A Bigger Splash

/ GENRE , ENSI-ILTA 11.03.2016 TÄHDET

Luca Guadignino ottaa lähtökohdakseen vuoden 1969 Alain Delon -elokuvan Vaarallinen loma ja saa aikaiseksi ensimmäisen maailman ongelmia. Koomikko Louis C.K:n määritelmän mukaan ne kertovat elämän olevan niin upeaa, että on itse keksittävää ongelmia, jotta voisi olla jostain tolaltaan.

Syrjään vetäytynyt rocktähti Marianne Lane (Tilda Swinton jälleen David Bowie -moodissa) lomailee Italiassa äänihuulileikkauksen jälkeen. Villin nuoruuden jäätyä kauas taakse Marianne nauttii seesteisemmästä kotielämästä pitkäaikaisen sulhasensa (Matthias Schoenaerts) kanssa. Ainakin kunnes odottamatta paikalle saapuu hänen exänsä (Ralph Fiennes) ja tämän tytär (Dakota Johnson). Aurinkoinen idylli muuttuu joksikin paljon pahaenteisemmäksi.

Triviatietoa: A Bigger Splash on brittitaiteilija David Hockneyn vuoden 1967 maalaus. Pop-taiteen aallon huipulla luotu teos kuvaa modernia taloa ja uima-allasta, jonka tasaisen pinnan rikkoo altaaseen sukeltaneen ihmisen aiheuttama roiske. Kyseistä sukeltajaa ei vain näy missään.

On helppo nähdä kuinka se on inspiroinut italialaisohjaajaa – rohkeine väreineen Hockneyn maalaus väreilee jännitteitä. Silti sen mukaan nimetystä elokuvasta puuttuu täydellisesti mysteerin tuntu. Sen sijaan saamme alastoman Dakota Johnsonin. Taas.

Eroottinen jännäri menetti merkityksensä jo 1990-luvun loppupuolella. Madonnan Body of Evidence – hyytävä syleily -elokuvan vahantiputtelukohtauksen ja Villien kuvioiden (Wild Things) uima-allasherutteluiden (mikä vesisäiliöissä oikein vetoaa ihmisten alimpiin vaistoihin?) jälkeen lajityyppi luisui itseparodian puolelle nopeammin kuin Sharon Stonen ura. On outoa, että tähän maailmanaikaan Guidagninon kaliiberin tekijä päättää elvyttää sitä. Hänhän tutki seksuaalisen intohimon mekanismeja ja vuoden 2009 elokuvassaan Rakkautta italialaisittain (Io sono l’amore). Se oli kuitenkin elegantti tutkielma pidättyväisyydestä, kun uutuus on kuin rantakampaus: seksikäs mutta hieman takkuinen.

Sinänsä A Bigger Splash on toimiva mutta melko kaavamainen uudelleenfilmatisointi, jonka ainut merkittävä muutos Jacques Derayn alkuperäisteokseen on feministinen sukupuoliroolien päivitys. Se viivyttelee kuvissa tasaisen ruskeasta näyttelijäkaartista, joka on tehtävän tasalla ja innokas tarttumaan toimeen – Fiennesin isukkikuviot Rolling Stonesin Emotional Rescuen tahtiin vetävät jalat alta – mutta heille ei ole tarjolla kunnon tarinaa tai jännitteitä. Mielenkiintoisinta on mitä tapahtuu kuvien taka-alalla.

Kuvauspaikkana toiminut Pantellerian saari on saanut julkisuutta afrikkalaisten pakolaisten maihinnousupaikkana. Heidän läsnäolostaan muistutetaan aika ajoin – heitä näkyy kuvassa ohimennen tai poliisiaseman eteen verkkohäkkeihin suljettuina. Tämä on ongelma, johon oikeasti pitää tarttua, Guadagnino tuntuu sanovan ja ampuu samalla itseään jalkaan. Kriisin rinnalla muu tarina tuntuu äkkiä hälyttävän pinnalliselta. Jäljelle jää vain joukko etuoikeutettuja valkoisia ihmisiä, jotka pitkästyessään päättävät leikkiä toistensa mielellä.

 


Aiheeseen liittyvät elokuvat