Mikä on toimivan Predator-elokuvan resepti? Tarkastelussa elokuvasarjan uusin osa

LeffaHamsteri tarkastelee Predator-elokuvasarjaa ja sen esihistoriaan sijoittuvaa jatko-osaa.

7.4.2023 10:00

Mikä erottaa esiosan ja jatko-osan toisistaan?

Pohdin tätä kysymystä, kun sain katsottua Predator-elokuvasarjan uusinta osaa Prey.

Prey sijoittuu vuoteen 1719, eli noin vajaa kolmesataa vuotta ennen Dutch Schaefferin (Arnold Schwarzenegger) eliittiryhmän törmäämistä ulkoavaruudesta saapuneeseen metsästäjään elokuvasarjan aloittaneessa ensimmäisessä osassa Predator – saalistaja (1987).

Näin ollen sanoisin, että se on esiosa.

Mutta katsottuani tämän loistavan toimintaseikkailun, ajattelin vain, miten leffan leimaaminen esiosaksi tavallaan halventaa sitä.

Alkuperäinen Predator-elokuva on yksi parhaista 80-luvun toimintaelokuvista, ellei jopa paras.

Se on lähes yhtä hyvä kuin ohjaajansa John McTiernanin läpimurtomegahitti Die Hard – vain kuolleen ruumiini yli (olet saattanut kuullakin tästä pienestä toimintarainasta). Mutta ennen kaikkea, se on paras Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä 80-luvun elokuva. Olin lähes pakkomielteinen Predatoria kohtaan nuorempana. Luultavasti se johtui samoista syistä, joista moni muukin rakastui tuohon alkuperäiseen elokuvaan.

Predator on malliesimerkki elokuvasta, joka yhdistelee hienosti kornia kasaritoiminnan kuvastoa ja ennen kaikkea sanastoa, josta Iso-Arska tuli tunnetuksi. Käsikirjoitus oli täynnä loistavia letkautuksia (”I ain’t got time to bleed.”), jotka ovat jokainen vähintään legendaarisia. Alkuperäinen käsikirjoitus oli niin hyvä, että edes lisädialogin toivossa elokuvaan roolitettu Shane ”Tappava ase” Black ei halunnut tehdä mitään muutoksia siihen (Black tulisi pari vuosikymmentä myöhemmin ohjaamaan mielikuvituksellisesti nimetyn jatko-osan The Predator).

Heti ensimmäisten jännittävien toimintakohtausten jälkeen Predator kuitenkin vaihtaa vaihdetta ja muuttuu kauhuelokuvaksi, kun Arskan porukka tajuaa viidakossa lymyilevän jotain paljon vaarallisempaa kuin Kalashnikovein varustetut vuoristosissit.

McTiernan hyödynsi Schwarzeneggerin ja hänen taistelukumppaneidensa – muun muassa Carl Weathers, Bill Duke, Jesse Ventura – machoa ja testosteronia tihkuvaa lihasvoimaa osoittaakseen, kuinka pirun vaarallinen avaruuden uumenista tullut saalistaja on.

Machoäijät kuolevat yksitellen häivetekniikkaa ja laserpaukkuja hyödyntävän saalistajan ansoihin, kunnes Schwarzenegger voittaa saalistajan, mutta ei voimansa, vaan älynsä avulla.

Predatoria voisi pitää täysin älyttömänä toimintaelokuvana, koska se muistetaan juuri kaikista älyttömistä letkautuksistaan ja älyttömistä räiskintäkohtauksista. Todellisuudessahan leffassa on aimo annos tunnetta ja sydäntä, joka todellisuudessa tekee Predatorista upean elokuvan.

Dutch ei ole vain äijäilevästi leuhkiva, tunteeton palkkasoturi, vaan hänellä on omatunto, joka kolkuttaa aika ajoin.

Aivan elokuvan alkumetreillä viidakko-operaation pomo Dillon (Carl Weathers) kysyy, miksi Dutch ei ottanut vastaan erästä aiemmin tarjottua operaatiota. Tähän Dutch vastaa, että hänen tiiminsä on pelastuspartio, ei salamurharyhmä.

