Miksi täydellisestä videopelistä piti tehdä tv-sarja? The Last of Us onnistuu siinä, missä monet epäonnistuivat

LeffaHamsteri tarkastelee HBO:n uuden menestyssarjan ensimmäisiä jaksoja. Varoitus: sisältää juonipaljastuksia The Last of Us -sarjasta ja pelistä.

17.2.2023 14:45

”Miksi juuri tästä piti tehdä tv-sarja?”

Pohdin tätä kysymystä, kun olin aloittamassa HBO:n tuottaman Last of Us –sarjan ensimmäistä jaksoa.

The Last of Us on alun perin 2013 PlayStation 3 -konsolille julkaistu videopeli, jota on tituleerattu monestakin suunnasta kaikkien aikojen parhaaksi. Toimintaseikkailua ja post-apokalyptista selviytymistä yhdistelevä peli julkaistiin uudelleen PlayStation 4 -konsolille vuonna 2014, jolloin se sai myös Left Behind -lisäosan. Vuonna 2020 peli sai odotettua jatkoa luontevasti nimetyn The Last of Us: Part II -jatko-osan muodossa.

The Last of Us sijoittuu globaalin pandemian aiheuttaman katastrofin jälkeiseen aikaan. Ihmiskunta taistelee selviytymisestä sen jälkeen, kun mutatoitunut cordyceps-sieni mutatoitui ja sairastutti valtaosan maapallon väestöstä. Jäljellä oleva ihmiskunta on pystyttänyt itselleen karanteenivyöhykkeitä, joissa järjestystä ylläpitävät amerikkalaisen hätätilaviranomaisen FEDRAn rippeet. FEDRAn joukot käyttävät valtaansa kaupungista riippuen enemmän ja vähemmän mielivaltaisesti ja väkivaltaisesti.

Pelin päähenkilö on tyttärensä apokalyptisen pandemian alkuhetkillä menettänyt Joel. Hänestä on muodostunut vuosien saatossa salakuljettaja, joka saa tehtäväkseen toimittaa 14-vuotiaan Ellien FEDRAn joukkoja vastaan taistelevien Tulikärpästen luo. Tulikärpäsiksi itseään kutsuvat vastarinnan joukot uskovat voivansa auttaa ihmiskuntaa taistelussa cordycepsin tartuttamia ihmisiä ja FEDRAn fasismia vastaan.

Ellie paljastuu immuuniksi cordyceps-sienen aiheuttamalle infektiolle, joten hän saattaa olla ihmiskunnan ainoa toivo. Parivaljakko yrittää selviytyä post-apokalyptisen Amerikan halki kohti Tulikärpästen tukikohtaa, jossa parannuskeino tautia vastaan olisi mahdollista valmistaa – ehkä.

Neil Druckmann sain idean cordycepsin täytteiseen tarinaan katsoessaan luontodokumenttia, jossa sieni infektoi kokonaisen muurahaiskeon. Sieni pesiytyy muurahaisen aivoihin, jolloin se voi hyödyntää edelleen isäntänsä hermostoa tartuttaakseen mahdollisimman monta muuta lajitoveria. Lopulta muurahainen kuolee ja cordycepsin kasvusto ottaa kokonaan vallan käyttäessään muurahaista ravintonaan.

The Last of Usin tarina on yhtä aikaa sekä mielenkiintoinen että lovecraftmaista eksistentiaalista pelkoa aiheuttava, koska se tuo cordyceps-sienellä uudenlaisen käänteen kuluneeseen eläviä kuolleita sisältävään zombie-genreen. Genrehän koki pienen uudestisyntymisen (heh) 2010-luvun alussa. The Walking Dead -tv-sarjasta tuli hitti, joka sitten vuosien saatossa hiipui hiljaa populaarikulttuurin tietoisuuden reunoille tylsän tyhjäkäynnin ja melodraaman takia. Cordyceps tuo epärealistiset elävät kuolleet lähemmäs biologista realismia. Pelkkä ajatuskin puistattaa.

