuen omaan mielikuvitukseensa. Hän käy säännöllisesti terapeuttinsa (Neil Patrick Harris) vastaanotolla, koska hänellä on vaikeuksia erottaa todellisuutta ja mielikuvitustaan toisistaan.

Tässä tarinassa Anderson ei ole jumittunut konttoritiloissa pieneen ja ahtaaseen kuutioon, vaan hän on menestynyt pelisuunnittelija, jolla on mainetta ja rahaa. Hänellä on oma toimisto, mutta näistäkin huolimatta hän on onneton. 

Andersonia pyydetään tekemään uusi jatko-osa hyvin menestyneeseen pelitrilogiaansa, mutta hän ei näe sille mitään syytä. Hanke kuitenkin joko tehdään hänen kanssaan tai ilman häntä, joten hän hyppää mukaan.

Resurrectionsin alku peilaa Wachowskin omaa menestystä ja asemaa popkulttuurissa Matrix-elokuvan luojana.

Anderson keskustelee vihdoin kahvilassa näkemänsä naisen kanssa, jota hän on pitänyt silmällä jo pidemmän aikaa. Tiffany on kuin ilmetty Trinity, mutta hänellä on perhe ja lapset, joten Anderson ei voi tehdä muuta kuin keskustella hänen kanssaan. Kohtalon voimat (eli järjestelmä) vaikuttaisi erottaneen heidät tässä tarinassa.

Matrix-pelisarjan metafiktiivinen olemassaolo jatko-osan tarinan osana vahvistaa kapinoinnin ja hallinnan teemaa, joka oli esillä Reloadedissa. Tavaramerkkituote – tässä tapauksessa peli – on kaupallisen yrityksen (eli järjestelmän) hallinnassa ja tuotteen tarkoitus on antaa keinotekoinen kapinoinnin tunne käyttäjälleen, jotta hän voi jatkaa olemassaoloaan saman järjestelmän alla.

Tämä asetelma peilaa vahvasti Resurrectionsin omaa asemaa populaarikulttuurissa. Alkuperäisen Matrix-elokuvan mainoksissa korostettiin elokuvan juonen arvoituksellisuutta kysymyksen kautta: mikä on Matrix? Englanninkielinen sana ”matrix” on suoraan suomennettuna matriisi, joka on matemaattinen termi tarkoittaen riveihin ja sarakkeisiin jaettua taulukkoa, jonka alkiot ovat lukuja tai lausekkeita. Resurrectionsissa tämä sama järjestelmä ei ole salassa pidetty, vaan esillä ja kaikkien nähtävillä. 

Olemme kaikki nähneet aiemmat Matrix-elokuvat, mutta ovatko ne innoittaneet meitä kyseenalaistamaan meitä hallitsevia hallinnan järjestelmiä? Uskallammeko ottaa elämässä samankaltaisia uskon loikkia, joita Neo otti ensimmäisessä elokuvassa? Tuemmeko ystäviämme, jotka kamppailevat oman identiteettinsä tai seksuaalisuutensa kanssa?

Mikään edellä mainituista muutoksista tarinan suunnan suhteen ei ole yhtä räikeä kuin tarinan keskuskonfliktin suunnan keskittyminen ihmiskunnan kohtalon sijaan täysin Neon ja Trinityn rakkaustarinaan. Elokuvan visuaalinen ilme eroaa suuresti alkuperäisestä trilogiasta, koska tarinassa esitelty keinotekoinen todellisuus ei ole sama kuin ennen. Tässä päivitetyssä Matrixin versiossa Neon kyvyt eivät ole entisensä: hän ei pysty lentämään ja luotien pysäyttely vaatii häneltä paljon enemmän kuin ennen. 

Huomioitavin seikka on Neon antama tuki Trinitylle, joka vetää vertoja tuelle, jota hän itse sai ensimmäisessä elokuvassa. Neo keskittää kaiken huomionsa Trinityn pelastamiseen, mutta hän myös hyväksyisi Trinityn vastakkaisen päätöksen jäädä perheensä luo.

Matrix toimi alun perin kritiikkinä järjestelmien harjoittamalle kontrollille. Ja nyt monta vuotta alkuperäisen trilogian jälkeen tuleva jatko-osa on osaltaan omien odotusten ja sääntöjen kohteena.

The Last Jedin aikaansaama negatiivinen julkisuus opetti studioita varomaan taiteellisten vapauksien ottamisessa. Parempi pitää ihmiset viihdytettyinä. Etenkin Disney pyrkii edelleen pelaamaan varman päälle. Metatasoilla toimivat tarinat ovat oma taiteenlajinsa, koska siinä huomio kiinnitetään katsomiskokemukseen. Elokuvan tai tavaramerkin perintö on haaste vain silloin, jos elokuvantekijä yrittää tehdä tai sanoa jotain uutta elokuvallaan, koska uudet ideat käyvät lähes aina katsojan odotuksia vastaan.

