Kenneth Branagh tunnetaan ehkä parhaiten näyttelijänä, mutta hän on myös ohjannut, käsikirjoittanut ja tuottanut omia elokuviaan 1980-luvulta lähtien. Miekkonen on tehnyt upean uran muun muassa Shakespeare-tuotannoissa niin kameran edessä ja takana kuin myös teatterilavoilla. Branaghin ansioluetteloon ohjaajana kuuluvat myös Marvelin ensimmäinen Thor-elokuva sekä vuoden 2017 Agatha Christie -filmatisointi Idän pikajunan arvoitus ja sen helmikuussa teattereihin saapunut jatko-osa, Kuolema Niilillä.
Irlannista kotoisin oleva ja sittemmin Englantiin muuttanut Branagh on ehkä eräs Euroopan ja Ison-Britannian tunnetuimpia elokuvantekijöitä, joten kun Belfast sai ensi-iltansa viime syyskuussa Telluride-festivaalilla, siihen kohdistuivat kovat odotukset. Samassa kuussa se sai Toronton elokuvajuhlien yleisöpalkinnon.
Belfast on Branaghin henkilökohtaisin elokuva. Se perustuu 10. joulukuuta 61 vuotta täyttäneen ohjaajan omaan lapsuuteen Belfastissa 60-luvulla. Buddy (fiktiivinen versio Branaghista itsestään, roolissa Jude Hill) elää äitinsä (Caitriona Balfe) ja isänsä (Jamie Dornan hämmentävän hyvässä vedossa) kanssa hiljaista elämää Pohjois-Irlannin levottomuuksien keskellä. Protestanttiperhe joutuu uhkailun kohteeksi sen jälkeen, kun kotikadun katolilaiset ovat joutuneet ikävän hyökkäyksen kohteeksi. Buddyn isä on Englannin puolella töissä ja palaa kotiin, mutta koko perhe joutuu miettimään onko Belfast heille enää turvallinen paikka elää.
Branagh kuvaa omaa lapsuuttaan – vaikkakin fiktiivisen elokuvan kautta – upeasti ja ilman turhaa sokerointia. Vaikka Belfast on monella tapaa romanttinen elokuva, se myös kuvaa Pohjois-Irlannin levottomuuksia lapsen näkökulmasta rehellisesti ja avoimesti. Belfast ei kuitenkaan ole ällöttävän siirappinen, vaikka Branagh tietääkin juuri mistä naruista vetää, jotta katsoja pyyhkii silmäkulmiaan viimeistään elokuvan loppupuolella.
Elokuva on kuvattu lähes kokonaan mustavalkoisena, mutta Branagh käyttää myös värejä säästeliäästi ja tehokkaasti. On aina hyvä kyseenalaistaa, tuoko mustavalkoisuus elokuvaan mitään lisää, kommunikoiko se mitään itsessään vai onko kyseessä pelkkä tekotaiteellinen ratkaisu. Belfast on siinä ja siinä.
Mustavalkoisuus korostaa elokuvan kontrasteja ja tekee Belfastista visuaalisesti lyyrisen, mutta se on myös ajoittain hieman monotonista.
Fifty Shades of Grey -elokuvassa läpilyönyt Jamie Dornan tekee elokuvassa uransa parhaan roolisuorituksen The Fall -sarjan jälkeen. Outlander: matkantekijä -sarjan Claire Randallina tunnettu Caitriona Balfe on myös vaikuttava ja muistettava äidin roolissa. Sivuosista Ciarán Hindsin isoisä (isoäitiä esittää Judi Dench) jää erityisesti mieleen, mutta nuori Jude Hill on elokuvan todellinen tähti. Hill on samastuttava ja viaton mutta myös levoton ja huolestunut. Hill kuvaa nuoren pojan kasvukipuja hyvin.
Belfast kuulostaa näin kuvailtuna kovin vakavalta tapauselta, mutta kyseessä on lämmin ja yllättävän hauskakin elokuva. Branaghin rakkaus sekä kotikaupunkiaan että omaa perhettään kohtaan on läsnä elokuvan jokaisessa kuvassa. Belfast on Hamletin rinnalla Branaghin paras ohjaustyö, mutta se on myös ehkä hieman varma ja riskitön veto ohjaajalta, jonka ura on täynnä riskejä.
Belfast on yksi ennakkosuosikeista vuoden 2022 palkintogaaloissa, ja varmasti se rohmuaakin mukavan määrän pystejä, vieläpä täysin ansaitusti. Se on yleisöystävällinen hyvän mielen elokuva, jonka sanoma on kohdallaan; perhe on kaikki kaikessa ja lapsuus muovaa meidät aikuisuuden haasteisiin.
Maria Lättilä