The Last of Us rakentaa realistisen sieni-infektion lisäksi realistisen maailman, joka on täynnä ristiriitoja ja konflikteja. Ihmiskunnan ei ole onnistunut yhdistymään tappavan vaarallisen cordyceps-pandemian johdosta, vaan päinvastoin. Resurssit ovat harvassa ja jokainen pyrkii selviytymään parhaan kykynsä mukaan. Pandemiaviranomaisille keskittynyt valta ja sen väärinkäyttö ja erilaiset raakuudet tuottavat vihaa ja tyytymättömyyttä, joka toimii vallankumouksen pohjana.

Kukaan ei ole syytön The Last of Usin tarinassa. Tunnemme pelaajina sympatiaa Joelia ja Ellietä kohtaan ainoastaan, koska olemme seuranneet heidän tarinaansa tarpeeksi kauan. Joel voisi yhtä hyvin olla yksi vastaantulevista vastustajista, jos tarinan näkökulma muuttuisi. Kaikki riippuu vain perspektiivistä.

Näistä lähtökohdista pohdin syytä HBO:n tuottamalle sarjalle. Miksi täydellinen videopeli pitää muuttaa tv-sarjan muotoon? Alkuperäisessä materiaalissa ei ollut mitään vikaa.

Mutta onneksi minun ei tarvinnut pohtia asiaa kovin kauan. Ystävien, tuttavien ja perheenjäsenten kanssa käytyjen keskustelujen myötä minulle lopulta selvisi sarjan olemassaolon syy.

Tietysti olin unohtanut, että kaikki eivät ole pelanneet peliä – tai edes kuulleet siitä. Osa ei tietenkään pelaa lainkaan videopelejä. Toiset eivät taasen omista konsoleita, joille The Last of Us on julkaistu. Osa ei jaksanut pelata peliä, koska se sisälsi vain yksinpelikampanjan.

Sarjan myötä pelisarjan tarina tulee monille uusille ihmisille tutuksi ja sillä on mahdollista saada uusia faneja. He pääsevät ensimmäistä kertaa tutustumaan Ellien ja Joelin tarinaan.

Tulkinnoista

Pelien ja pelisarjojen elokuvatulkinnat ovat huonossa maineessa. Yleinen narratiivi on, että pelejä on mahdotonta tulkita elokuvien tai tv-sarjojen muodossa.

En tiedä, miten paljon tästä on syyttäminen saksalaista elokuvaohjaaja  Uwe Bollia, joka on surullisen kuuluisa umpisurkean huonoista peliadaptaatioistaan. Boll on ohjannut muun muassa elokuvat Alone in the Dark, Far Cry, BloodRayne, House of the Dead ja Postal.

Miksi pelien adaptoiminen elokuviksi on vaikeaa?

Tietysti studiot ovat antaneet helposti vihreää valoa tunnettujen videopelien filmaamiseen, koska niitä on helppo markkinoida ja myydä. Hahmot ja tarinat ovat entuudestaan tuttuja, joten fanien rahastaminen on helppoa.

Toisin kuin kirjoissa tai sarjakuvissa, peleissä on jo valmiiksi elementtejä, jotka tekevät siitä ulkoisesti tunnistettavan: dialogi, tarina, tapahtumapaikat ja hahmojen olemukset. Kirjojen kohdalla lukijalla on iso rooli rakentaa mielikuvissaan hahmon ulkonäkö kirjoittajan kuvauksen (ja esimerkiksi kansitaiteen) perusteella. Sarjakuvissa taiteilijat piirtävät hahmojen olemuksen, mutta dialoginen vuorovaikutus käydään puhekuplien tasolla. Lukija vain kuvittelee, miltä hahmot kuulostavat.