Lisäksi kaikesta vitsinheitosta ja äijäilystä huolimatta ryhmän sotilaat välittävät toisistaan. Kun Blain (Jesse Ventura) joutuu saalistajan uhriksi, Mac (Bill Duke) suree häntä valtavasti. Toimintaelokuvassa on kohtaus, jossa Mac istuu yksin viidakossa ja juttelee huovan alle peitetylle ruumiille.

Tämä pieni hetki on osoitus koko elokuvan sielusta; kohtaus, jota ohjaaja David Lynch saattaisi kutsua elokuvan ”sorsan silmäksi”. Se on samalla kaunis, mutta kauhistuttava. Sotilas menetti taistelukumppaninsa ja hän pystyy osoittamaan vasta hänen kuolemansa jälkeen toverilliset tunteensa häntä kohtaan. (Sivuhuomautus: en halua tehdä kohtauksesta mitään queer-tulkintoja, koska haluaisin uskoa näiden miesten välisiin aitoihin rakkauden tunteisiin ja kiintymykseen ilman mitään homoseksuaalia vivahdetta.)

Tällaista kohtausta ei monesta, siistiin poseeraamiseen keskittyvästä nykytoimintaelokuvasta löydä – ja se on kohtaus, joka nostaa elokuvan muun aivottoman kasarimäiskeen yläpuolelle.

Predatorin myöhemmät jatko-osat Predator II, Predators ja The Predator eivät ole yltäneet lähellekään samoja sfäärejä, koska niistä puuttuu alkuperäisen paatos ja hahmojen väliset tunnesiteet.

Jatko-osissa keskityttiin tavalla tai toisella jatkamaan ulkoavaruuden saalistajarodun mytologiaa tarinan ja draaman kustannuksella (eikä mytologia-aspektikaan ollut mitenkään ihmeellinen). Tarkemmin ajatellen mytologiaan keskittyminen on pikemminkin tarkoittanut mitä mielikuvituksellisempien tappovälineiden keksimistä.

Nämä Saalistaja-elokuvat ovatkin mielestäni poteneet samaa ”tappotautia”, jota monet kauhuelokuvien jatko-osat: katsojille pitää yrittää keksiä uusia ja mielenkiintoisempia tapoja tappaa uhreja. Sama energia ja innovatiivinen asenne voitaisiin yhtä hyvin ohjata hahmoihin ja heidän välisiinsä suhteisiin.

Kaikista lähimmäksi alkuperäisen elokuvan tunnepitoista materiaalia pääsee yllättäen Predator II. Bill Paxtonin esittämä kusipäinen etsivä asettuu saalistajaa vastaan ja osoittaa viimeisinä elinhetkinä ihailtavaa epäitsekkyyttä. Paxtonin hahmo paljastuukin rohkeammaksi, mitä olisi voinut alun alkaen kuvitella (eikä tämä ollut ensimmäinen kerta, jos muistamme sotamies Hudsonin Aliens – paluusta).

Viime vuonna, eli vain 35 vuotta ja viisi elokuvaa (kolme jatko-osaa ja kaksi Aliens vs. Predator -spin-offia) myöhemmin alkuperäisen Predator – saalistajan jälkeen saimme ansaitsemamme jatko-osan.

Prey seuraa nuoren komanssiparantajan, Narun (Amber Midthunder) tarinaa. Parantajaksi koulutettu nuori nainen haluaa tulla metsästäjäksi, mutta hänen veljensä Taabe ei jaa siskonsa visiota. Eräällä omatoimisella metsästysretkellään Naru näkee taivaalla ukkosmyrskyn kaltaisen ilmiön, joka on hänen tietämättään laskeutuva avaruusalus. Tiedämme, että tämä pudottaa ulkoavaruuden supersaalistajan Pohjois-Amerikan tasangoille.