Fanien odotukset ja niitä vastaan pelaaminen saattaa muodostaa turhautumisen kehän.

Fanit turhautuvat sille, kun he eivät näe sitä mistä luulivat maksaneensa, mutta myös sille kun he luulevat, että heille ja heidän mielenkiinnon kohteilleen nauretaan. Iron Man 3 on tästä kelpo esimerkki: mainostraileri antaa ymmärtää, että leffan pääpahiksena toimii Mandariini (Ben Kingsley), joka on tässä versiossa pahamaineinen terroristi. 

Todellisuudessa Mandariinia ei ollutkaan olemassa, kun kaikki oli vain osa showta. Hahmon odotettu ensiesiintyminen muuttuikin komediaesitykseksi, kun terroristijohtajaa näyttelevä Trevor paljastuu Tony Starkille. Ohjaaja/käsikirjoittaja Shane Black teki yhden parhaimmista Iron Man -elokuvista omalla tyylillään, vaikkakin loppupeleissä sen tapahtumat eivät merkinneet kovin paljoa Avengers-saagan näkökulmasta.

Elokuvat ovat taidemuoto, mutta ne ovat myös bisnestä. Elokuvastudiot joutuvat pohtimaan minkälaisia tuotteita tehtaasta pusketaan ihmisten ilmoille, koska negatiivinen julkisuuspöhinä ei ole hyväksi myynnillisestä näkökulmasta.

Kysehän on siitä, mitä nämä hahmot ja tarinat merkitsevät meille katsojina. Elokuvaa ei ole olemassa ilman yleisöä. Jonkun pitää aina kokea tarina ja sen tapahtumat. Metafiktio ja meta-aineksen hyödyntäminen ovat vain keinoja elokuvan viestin hyödyntämisessä tai vitsin kertomisessa. Joskus elokuvantekijät ja muut tarinankertojat eivät voi olla huomauttamatta tavaramerkkiin liittyvästä kuvainnollisesta elefantista, joka seisoo keskellä huonetta.

Tärkeintähän toisaalta on ymmärtää minkälaisia vaikutuksia tehdyillä valinnoilla on. Myös meillä on katsojina vastuu siitä, että emme nojaudu refleksinomaisiin vihan tai turhautumisen puuskiin elokuvaa kohtaan, jos se ei kulje ennalta odotettuja raiteita pitkin. Joskus tekijät joutuvat tekemään vaikeita valintoja elokuviensa tarinoiden suhteen – katsojasta riippuen miellyttämisen ja kyseenalaistamisen raja voi olla häilyvä.

Meidän täytyy muistaa, että The Matrix Resurrectionsin kaltaiset elokuvat ovat tänä päivänä harvassa. Vaikka en pidä elokuvaa täydellisenä, se kuitenkin sai minut pohtimaan aiempien elokuvien perintöä ja sitä miten uusi jatko-osa toimii suhteessa tähän.

Arvostan tätä ominaisuutta elokuvissa, koska yhä useammin ja useammin viihde-elokuvat, joiden keihään kärjen muodostavat supersankarielokuvat, kiusoittelevat sinua lopputekstien jälkeisellä kohtauksella. Marvelin elokuvissa nämä ovat jo muodostuneet perinteeksi, kun katsojat osaavat odottaa niitä jo muiden elokuvien kohdalla.

Onhan se toisaalta hyvä tapa saada ihmiset jäämään lukemaan lopputekstejä, mutta useinhan vain kaivamme puhelimemme esiin odotuksen ajaksi. 

Lopputekstien jälkeiset kohtaukset vain osoittavat sen, mihin ajatusten halutaan kohdistuvan – tuleviin jatko-osiin. Vaikka kritisoin Spider-Man: No Way Home -elokuvaa, nautin sen katsomisesta yhtä paljon kuin vierustoverini. Mutta toisaalta elokuvan jättämä maku haihtui melkein välittömästi näytöksen jälkeen, kun en voinut olla ajattelematta tulevaa, Sam Raimin ohjaamaa Tohtori Outo -elokuvaa.

Nostalgianälän tyydyttävälle viihteelle on paikkansa, mutta joskus on hyvä tulla oikein kunnolla ravistelluksi.

Muistan hyvin ensimmäisestä Matrix-elokuvasta kohtauksen, jossa Morpheus kertoo Neolle keinotekoisen todellisuuden säännöistä. Samassa kohtauksessa hän nostaa esille, miten Neosta tulee paljon voimakkaampi kuin yhdestäkään Matrixin agentista, koska hänellä ei ole sääntöjä.

On inspiroivaa nähdä, kuinka yksi lempiohjaajistasi uskaltaa elää ja toimia itse esittämänsä filosofian mukaisesti.

Ville Vuorio
LeffaHamsteri 

Aiheeseen liittyvät elokuvat

Aiheeseen liittyvät jutut