Etenkin modernien 3D-grafiikoilla varustettujen pelien on mahdollista tuoda hahmot henkiin animaation ja ääninäyttelyn välityksellä, joten pelaajalle rakennetaan valmiiksi hahmo, jonka kanssa seikkaillaan. Kun pelistä lähdetään rakentamaan elokuvallista kokonaisuutta, alkuperäisen materiaalin tuntevan katsojan tulisi pystyä tunnistamaan elokuvasta pelin elementit. Tämä onnistuu tekijöistä riippuen vaihtelevalla menestyksellä.

Vuoden 1993 Super Mario Bros. -filmatisointi on häkellyttävä esimerkki värikkään tasohyppelypelin väärintulkinnasta. 30 vuotta myöhemmin ilmestyvä The Super Mario Bros Movie -animaatioelokuva näyttää sen sijaan sataprosenttisesti samalta kuin nykyiset videopelisarjan jatko-osat.

Usein eri median muotojen välillä tehdyissä tulkinnoissa puhutaankin siitä, miten tulkinta saavuttaa alkuperäisen teoksen ”hengen”. Tämä eteerinen ja muodoton henki tietysti usein yhdistetään ulkoisiin elementteihin, kuten roolituksessa tehtyihin näyttelijävalintoihin, joiden pitäisi olla alkuperäisen teoksen mukaisia.

Mutta jos unohdetaan Hollywoodin laiskuus ja ahneus tunnettujen pelisarjojen tunnistettavuuden hyödyntämisessä markkinoinnin ja myymisen näkökulmasta, sanoisin, että paras tapa saavuttaa alkuperäisen teoksen henki on vain yksinkertaisesti kertoa pirun hyvä tarina. Eli pääsyyllinen siihen, miksi videopelifilmatisoinnit epäonnistuvat, on tietysti vanha kunnon toimivan elokuvallisen tarinan kertominen ja siinä epäonnistuminen.

Prince of Persia, Doom ja Assassin’s Creed ovat suosittuja pelisarjoja, joista tehdyt elokuvat ovat olleet pettymyksiä. Yksi harha näissä on ollut se, että kunhan elokuva näyttää tarpeeksi paljon peliltä, se riittää. Tarina on aina ollut toissijainen aspekti elokuvissa. Tähtinäyttelijät, isot tehosteet ja pelimekaniikkojen matkiminen elokuvankielessä eivät valitettavasti riitä.

Tekijöiden on ymmärrettävä, mitä tarinaa he ovat kertomassa ja miten he sen kertovat.

Vaikka videopelin tarinan rakentamiseen käytetään samoja draaman elementtejä kuin tv-sarjoissa ja elokuvissa yleensä, sillä on kuitenkin omat lainalaisuutensa. Videopelissä haluamme pelaajina olla mukana tarinassa, elämässä ja toteuttamassa sitä. Tähän kuuluu päähahmon tai -hahmojen ohjaaminen ja erilaisten valintojen tekemistä pelimekaniikan sallimissa rajoissa. Jotkut pelit tarjoavat vaihtoehtoisia lähestymistapoja ja erilaisia ongelmanratkaisutilanteita pelaajalleen.

Esimerkiksi The Last of Us -peli käyttää hyväkseen pelin sisäistä rytmitystä ja tasosuunnittelua kertoakseen sivutarinoita Joelin ja Ellien päätarinan lisäksi. Pelin tarinan edetessä pelaajalle selviää monia erilaisia traagisia ihmiskohtaloita muistiinpanojen, kirjeiden ja ääniviestien muodossa. Yksi sydäntä särkevimmistä tarinoista on maanalainen asumus, jonka asukkaat joutuivat infektoitujen uhriksi.

Joel tyhjentää pelaajan ohjaamana alueen infektoiduista ja pelissä on mahdollista löytää luokkahuone, jonka lattiaan on kirjoitettu ”He eivät kärsineet”. Tekstin vieressä on lakana, jonka alla on pienten lasten ruumiit.

Tämä on sama paikka, jonne Joel ja Ellie päätyivät Samin ja Henryn kanssa tv-sarjan viidennessä jaksossa, ”Kärsi ja selviydy”.