Alkaa taistelu, jossa osapuolina ovat komanssien ja yksinäisen saalistajan lisäksi myös ranskalaiset turkismetsästäjät.

Dan Trachtenbergin (10 Cloverfield Lane) ohjaama elokuva ottaa oppia Predatorin parhaista paloista ja lisää aimo annoksen omaa sisältöään, jotta tarina tuntuu tuoreelta – ainakin, jos vertaa esimerkiksi Nimród Antalin (Predators) tai Shane Blackin (The Predator) ohjaamiin jatko-osiin.

Elokuvan juoniasetelma sai todennäköisesti kimmokkeensa Predator II -elokuvasta, jossa Danny Gloverin esittämälle etsivälle lahjoitetaan voiton merkiksi 1700-luvulta peräisin oleva pistooli.

Prey tuo vahvasti mieleen elokuvat The Revenant ja Viimeinen mohikaani, joista etenkin jälkimmäisen tunnusmusiikkia on lainattu isolla otteella. En yhtään ihmettelisi, jos Trachtenberg olisi pyytänyt editointivaiheessa temp-musiikkiraidaksi Randy Edelmanin ja Trevor Jonesin säveltämän musiikin. Enkä nosta tätä esille moitteena. Michael Mannilta mallin ottaminen ei ole koskaan huono asia (paitsi, että Preyssä komanssit olisivat voineet puhua englannin sijaan omaa kieltään keskenään).

Pelkästään asetelma luo hyvät lähtökohdat jännitysnäytelmälle, koska elokuvasarjaa seuranneen katsojan mielessä on vain jatkuvasti ajatus: ”Jos Arskalla oli ongelmia predatorin kanssa, miten ihmeessä kirveellä ja jousipyssyllä varustettu komanssi voi pärjätä sille?”.

Päähenkilömme Naru joutuu oppimaan, että hänen on luotettava älyynsä, koska hän ei voi voittaa itseään suurempia vastustajia voimalla. Metsästäessään veljensä ja heimonsa muiden jäsenten kanssa Naru epäonnistuu monta kertaa, mutta se saa hänet vain yrittämään uudestaan ja olemaan fiksumpi ja oppimaan virheistään.

Heimon muut soturimetsästäjät eivät usko Narun sepityksiä, joten he eivät välitä varoituksista. Naru joutuukin todistamaan monen luupäisen (miespuolisen) soturin surman. Passiivisen sivustakatsomisen sijaan hän pohtii näkemäänsä ja oppii tunnistamaan saalistajan strategian, aseiden toimintamekaniikan ja niiden heikkoudet. Tarinan miehet, eli Narun komanssiveljet ja ranskalaiset turkismetsästäjät, jotka haluavat saalistajan pään vadille, uskovat kaikki oman voimansa ylivertaisuuteen asettuessaan vastakkain vihollistaan vastaan. Sama ylimielisyys koitui myös Dutchin sotilastoverien kohtaloksi.

Toisin sanoen ulkoavaruuden saalistajaörkki toimii keskeisenä metaforana luonnonvoimalle, jota ei voi voittaa tuli- tai lihasvoimalla, vaan viekkaudella ja älyllä. Sama kaava, joka toimi Scwarzeneggerin klassikkoelokuvassa, on läsnä myös Preyn ohjaavana periaatteena.

Tästä syystä aiemmat Predator-elokuvasarjaan kuuluvat jatko-osat ovat tuntuneet tyhjiltä ja mitättömiltä alkuperäisen elokuvan voimaan verrattuna. Toimiakseen kunnolla Predator-aiheinen tarina vaatii vakuuttavan kasvutarinan, jossa ihminen nousee älynsä avulla avaruuden saalistajan yläpuolelle luomakunnan kruunuksi. Mutta ennen kuin älyllä voi voittaa, on nöyrryttävä ja palattava takaisin oppilaaksi. Oppiminen vaatii oman rajallisen tiedon hyväksymistä ja nöyrtymistä itseään suuremman voiman edessä.

