Ridley Scottin vuonna 1979 ilmestynyt Alien on kauhujännityksen virstanpylväs, jonka vaikutus tuntuu edelleen. Se sai myös kolme jatko-osaa, joista James Cameronin Aliens (1986) oli tehokasta tieteistoimintaa mutta David Fincherin Alien 3 (1992) ja Jean-Pierre Jeunet’n Alien Resurrection (1997) saivat ristiriitaisen vastaanoton.
Kaikki jatko-osat toivat nimihirviön luonteeseen ja elämänsykliin uusia lisiä. Scottin omat vuosien 2012 ja 2017 esiosat Prometheus ja Covenant sotkivat pakkaa lisää liittämällä olennon ihmiskunnan alkulähteen etsintään. Koko franchisen punainen lanka alkoi olla sellaisessa vyyhdissä, että tuntui jo virkistävältä, kun Fede Álvarez lupasi Alien: Romulus -elokuvansa palaavan kahden ensimmäisen, suoraviivaisemman avaruuskauhun maailmoihin.
Ja sen lupauksen Alienin ja Aliensin väliin ajallisesti sijoittuva ja alkuperäisen pelottelun tapahtumiin suoraan viittaava Alien: Romulus kyllä pitää. Se on sen paras puoli ja samalla suurin heikkous.
Monet sen edeltäjät onnistuivat vieraannuttamaan katsojia ja faneja yrittäessään löytää uusia näkökulmia aiheeseen. Alien: Romulus ei taatusti sisällä mitään uutta. Sen tarina on virtaviivainen toisinto perusideasta: joukko avaruuden tyhjyydessä työskenteleviä ihmisiä kohtaa täydellisen hirviön, joka elinkaarensa aikana muuttuu yhä pelottavammaksi. Kuvakerronta on kuin suoraan Alienista ja Aliensista ja jokainen kohtaus ääniraitoineen, jopa joka ikinen kuva, sisältää fanipalveluksia aiemmin tulleiden elokuvien ystäville. Ihan jokaisen niistä.
Hyvin usein fanipalvelukset uhkaavat jatkuvasti mennä ylilyödyiksi – ja pariin otteeseen menevätkin – mutta siitä päästäänkin Romuluksen pelastavaan puoleen. Ohjaaja-käsikirjoittaja Fede Álvarez selvästi rakastaa franchisea kuin paraskin fanipoju. Mikä parasta, hän pystyy muuttamaan sen rakkauden kineettiseksi energiaksi, jonka vauhti pitää otteessaan niin, ettei heikkouksiin ja hölmöyksiin ehdi tai jaksa tai viitsi kiinnittää huomiota. Verisemmän menon lomassa tunnelma on parhaimillaan kuin miehen vuoden 2016 Don’t Breathe -jännärissä, jossa katsojakin kirjaimellisesti pidätteli hengitystään jännityksestä.
Omaperäisin Romuluksen ideoista on korvata aikaisempien tarinoiden aikuiset toimijat – avaruuden rekkakuskit, sotilaat, vangit ja heidän vartijansa ja niin edelleen – kauhuelokuvien yleisemmillä sankareilla, näppärillä teineillä. Inhan, itsetarkoituksellisesti pahan ja ahneen Weyland-Yutani-yhtiön riistämät kaivossiirtokunnan nuoret pyrkivät lunastamaan itsenäisyytensä, kun he havaitsevat hylätyn avaruusaseman olevan lipumassa planeettansa ohi. Ehkä sen uumenista löytyy teknologiaa, joka mahdollistaisi paon muihin maisemiin.
Kuten odottaa sopii, jotain aseman raunioista löytyy, ja pian pieni porukka on pelottavien olentojen jahtaama, eivätkä asiaa auta ryhmän sisäiset jännitteet ja mahdollisesti petollinen tekoäly. Kaiken lisäksi esikuvista tuttu tuomion kello tikittää tuoden toimintaan lisää painetta.
Lyhyen ajan sisällä isot roolit elokuvissa Priscilla ja Civil War tehnyt erinomainen Cailee Spaeny on jälleen tarinan keskiössä tunnetta ja järkeä yhdistävänä toimijana, vaikka onkin mukana asemalla lähinnä androidiveljensä vuoksi. David Jonssonin esittämä, roskiksesta pelastettu ja välillä nitkahdellen toimiva Andy kun pystyy kommunikoimaan saman yhtiön rakentaman avaruusaseman kanssa. Jonsson saakin esittää hahmoa useammallakin tavalla uusien kontaktien myötä tulevien päivitysten myötä. Archie Renaux, Isabela Merced, Spike Fearn ja Aileen Wu jäävät yksiulotteisemmiksi hahmoiksi, joiden tehtävä on lähinnä toimia koneiston pyörimistä edistävinä hammasrattaina.
Myös Álvarezin elokuva tuo uusia näkemyksiä alien-hirviön elämänsykliin. Vaikka ne eivät välttämättä tarpeellisia olisikaan, ne kieltämättä selittävät ehkä ihmetystä herättäneitä kehitysloikkia tavalla, jonka voisi kuvitella miellyttävän olennon muotoilusta vastannutta H.R. Gigeriäkin.
Jouni Vikman