Mutta siinä missä pelihahmon ohjaamisen ja tasojen tutkimisen myötä löydettyjen viestien ja vihjeiden tutkiminen on luonteva osa videopeliä, sama ei valitettavasti päde elokuvallisessa formaatissa. Konfliktit ja draama pitää tuoda katsojalle aktiivisten hahmojen kautta esille. Tästä syystä edellä mainittu maanalainen asumus on tv-sarjassa vain paikka, jossa hahmot voivat levähtää, keskustella ja olla omia itsejään. Sivutarina asumuksen kohtaloista on typistetty Joelin dialogin pätkään, jossa hän toteaa asukkaiden ”ehkä infektoituneen”.

Samasta syystä Henryn ja Samin roolit ovat muutettu. Videopelissä kaksikon kohtalo on täysin sama, mutta he ovat Joelin ja Ellien tapaan ohikulkumatkalla olevia ”turisteja”, jotka pakoilevat heitä ja heidän resurssejaan metsästäviä kaupunkilaisia. Tv-sarjassa Henry ja Sam ovat kaupunkilaisia, jotka ovat pakosalla Henryn tekojen takia. Näin Druckmann ja Craig Mazin saivat temaattisesti resonoivaa ja aktiivista konfliktia kaupungin vastarintaliikkeen johtajana toimivan Kathleenin (upea Melanie Lynskey) ja Henryn välille. Henry kavalsi Kathleenin veljen FEDRAn joukoille ja kaupunkilaisten noustua kapinaan kaikki FEDRAn kanssa yhteistyötä tehneet ilmiantajat kokevat karun kohtalon.

Surun ja vihan täytteinen koston kierre on valmis, joka kulminoituu pahimman mahdollisen tragedian kautta.

Kathleen saavuttaa joukkojensa kanssa Joelin, Ellien, Samin ja Henryn. Kathleenillä on tulivoima ja omakätinen kaupungin uuden yksinvaltiuden sokaisema oikeutuksensa tuomita ja surmata Henry kumppaneineen. Joel yritti pelastaa uudet ystävänsä ampumalla heitä jyräävän rekan kuskin, mutta rekan pysäyttäminen ei pysäytä Kathleenin vihaa.

Sen pysäyttävät ainoastaan infektoidut, jotka ryömivät maan alta Kathleenin joukkojen kimppuun. Infektoituja ei muutamaan jaksoon nähty sarjassa, mutta tässä välienselvittelyssä niiden uhka nousi taas esiin. Ihmisten väliset konfliktit saivat meidät ja hahmot unohtamaan tämän todellisen uhan.

Yksilölliset tragediat ja koston kierteet veivät huomion kokonaan pois tältä ihmiskuntaa riivaamalta eksistentiaaliselta uhalta. Kathleen yrittää vielä viime hetkinä kostaa veljensä kuoleman, mutta infektoitu pikkulapsi hyökkää hänen kimppuunsa. Tv-sarjan tähän asti kauheimman kohtauksen lopuksi näemme kuinka infektoituneiden lauma suuntaa kohti kaupunkia, jonka tulivoiman ja turvan ne juuri todennäköisesti tukahduttivat muutamassa minuutissa (näen varmasti painajaisia jättiläisinfektoituneen repimässä Perryn kappaleiksi).

Viimeinen pistävä naula tähän tragedian arkkuun tulee jakson lopussa, kun Samin purema paljastuu ja Ellie yrittää parantaa häntä sivelemällä immuunia vertaan Samin haavoihin. Sam sairastuu ja Henry ampuu hänet – ja järkyttyneenä lopulta itsensä.

Kaikki vihanpito ja kostonhimo oli lopulta turhaa.

Valoa ja varjoja

The Last of Us on heittämällä parhaiten dramatisoitu videopeliadaptaatio – ainakin tähän asti. Tv-sarja on pysynyt uskollisena videopelin tarinalle, mutta se on onnistunut pienten yksityiskohtien viilauksen myötä nousemaan omaksi kokonaisuudekseen.

