Kauhukirjallisuuden kuninkaan Stephen Kingin novellissa 1408 kummitteleviksi väitetyissä paikoissa yöpyvä ja kokemuksistaan kirjoja kirjoittava Mike Enslin kohtaa voittajansa New Yorkin keskustassa sijaitsevan hotelli Dolphinin huoneesta 1408. Kyyninen skeptikko kokee ensimmäistä kertaa yllätyksekseen aidosti yliluonnollisia asioita ja selviää vain runsaan tunnin mittaisesta vierailustaan vain vaivoin hengissä.
Novelli kuuluu Kingin tuotannon heikoimpaan laitaan, ja etukäteen ajatus sen muokkaamisesta elokuvaksi tuntui suorastaan oudolta. Miten ihmeessä nykyajan kaiken nähnyt kauhuelokuvayleisö saataisiin pelkäämään yhtä ainoaa hotellihuonetta ja sinne sijoittuvia yliluonnollisuuksia, kun siihen ei pystynyt edes King itse, ja tämän tyyppiset tarinat sentään toimivat yleensä huonommin valkokankaalta nähtyinä kuin paperilta luettuina ja sitä kautta itse kuviteltuina?
Ruotsalaisohjaaja Mikael Håfström (Pahuus) ja hänen taitava käsikirjoittajatiiminsä on ratkaissut ongelman nerokkaasti. Kun John Cusackin näyttelemä Enslin vaatii itselleen kummittelevan hotellihuoneen Samuel L. Jacksonin henkilöimän hotellinjohtajan pitkistä vastusteluista huolimatta ja sulkeutuu sinne, Kingin tavanomaiset yliluonnollisuudet korvataan kokonaan uudella sisällöllä.
Elokuvaversiossa huone 1408 on kyllä yhtä paha kuin novellissa, mutta Håfström esittää sen kuitenkin ensisijaisesti katalyyttinä, joka nostaa esiin asujansa menneisyydessä piilevät pahimmat painajaiset. Jo varhaisessa vaiheessa tehdään selväksi, ettei huoneessa 1408 varsinaisesti kummittele ja siellä piilevät kauhunäyt ovat pelkkää hallusinaatiota. Tällä tavoin väistetään riski ajautua tahattomaan koomisuuteen.
Kun tämä on tehty selväksi, ryhdytään kaivelemaan Enslinin menneisyyttä, jota Kingin novelli ei valottanut lainkaan. Sieltä paljastuukin kauheita asioita, jotka toimivat huikeaksi kasvavan painajaisen käyttövoimana. 1408:sta kasvaa kirjaimellisesti psykologinen kauhuelokuva, kun Enslin jää loukkuun kaikki hänen pahimmat painajaisensa realisoivaan huoneeseen. Ulospääsyä ei ole, ja kauhuruuvi kiristyy koko ajan.
Håfströmin on pakko sanoa onnistuneen, kun elokuva tuo pidemmälle ehtiessään mieleen venäläisen taideohjaaja Andrei Tarkovskin Stalkerin. Tuon elokuvan salaperäisten Vyöhykkeiden tavoin huone 1408 muuttuu paikaksi, jossa fysiikan lait eivät enää päde ja tuntemamme todellisuus murtuu ryskyen. Enslinin ainoaksi pakotieksi jää lopulta keino, joka on sentään osittain lainattu alkuperäisnovellista.
Yksi vuoden omaperäisimmistä ja aikuisimmista kauhuelokuvista olisi voinut olla vieläkin parempi ja eheämpi, jos huoneen 1408 tapahtumat olisi saatu jäsenneltyä tiiviimmin Enslinin kokemusten läpikäyntiä vastaaviksi. Nyt huoneen reaktiot asukkaansa vähittäiseen psykologiseen luhistumiseen vaikuttavat aika sattumanvaraisilta. Lopputulos ylittää toki kaikki mahdolliset ennakko-odotukset näinkin.