Patrick Aisonin kirjoittama käsikirjoitus hänen ja Trachtenbergin ideoiman tarinan perusteella tuo esille sarjan aiempiin osiin verraten eniten näitä ylimielisyyden teemoja.

Edellä mainitut miespuoliset komanssi-heimon metsästäjät – Taabe-veljeä lukuun ottamatta – eivät tietenkään ota naispuolista metsästystoveriaan vakavasti.

Mutta kaikista kuvaavin ylimielisyyden muoto on elokuvassa ranskalaisten metsästäjien muodossa. Raakalaismaisesti kuvatut turkismetsästäjät metsästävät ja lahtaavat biisoneita yli oman tarpeensa (varhaisen kapitalismin voitonkulkua kuvaavat oivallisesti mätänemään jätetyt biisonin ruhot). Heidän luontosuhteensa ja toimintansa peilautuu ulkoavaruuden saalistajan toiminnan läpi ahneudeksi.

Huomioimisen arvioista on myös se, miksi predator saalistaa. Se on saapunut maapallolle muistoesineiden ja metsästyskokemuksen perässä, ei ravinnon tai oman selviytymisen takia.

Elokuva on pääosin kerrottu Narun näkökulmasta käsin. Narun ja Taaben välinen sisarussuhde toimii Preyn sykkivänä sydämenä ja on tarinan oikeutettu emotionaalinen keskus.

Tunteettomuutta Preyssä edustavat ranskalaiset, mutta kaikkea tuo yksinäinen avaruudesta saapunut saalistaja. Näemme useampaankin otteeseen saalistajan työssään, kun se kohtaa luonnossa metsästäviä eläimiä. Näissä kohtauksissa pääsemme todistamaan, kuinka saalistaja suhtautuu yhtä aggressiivisesti, mutta kunnioittavasti kaikkia petoeläimiä kohtaan.

Se on yhtä armoton käärmettä, sutta, karhua ja ihmistä kohtaan. Kun kohtaukset vielä rinnastetaan Preyn kokonaisuuteen, myös ihmiset – yhtä lailla komanssit kuin ranskalaiset – ovat vain osa eläinkuntaa.

Reagoimme kaikki samalla tavalla aggressiivisesti kun meitä uhataan.

Mutta ehkä Predator-sarjan keskeinen temaattinen opinkappale on se, että nykyihminen voi älynsä avulla valita toisin. Meillä on esihistoriasta peritty taisteluvietti, mutta mihin sitä tarvitaan nykymaailmassa?

Voimme nousta oman väkivaltaisen historiamme yläpuolelle ja oppia jotain.

Mietin usein, olisiko Predator II paljon parempi elokuva, jos Arnold Schwarzenegger olisi palannut rooliin. Se olisi saattanut olla viihdyttävämpi, mutta toisaalta jatko-osa olisi voinut viedä ensimmäisen elokuvan temaattisen pohjan, jos sama henkilö joutuu sattumalta taistelemaan uudestaan ulkoavaruuden saalistajarodun kanssa.

Predator-elokuvien tärkein seikka tarinan toimivuuden kannalta on päähenkilön matka, jonka aikana hän oppii itsestään, omista taidoistaan ja niiden puutteista.

Olisiko Dutch voinut vielä voinut oppia jotain?

Vai olisiko hänen tehtävänään ollut vain toimia yksi saalistajan uhreista?

Prey on ammattitaidolla ja näkemyksellä tehty, viihdyttävä jatko-osa, joka tarjoaa Predator-elokuvan faneille toimivan annoksen draamaa, jännitystä ja toimintaa. Jos katsoja kestää sen, ettei reseptiin tällä kertaa kuulu öljyttyjä lihaksia ja konetuliaseita.

Harmi, että tätä elokuvaa ei nähty teattereissa.

Ville Vuorio
LeffaHamsteri

Prey on katsottavissa Disney Plus -suoratoistopalvelussa.

Lisää luettavaa

Aiheeseen liittyviä elokuvia