Sarja ei tyydy toisintamaan 1:1-suhteessa videopelin tapahtumia, vaan jopa mielestäni pyrkii parantamaan niitä. Yksi videopelin immersiivisyyden ehdoista on pelin kulun katkeamattomuus. The Last of Us keskittyy pääsääntöisesti Joelin näkökulmaan, joten pelaajalla on sama tieto kuin hänellä. Pelin lyhyt prologi asettaa pelaajat hetkeksi Joelin tyttären asemaan, ja tarinan keskivaiheilla hiihdämme Ellien kengissä. Kaikki muut näkökulmat tulevat edellä mainittujen löydettyjen kirjeiden ja tiedonmurusten kautta.

Tv-sarja pystyy sen sijaan luontevammin esittelemään katsojalle tapahtumia, jotka eivät ole Joelin tiedossa. Esimerkiksi sarja ei heti ala pelistä tutulla prologilla, vaan sisältää lyhyen alustuksen cordyceps-sienen uhalle. Toisessa jaksossa todistamme vielä tarkemmin eksistentiaalista kauhua argentiinalaisen tutkijan näkökulmasta, joka pääsee tutkimaan yhtä ensimmäisistä cordycepsin infektoimista uhreista – kohtaus, joka edelleen puistattaa minua.

The Last of Us on löytänyt monessa kohtaa dramaattisen fokuksensa, jota ei ollut pelissä. Pelin on tarkoitus rakentaa vuorotellen kauhistuttavan jännittäviä ja vuorotellen räjähtävän toiminnallisia tapahtumaketjuja, joissa pelaaja joutuu reagoimaan nopeasti selviytyäkseen. Toimintakohtauksia on jaksotettava hiukan eri tavalla tv-sarjassa jo pelkästään budjetti- ja aikataulusyistä.

Sekä sarjassa ja pelissä Joelin kumppani Tess infektoituu. Lopputulokset kuitenkin eroavat toisistaan, ja vaikka ero ei ole iso, se on silti lopputuloksen kannalta merkittävä.

Siinä missä FEDRAn joukot lopulta surmaavat Tessin pelissä, tv-sarja teki fiksusti keskittyen jaksossaan täysin alleviivaamaan infektoituneiden uhkaan. Joel ja Tess kertovat Ellielle, miten infektoituneet ovat yhteydessä toisiinsa. Sieni on yksi organismi, joka pystyy lähettämään rihmaston kautta viestin toisaalla oleville osille. Tämä alustus lunastetaan, kun Tulikärpästen tapaamispaikalla infektoitunut pystyy viestittämään kaupungissa sijaitseville lajitovereilleen ihmisten uhasta.

FEDRAn joukkojen luotien sijaan infektoitunut juoksija antaa Tessille ”kuoleman suudelman” (näen tästäkin painajaisia). Näin käsikirjoitus pystyi keskittymään sataprosenttisesti lovecraftmaiseen kauhuun.

Suurin muutos sarjan ja pelisarjan välillä on Billin ja Frankin tarina. Ja ei – minua ei kiinnosta ne kaikki homofobiset kommentit, jotka tähän sivutarinaan on liitetty. Nämä hahmot olivat jo alun perin mukana pelissä, joten Druckmann ei lisännyt heitä kiusatakseen faneja. Sarjan kolmas jakso keskittyy täysin Billin ja Frankin rakkaustarinaan, jonka ainoa muutos oli se, miten heidän tarinansa päättyy.

Pelissä Joel ja Ellie törmäävät Billiin, yksinäiseen selviytyjään, joka on ottanut oman kaupunkinsa haltuun. Hän on ansoittanut kaupungin yrittäen pitää kaikenlaiset tunkeutujat – infektoituneet ja terveet – poissa. Joel saa selville, että Billin ja hänen kumppaninsa välille on tullut riita ja he ovat eronneet vihamielisesti. Etsiessään kaupungin raunioista toimivaa auton akkua he löytävät Frankin roikkumassa erään talon kattoparrusta.

