Yhden 1990-luvun persoonallisimmista musiikkivideoista, Aphex Twinin Donkey Rhubarbin ohjaaja David Slade debytoi pitkän elokuvan ohjaajana parin vuoden takaisella psykodraamalla Hard Candy, josta kehittyi merkittävä festivaalihitti. Sladen toinen ohjaustyö 30 päivää kaamosta edustaa kohtuullisen hyvin tuotantoarvoin varustettua uutta kauhuelokuvaa.
Alaskan pohjoisrannikolla sijaitseva Barrow’n pikkukaupunki on sekä Yhdysvaltain että koko Pohjois-Amerikan pohjoisin asutuskeskus. Koska se sijaitsee 515 kilometriä napapiirin pohjoispuolella, kaupungissa vallitsee jokaisen vuoden keskitalvella kuukauden mittainen kaamos, jonka aikana aurinko pysyttelee horisontin alapuolella.
Steve Nilesin ja Ben Templesmithin sarjakuvissa, joihin elokuva pohjaa, ryhmä verenhimoisia vampyyreitä hyödyntää tätä luonnonilmiötä. Auringonvaloa kestämättömät hirviöt katkovat viimeisenä aurinkoisena päivänä kaupungin kaikki kommunikaatioyhteydet ulkomaailmaan ja aloittavat sitten kuukauden mittaisen ihmismetsästyksensä.
Pimentyneessä kaupungissa piileskelevien eloonjääneiden johtajiksi nousevat kaupungin sheriffi Oleson (Josh Hartnett) ja tästä juuri eroamaisillaan oleva kuvankaunis vaimo Stella (Melissa George). Ketkä onnistuvat välttelemään verenhimoista vampyyriarmeijaa kokonaisen kuukauden?
30 päivässä kaamosta on paljon hyvää. Uhkaavan Marlow’n (Danny Huston) johtamat, mustiin pukeutuneet ja mustasilmäiset vampyyrit henkivät aitoa uhkaa. Slade onnistuu visuaalisella tyylitajullaan etenkin alussa luomaan pahaenteisiä tunnelmia valoisiinkin kohtauksiin. Ääniraita on koostettu todellisella virtuositeetilla: etenkin lopputekstijakso on hienoimpia koskaan. Loppuratkaisukin on tyylikäs ja melko odottamaton.
Huonojakin puolia elokuvasta löytyy. Vaikka sheriffin ja tämän vaimon välille pyritään luomaan samastuttavaa jännitettä, heistä eikä kenestäkään muustakaan ei kasva henkilönä niin kiinnostavaa, että heidän piileskelyään pimeässä kaupungissa jaksaisi seurata kiinnostuneena lähes tunnin yhteen menoon. Vaikka elokuvan hirviöt on luotu huolella, valtaosa säikyttelystä perustuu taas kerran äkillisiin, voimakkaisiin äänitehosteisiin.
Hivenen absurdisti elokuvaa heikentää myös amerikkalainen ikärajajärjestelmä, siitäkin huolimatta että se on tehty rehellisesti R:ksi lapsellisen PG-13:n sijaan, ja yksi loppupuolen lyhyt efektijakso saa toden teolla ihmettelemään miten MPAA on koskaan voinut sen hyväksyä. Valtaosa verisestä toiminnasta on tästäkin huolimatta jouduttu leikkaamaan niin valtavan nopeatahtiseksi, että sitä on paikoin vaikea seurata.
Kun yhteen viime aikojen omintakeisimmista ideoista perustuva, ilmeisen lahjakkaan tekijän kehittämä R-kauhuelokuvakin jää lopulta kokonaisuutena vain tyydyttäväksi, on väkisinkin pakko miettiä, onko amerikkalainen kauhuelokuva ajautunut umpikujaan. 30 päivää kaamosta tarjoaa kohtuuhyvän kertakatselun, mutta todellisia alan merkkiteoksia amerikkalaiset eivät saane aikaan niin kauan kuin niiden tekijöiden on pakko vältellä NC-17 -ikärajaa.