Frank oli yrittänyt paeta kaupungista, jolloin häntä oli purtu. Miesparka ei halunnut muuttua infektoituneeksi hirviöksi, joten hän sen sijaan hirtti itsensä. Bill on edelleen sama sulkeutunut ja nihilistinen itsensä, hänessä ei tapahtunut mitään muutosta tämän tapahtuman takia.

Muutos on elementti, joka antaa tarinoille merkityksen.

Sekä peli- että tv-sarja esittelee maailman kauheuksia. Ihmiset ovat kamalia toisilleen ja itselleen. Synkät kohdat eivät tuntuisi lainkaan niin synkiltä, ellei silloin tällöin tarjota autuutta ja valoa. Pelissä Joel ja Ellie saattavat kulkea kauniin metsän poikki päästäkseen kohteeseensa. Metsäpolulle paistaa kauniisti aurinko ja luonto on lähes koskematon. Kanit hyppivät ja tulikärpäset liitelevät iltapäivän pimenevissä auringonsäteissä. Tämä luonnon tyyneys tarjoaa vastakontrastin kaikelle veriselle väkivallalle, jota peli on täynnä.

Billin ja Frankin tarina tarjoaa samanlaista, dramaattista kauneutta kaiken kurjuuden ja kauheuden keskelle. Bill (Nick Offerman elämänsä roolissa) rakentaa ja aseistaa itsensä samalla tavalla kuin pelissä, mutta näemme tämän ja hiljaisen muutoksen, joka tapahtuu hänen tutustuessaan ja rakastuessaan Frankiin (White Lotuksesta tuttu, loistava Murray Bartlett). Bill pelkää menettävänsä rakastettunsa, ja niin lopulta käykin. Frank sairastuu MS-tautiin, ja toivoo armollista eutanasiaa Billiltä. Bill myöntää lopun hänelle, mutta päättää heidän yhteisen taipaleen lopun olevan myös hänen oman elämänsä päätepiste.

Molemmat ottavat tappavat annokset unilääkettä ja Bill työntää pyörätuolissa istuvan Frankin heidän yhteiseen makuuhuoneeseensa.

Tämän sivutarinan onnellinen loppu toimii niin monella eri tasolla. Ensinnäkin se dekonstruoi amerikkalaisten survivalist-selviytyjien mentaliteettia, joka on lähes poikkeuksetta kyyninen toivo maailmantuhosta, joka toisi ”vain fyysisesti vahvemmat selviävät” -ajattelutavan takaisin käytäntöön ja yhteiskunnan (tai mitä siitä on jäljellä) sosiaaliseen järjestykseen. Billin seksuaalisuus poikkeaa heteronormatiivisen pelaajan ja/tai katsojan ajattelutavasta, että tietysti vain hyväosaiset heterot selviäisivät maailmanlopusta. Post-apokalyptiseen selviytymiseen liittyy synnynnäisesti voimafantasia, johon fanien on erityisen helppo samaistua, mutta Billin seksuaalisuus on eräänlainen märkä rätti vasten heterosamaistujan kasvoja. Palaan tähän vielä uudestaan seuraavassa The Last of Us –tekstissä.

Tämän lisäksi Billin ja Frankin kaunis tarina alleviivaa ennen kaikkea Joelille (ja sarjan katsojille), että jopa post-apokalyptisessa maailmassa elämä on edelleen arvokasta ja elämisen arvoinen, jos sen uskaltaa itselleen myötää.

Billin kyynisyys ja nihilismi korvautuivat rakkauden valolla tässä ajassa, joka on pimeyden verhoama.

Ville Vuorio
LeffaHamsteri

Kirjoittaja aikoo jatkaa The Last of Usin tarkastelua viimeistään ensimmäisen tuotantokauden päätyttyä – kuten amerikkalainen serkku sanoisi: stay tuned!

Lisää luettavaa

Aiheeseen liittyen